Lue keskustelun säännöt.
Miksi isovanhemman PITÄISI haluta hoitaa lapsenlapsia?
05.03.2016 |
Vaikutan varmaan julmurilta, mutta olen usein ihmetellyt ja ärsyyntynyt törmätessäni oletukseen, että isovanhempien pitäisi vaatimalla vaatia saada hoitaa lapsenlapsiaan ja kinuta heitä luokseen, jotta vanhemmat saavat luppoaikaa. Tuossakin jossain aiemmassa ketjussa joku harmitteli, kun isovanhemmat eivät hoida hänen lapsiaan ja päivitteli, että "luulisi isovanhempien palavan halusta saada hoitaa lapsenlapsia". Miksi pitäisi? Minulla on jo pian aikuiset lapset ja voin todeta, että en mitenkään erityisemmin "pala halusta" tulla isoäidiksi. Ajatus on minulle neutraali. Se tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Voi tietty olla, että olen vielä näin alle nelikymppisenä liian nuori mummoutumaan henkisellä tasolla. Olen kuitenkin naimisissa itseäni vanhemman miehen kanssa, joka on jo isoisä, eikä hänkään ole innostunut lastenlasten kaitsemisesta, toki näkee lapsenlapsiaan silloin tällöin.
Omien lasten kasvattaminen aikuisiksi on ollut sen verran kuluttava homma, etten tosiaan ikävöi aloittaa lastenhoitorumbaa missään muodossa uudelleen. Mieluummin levähdän nyt ja otan aikaa omiin harrastuksiin ja itseni kehittämiseen. Vanhemmat jotenkin olettavat, että se lastenlasten hoitaminen ja passaaminen on isovanhemmille joku autuus ja että jokainen normaali isovanhempi ei muuta halua tehdäkään kuin hyysätä pilttejä. Jos näin ei ole, niin jo on syyttävä kuoro huutamassa itsekkäiksi ja sydämettömiksi. Yrittäkää nyt ymmärtää, että isovanhempi on jo lastenhoitovelvollisuutensa suorittanut ja voi auttaa halutessaan ja voimiensa mukaan, muttei se ole mikään automaatio ja velvollisuus. Eivätkä kaikki isovanhemmat mene hullaannuksesta sekaisin, kun lapsenlapsi syntyy. Kyllä jokaiselle ihanimmat lapset ovat olleet ne omat lapset, sanotaan mitä sanotaan.
Kommentit (116)
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni se on aika reilua ja toisaalta myös sukupolvien kertoa. Minun äitini vei minua paljon äidilleen hoitoon. Minulla on edelleen ihanat ja läheiset välit myös isoäitiini. Oma äitini haluaa viettää paljon aikaa lasteni kanssa ja pyytää heitä paljon hoitoon, joskin vain yksi kerrallaan (kaksi lasta).
Olisihan se hiukan omituista, että olisi yksi sukupolvi, joka hoidatti omat lapsensa omilla vanhemmillaan, kesiksi saatettiin lapset lykätä mummolaan maalle ja nyt kun ovat itse isovanhempia, eivät ole valmiita samaan omille lapsilleen...
Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä, sillä sukupolvien välissä on tapahtunut yhteiskunnalliset muutokset, sillä naiset siirtyivät työelämään 60-70-luvulla ja nyky mummot ovat työelämässä 63v. toisin kuin ennen ja naiset synnyttävät yhä vanhempana, jolloin myös mummot ovat vanhempia, kun ennen mummot olivat 40-50v. hyväkuntoisia kotiäitejä ja tämän päivän mummoilla on vielä omat vanhemmat elossa, toisin kuin ennen, kun elinikä on pidentynyt, jotka tarvitsevat apua arkisissa asioissa.
Nuorena kuvittelin, kun lapset kasvavat, elämä helpottuu, mutta kävikin toisin ja mikään ei riitä eikä ole kylliksi. Aikuiset lapset tarvitsevat lastenhoito apua, pitääkseen parisuhdettaan kunnossa, iäkkäät omat ja appivanhemmat tarvitsevat apua, oma ja puolison terveys reistailee ja sitten on vielä oma päivätyö tehtävänä. Syyllistämistä ja panettelua, kun sanoo ei, kun aika ja voimat enää riitä.
Ja vaikka elämme 2016, niin yhä edelleen lasten- ja vanhusten hoitotyö sysätään naisten puheissa mummojen harteille ja heitä jaksetaan syyllistää.
Missä ovat MIEHET - lasten isät ja isoisät, vai ovatko he vapaamatkustajia ja naiset antavat tälle hyväksyntänsä ja parjaavat mummoja sitäkin enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni se on aika reilua ja toisaalta myös sukupolvien kertoa. Minun äitini vei minua paljon äidilleen hoitoon. Minulla on edelleen ihanat ja läheiset välit myös isoäitiini. Oma äitini haluaa viettää paljon aikaa lasteni kanssa ja pyytää heitä paljon hoitoon, joskin vain yksi kerrallaan (kaksi lasta).
Olisihan se hiukan omituista, että olisi yksi sukupolvi, joka hoidatti omat lapsensa omilla vanhemmillaan, kesiksi saatettiin lapset lykätä mummolaan maalle ja nyt kun ovat itse isovanhempia, eivät ole valmiita samaan omille lapsilleen...
Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä, sillä sukupolvien välissä on tapahtunut yhteiskunnalliset muutokset, sillä naiset siirtyivät työelämään 60-70-luvulla ja nyky mummot ovat työelämässä 63v. toisin kuin ennen ja naiset synnyttävät yhä vanhempana, jolloin myös mummot ovat vanhempia, kun ennen mummot olivat 40-50v. hyväkuntoisia kotiäitejä ja tämän päivän mummoilla on vielä omat vanhemmat elossa, toisin kuin ennen, kun elinikä on pidentynyt, jotka tarvitsevat apua arkisissa asioissa.
Nuorena kuvittelin, kun lapset kasvavat, elämä helpottuu, mutta kävikin toisin ja mikään ei riitä eikä ole kylliksi. Aikuiset lapset tarvitsevat lastenhoito apua, pitääkseen parisuhdettaan kunnossa, iäkkäät omat ja appivanhemmat tarvitsevat apua, oma ja puolison terveys reistailee ja sitten on vielä oma päivätyö tehtävänä. Syyllistämistä ja panettelua, kun sanoo ei, kun aika ja voimat enää riitä.
Ja vaikka elämme 2016, niin yhä edelleen lasten- ja vanhusten hoitotyö sysätään naisten puheissa mummojen harteille ja heitä jaksetaan syyllistää.
Missä ovat MIEHET - lasten isät ja isoisät, vai ovatko he vapaamatkustajia ja naiset antavat tälle hyväksyntänsä ja parjaavat mummoja sitäkin enemmän.
Niin samaa mieltä!
On helppo syyllistää ja velvoittaa naisia sillä, että uskotellaan naisilla olevan ikään kuin joku geeni, jonka vuoksi he haluavat hoivata aina jotakin. Lapsia tai vanhuksia. Ei ole. Ainakaan itselläni. Vanhusten hoivaaminen muuten kiinnostaa minua vielä vähemmän kuin iänkaikkinen lasten hoitaminen. Mieheni koetti jossain vaiheessa saada minut hyyssäämään iäkästä äitiään, mutta kieltäydyin. Hoitakoon itse! Auttelen sitten hyvää hyvyyttäni, mutta päävastuu vanhasta muorista on miehellä ja yhteiskunnalla!
Vierailija kirjoitti:
Onhan se ihan tutkittu juttu, että ne lapsiperheet, joilla on isovanhemmat tukena, voivat paremmin ja vanhemmat eroavat harvemmin kuin ne parit, joiden vanhemmilta ei tukea ja hoitoapua heru. Suomalaista itseksenseen pärjäämisen kulttuuria ei kannata ihailla, koska siinä ei oikeasti ole ilon aihetta.
T. Läsnäoleva ja siitä runsaasti iloa saava työssä käyvä mummo.
Näin työssäkäyvänä mummina sanoisin myös, että olen mielelläni kuulolla, jos joku tarvitsee esim hoitoapua. Ajattelen näet, että lapsenlapset ( aivan kuin omat lapset ) kuuluvat perheeseeni ja jos omilla toimillani voin helpottaa perheiden elämää, teen sen. Jo pienikin aika minkä isovanhempi voi antaa, voi helpottaa lapsiperheen arkea. Tunnin piipahdus vaikka työpäivän jälkeen voi olla iso asia.
On myös mukavaa, kun voi yhdessä puuhailla, pelailla lasten kanssa. On kiva seurata lapsen kehitystä, muistella omien lasten kasvua samassa iässä, mitä lapsenlapset ovat nyt. Et ota sitä pakkopullana, vaan mahdollisuutena antaa lapsenlapsille omalta osaltani eväitä kasvuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se ihan tutkittu juttu, että ne lapsiperheet, joilla on isovanhemmat tukena, voivat paremmin ja vanhemmat eroavat harvemmin kuin ne parit, joiden vanhemmilta ei tukea ja hoitoapua heru. Suomalaista itseksenseen pärjäämisen kulttuuria ei kannata ihailla, koska siinä ei oikeasti ole ilon aihetta.
T. Läsnäoleva ja siitä runsaasti iloa saava työssä käyvä mummo.
Näin työssäkäyvänä mummina sanoisin myös, että olen mielelläni kuulolla, jos joku tarvitsee esim hoitoapua. Ajattelen näet, että lapsenlapset ( aivan kuin omat lapset ) kuuluvat perheeseeni ja jos omilla toimillani voin helpottaa perheiden elämää, teen sen. Jo pienikin aika minkä isovanhempi voi antaa, voi helpottaa lapsiperheen arkea. Tunnin piipahdus vaikka työpäivän jälkeen voi olla iso asia.
On myös mukavaa, kun voi yhdessä puuhailla, pelailla lasten kanssa. On kiva seurata lapsen kehitystä, muistella omien lasten kasvua samassa iässä, mitä lapsenlapset ovat nyt. Et ota sitä pakkopullana, vaan mahdollisuutena antaa lapsenlapsille omalta osaltani eväitä kasvuun.
Edellä kuvailemasi onkin ideaalitilanne, jossa annetaan puolin ja toisin omien voimien mukaan ja kaikki hyötyvät. Mutta tapoja olla isovanhempi on erilaisia ja kaikki eivät tunnu sulattavan sitä, että joku isovanhempi voi tahtoa olla mukana lastenlasten elämässä muulla tavoin kuin perinteisesti hoitamalla ja antamalla vanhemmille sitä kuuluisaa kahdenkeskistä aikaa.
Näin työssäkäyvänä mummina sanoisin myös, että olen mielelläni kuulolla, jos joku tarvitsee esim hoitoapua. Ajattelen näet, että lapsenlapset ( aivan kuin omat lapset ) kuuluvat perheeseeni ja jos omilla toimillani voin helpottaa perheiden elämää, teen sen. Jo pienikin aika minkä isovanhempi voi antaa, voi helpottaa lapsiperheen arkea. Tunnin piipahdus vaikka työpäivän jälkeen voi olla iso asia.
On myös mukavaa, kun voi yhdessä puuhailla, pelailla lasten kanssa. On kiva seurata lapsen kehitystä, muistella omien lasten kasvua samassa iässä, mitä lapsenlapset ovat nyt. Et ota sitä pakkopullana, vaan mahdollisuutena antaa lapsenlapsille omalta osaltani eväitä kasvuun.[/quote]
Onhan se ihan eri asia, jos asuu niin lähellä lasten perheitä, että voi siellä piipahtaa vaikka työpäivän jälkeen.
Mutta kun lapset asuvat pääkaupunkiseudulla ja työsäkäyvät isovanhemmat Oulussa, niin tilanne on aivan toinen. Isovanhempien luona käydään lomilla ja isovanhemmat vierailevat etelässä pari kertaa vuodessa ja asuvat silloin hotellissa, koska asunto on pieni.
Kun olen lukenut tätä palstaa, niin ongelma usein on liian paljon elämään puuttuvat anopit ja äidit. Ainoastaan silloin, kun tarvittaisiin hoitoapua, niin niitä mummoja kaivataan lähelle, muuten tuntuu, että on parempi, että pysyvät poissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monet mummot on vielä töissä esim 50 v ja on harrastuksia, matkustavat jne. Jossain välissä voi joskus hoitaa lastenlapsia. Ne jotka eläkkeellä niin elävät osa ainakin vireää elämää, harrastuksia, jotkut asuu osan vuodesta ulkomailla. Sen mukaan lastenlapsia hoidetaan miten jää aikaa. Ei pidä luulla että eläkeläinen kiikkustuolissa kiikkuu ja kattoon tuijottaa ja odottaa milloin soitto tulee että pääsee olemaan lastenlasten kanssa.
Minulla ei ole vielä lapsenlapsia. Kun niitä joskus tulee (toivottavasti), haluaisin mielelläni olla osana heidän elämäänsä. Oma jaksaminen on kyllä otettava huomioon. Vaikka ikäni on vasta 55, minulla on jo tässä iässä parikin voimia vievää ja kuntoutusta (liikuntaa ja omaa aktiivisuutta) vaativaa sairautta, ja yöuneni tarvitsen ihan vuorenvarmasti kipeämmin kuin koskaan nuorena.
Miehelläni on lapsenlapsia. Niitä tänne kyllä roudataan hoitoon ja tuotaisiin varmaan enemmänkin, jos suostuisin hoitovastuuseen. En kuitenkaan suostu. Olen ajatellut, että mies vastaa suhteestaan omiin lapsenlapsiinsa. Olen toki heidän kanssaan, jos mieskin on, auttelen miestä. Mutta ei niihin sellaista suhdetta kuitenkaan ole syntynyt, että esim. kantaisin heitä kaiken aikaa mielessäni, kuten omia lapsiani kannan mielessä. Yöksi meille ei saa tulla (em. syystä, tarvitsen uneni, koska muuten seuraavana päivänä olen toimintakyvytön).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai kukaan hanki sen takia lapsia jotta oma äiti saisi olla mummona milloin haluaa. Sitten on mummoja jotka ovat heti valmiina lähtemään tai vastaanottamaan kotiin lastenlapsia. Täytyy mummojenkin elää vaikka olisivat eläkkeellä. Tehdä niitä omia juttuja. Itse olisin mummo omin ehdoin. Poika opiskelee vielä yliopistossa ja on vasta alle 20 vee. Sanoinkin että ei tarvi tehdä mummoksi ennenaikojaan. Haluan paljon vielä matkustella.
Vierailija kirjoitti:
Monet mummot on vielä töissä esim 50 v ja on harrastuksia, matkustavat jne. Jossain välissä voi joskus hoitaa lastenlapsia. Ne jotka eläkkeellä niin elävät osa ainakin vireää elämää, harrastuksia, jotkut asuu osan vuodesta ulkomailla. Sen mukaan lastenlapsia hoidetaan miten jää aikaa. Ei pidä luulla että eläkeläinen kiikkustuolissa kiikkuu ja kattoon tuijottaa ja odottaa milloin soitto tulee että pääsee olemaan lastenlasten kanssa.
Näinpä. Mutta moni vanhempi on niin itsekäs että kuvittelee sen lapsensa olevan jotain niin ylimaallisen mahtavaa, että eläkeläinen on valmis lennosta perumaan oman menonsa päästäkseen tätä kaitsemaan. Tottakai hädässä kuuluu auttaa, mutta muutoin isovanhemmillakin olkoon oikeus laittaa jo sovitut omat menonsa ja jaksamisensa etusijalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se ihan tutkittu juttu, että ne lapsiperheet, joilla on isovanhemmat tukena, voivat paremmin ja vanhemmat eroavat harvemmin kuin ne parit, joiden vanhemmilta ei tukea ja hoitoapua heru. Suomalaista itseksenseen pärjäämisen kulttuuria ei kannata ihailla, koska siinä ei oikeasti ole ilon aihetta.
T. Läsnäoleva ja siitä runsaasti iloa saava työssä käyvä mummo.
Näin työssäkäyvänä mummina sanoisin myös, että olen mielelläni kuulolla, jos joku tarvitsee esim hoitoapua. Ajattelen näet, että lapsenlapset ( aivan kuin omat lapset ) kuuluvat perheeseeni ja jos omilla toimillani voin helpottaa perheiden elämää, teen sen. Jo pienikin aika minkä isovanhempi voi antaa, voi helpottaa lapsiperheen arkea. Tunnin piipahdus vaikka työpäivän jälkeen voi olla iso asia.
On myös mukavaa, kun voi yhdessä puuhailla, pelailla lasten kanssa. On kiva seurata lapsen kehitystä, muistella omien lasten kasvua samassa iässä, mitä lapsenlapset ovat nyt. Et ota sitä pakkopullana, vaan mahdollisuutena antaa lapsenlapsille omalta osaltani eväitä kasvuun.
Edellä kuvailemasi onkin ideaalitilanne, jossa annetaan puolin ja toisin omien voimien mukaan ja kaikki hyötyvät. Mutta tapoja olla isovanhempi on erilaisia ja kaikki eivät tunnu sulattavan sitä, että joku isovanhempi voi tahtoa olla mukana lastenlasten elämässä muulla tavoin kuin perinteisesti hoitamalla ja antamalla vanhemmille sitä kuuluisaa kahdenkeskistä aikaa.
Vastaan vielä; Pidänkin tilannettani ideaalina, eivät lapseni koskaan ole hoitoa laskeneet meidän isovanhempien varaan. Kysyvät hyvissä ajoin, "sopiiko ja haluatteko tulla"? Lapsenlapset asuvat myös lähellä, joten lyhyet vierailut ovat mahdollisia puolin ja toisin.
Varmaan tapoja olla isovanhempi on monenlaisia, mutta hyvä ihmissuhde yleensä tarvitsee kohtaamisia ts. pitää tavata. Riippuu tietysti lapsen iästä, millaista se yhdessäoloaika on. Vuoden ikäisen kanssa on tietysti erilaista olla verrattuna yli 10-vuotiaan kanssa olemiseen. En itse keksi, miten hoitaisin isovanhemmuuttani muuten kuin tapaamalla usein lasteni perheitä? Omat vanhempani asuivat kaukana, kun lapseni olivat pieniä, ja kyllä suhde isovanhempiin jäi etäiseksi.
Eivätkä lapseni lähde mihinkään juhlimaan kun menemme lasten perheisiin, saattavat käydä kävelyllä, kaupassa tai puuhailla rauhassa ruuanlaitossa keittiössä. Hetken hengähdys ihan aikuisten( puolison ) kanssa tekee hyvää ja sitä itse usein kaipasin, kun olimme lasten ollessa pieniä perheenä täysin yksin ilman sukulaisverkostoa.
En tiedä millaisia lapsesi/muiden isovanhempien lapset sitten ovat jos näkemys on se että hoitamalla lapsenlapsiani antaisin heille vain luppoaikaa? Voin kertoa ettei meillä mieheni kanssa ole mitään luppoaikaa, olisipa lapset hoidossa tai ei. Lapsemme kun ei ole olleet hoidossa isovanhemmillaan kuin ehkä juuri ja juuri 4h/vuosi jonkun pakollisen menon vuoksi jota ei ole voitu järjestää mitenkään muutoin. Eli jos nyt olisi niin kivasti että isovanhemmat sattuisivat hoitamaan esim jopa yhden illan/yön vuodessa niin se menisi ehkä jopa parisuhde-aikaan, mitä en todellakaan laskisi luppoajaksi. Tällä menoa meinaan tulee ero kolmen vuoden päästä ja sitten kyllä on anoppi ja tied mitkä sukulaiset päivittelemässä että voivoi kun miten käy lasten ja kun nähdäänköhän koskaan enää lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se ihan tutkittu juttu, että ne lapsiperheet, joilla on isovanhemmat tukena, voivat paremmin ja vanhemmat eroavat harvemmin kuin ne parit, joiden vanhemmilta ei tukea ja hoitoapua heru. Suomalaista itseksenseen pärjäämisen kulttuuria ei kannata ihailla, koska siinä ei oikeasti ole ilon aihetta.
T. Läsnäoleva ja siitä runsaasti iloa saava työssä käyvä mummo.
Näin työssäkäyvänä mummina sanoisin myös, että olen mielelläni kuulolla, jos joku tarvitsee esim hoitoapua. Ajattelen näet, että lapsenlapset ( aivan kuin omat lapset ) kuuluvat perheeseeni ja jos omilla toimillani voin helpottaa perheiden elämää, teen sen. Jo pienikin aika minkä isovanhempi voi antaa, voi helpottaa lapsiperheen arkea. Tunnin piipahdus vaikka työpäivän jälkeen voi olla iso asia.
On myös mukavaa, kun voi yhdessä puuhailla, pelailla lasten kanssa. On kiva seurata lapsen kehitystä, muistella omien lasten kasvua samassa iässä, mitä lapsenlapset ovat nyt. Et ota sitä pakkopullana, vaan mahdollisuutena antaa lapsenlapsille omalta osaltani eväitä kasvuun.
Edellä kuvailemasi onkin ideaalitilanne, jossa annetaan puolin ja toisin omien voimien mukaan ja kaikki hyötyvät. Mutta tapoja olla isovanhempi on erilaisia ja kaikki eivät tunnu sulattavan sitä, että joku isovanhempi voi tahtoa olla mukana lastenlasten elämässä muulla tavoin kuin perinteisesti hoitamalla ja antamalla vanhemmille sitä kuuluisaa kahdenkeskistä aikaa.
Vastaan vielä; Pidänkin tilannettani ideaalina, eivät lapseni koskaan ole hoitoa laskeneet meidän isovanhempien varaan. Kysyvät hyvissä ajoin, "sopiiko ja haluatteko tulla"? Lapsenlapset asuvat myös lähellä, joten lyhyet vierailut ovat mahdollisia puolin ja toisin.
Varmaan tapoja olla isovanhempi on monenlaisia, mutta hyvä ihmissuhde yleensä tarvitsee kohtaamisia ts. pitää tavata. Riippuu tietysti lapsen iästä, millaista se yhdessäoloaika on. Vuoden ikäisen kanssa on tietysti erilaista olla verrattuna yli 10-vuotiaan kanssa olemiseen. En itse keksi, miten hoitaisin isovanhemmuuttani muuten kuin tapaamalla usein lasteni perheitä? Omat vanhempani asuivat kaukana, kun lapseni olivat pieniä, ja kyllä suhde isovanhempiin jäi etäiseksi.
Eivätkä lapseni lähde mihinkään juhlimaan kun menemme lasten perheisiin, saattavat käydä kävelyllä, kaupassa tai puuhailla rauhassa ruuanlaitossa keittiössä. Hetken hengähdys ihan aikuisten( puolison ) kanssa tekee hyvää ja sitä itse usein kaipasin, kun olimme lasten ollessa pieniä perheenä täysin yksin ilman sukulaisverkostoa.
Ymmärrän, mutta joidenkin on vaan keksittävä erilaisia ja vaihtoehtoisia tapoja hoitaa sitä isovanhemmuutta, jos välimatka on vaikkapa satoja kilometrejä. Ei isovanhempi välttämättä voi muuttaa samalle paikkakunnalle lastenlasten kanssa, jos itse on yhä työelämässä. Ja voihan olla, että lapset perheineen asuvat eri paikkakunnilla hekin. Ei se, ettei tapaa livenä lapsenlapsia usein tee kenestäkään vielä huonoa isovanhempaa.
Vierailija kirjoitti:
Ei kai kukaan hanki sen takia lapsia jotta oma äiti saisi olla mummona milloin haluaa. Sitten on mummoja jotka ovat heti valmiina lähtemään tai vastaanottamaan kotiin lastenlapsia. Täytyy mummojenkin elää vaikka olisivat eläkkeellä. Tehdä niitä omia juttuja. Itse olisin mummo omin ehdoin. Poika opiskelee vielä yliopistossa ja on vasta alle 20 vee. Sanoinkin että ei tarvi tehdä mummoksi ennenaikojaan. Haluan paljon vielä matkustella.
Kenenkään ei myöskään pitäisi jättää lapsia tekemättä/siirtää niiden saamista sen mukaan milloin joku sukulainen on valmis tulemaan mummoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä millaisia lapsesi/muiden isovanhempien lapset sitten ovat jos näkemys on se että hoitamalla lapsenlapsiani antaisin heille vain luppoaikaa? Voin kertoa ettei meillä mieheni kanssa ole mitään luppoaikaa, olisipa lapset hoidossa tai ei. Lapsemme kun ei ole olleet hoidossa isovanhemmillaan kuin ehkä juuri ja juuri 4h/vuosi jonkun pakollisen menon vuoksi jota ei ole voitu järjestää mitenkään muutoin. Eli jos nyt olisi niin kivasti että isovanhemmat sattuisivat hoitamaan esim jopa yhden illan/yön vuodessa niin se menisi ehkä jopa parisuhde-aikaan, mitä en todellakaan laskisi luppoajaksi. Tällä menoa meinaan tulee ero kolmen vuoden päästä ja sitten kyllä on anoppi ja tied mitkä sukulaiset päivittelemässä että voivoi kun miten käy lasten ja kun nähdäänköhän koskaan enää lapsia.
No jos ero tulee siksi, että on tehty lapsia ja väsytty lapsiperhe-elämään, kun hoitoapua ei ole, niin kyllä on aika heppoisin perustein perhe-elämään lähdetty. Sekö on anopin vika, että nyt tulee kenties ero, kun ei lastenlasta hoitanut? Voi elämän kevät tätä logiikkaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se ihan tutkittu juttu, että ne lapsiperheet, joilla on isovanhemmat tukena, voivat paremmin ja vanhemmat eroavat harvemmin kuin ne parit, joiden vanhemmilta ei tukea ja hoitoapua heru. Suomalaista itseksenseen pärjäämisen kulttuuria ei kannata ihailla, koska siinä ei oikeasti ole ilon aihetta.
T. Läsnäoleva ja siitä runsaasti iloa saava työssä käyvä mummo.
Näin työssäkäyvänä mummina sanoisin myös, että olen mielelläni kuulolla, jos joku tarvitsee esim hoitoapua. Ajattelen näet, että lapsenlapset ( aivan kuin omat lapset ) kuuluvat perheeseeni ja jos omilla toimillani voin helpottaa perheiden elämää, teen sen. Jo pienikin aika minkä isovanhempi voi antaa, voi helpottaa lapsiperheen arkea. Tunnin piipahdus vaikka työpäivän jälkeen voi olla iso asia.
On myös mukavaa, kun voi yhdessä puuhailla, pelailla lasten kanssa. On kiva seurata lapsen kehitystä, muistella omien lasten kasvua samassa iässä, mitä lapsenlapset ovat nyt. Et ota sitä pakkopullana, vaan mahdollisuutena antaa lapsenlapsille omalta osaltani eväitä kasvuun.
Edellä kuvailemasi onkin ideaalitilanne, jossa annetaan puolin ja toisin omien voimien mukaan ja kaikki hyötyvät. Mutta tapoja olla isovanhempi on erilaisia ja kaikki eivät tunnu sulattavan sitä, että joku isovanhempi voi tahtoa olla mukana lastenlasten elämässä muulla tavoin kuin perinteisesti hoitamalla ja antamalla vanhemmille sitä kuuluisaa kahdenkeskistä aikaa.
Kyllä vanhemmat ja lapset ilahtuvat siitäkin jos käyt kaupassa ja teet tuoan valmiiksi. Tai menet muskariin lapsen kanssa. Tai annat rahaa lastenvahtiin jos itse et halua vahtia. Millaisilla tavoilla sinä haluat olla isovanhempi kun et tuohon siitä kirjoittanut?
Vierailija kirjoitti:
Näin työssäkäyvänä mummina sanoisin myös, että olen mielelläni kuulolla, jos joku tarvitsee esim hoitoapua. Ajattelen näet, että lapsenlapset ( aivan kuin omat lapset ) kuuluvat perheeseeni ja jos omilla toimillani voin helpottaa perheiden elämää, teen sen. Jo pienikin aika minkä isovanhempi voi antaa, voi helpottaa lapsiperheen arkea. Tunnin piipahdus vaikka työpäivän jälkeen voi olla iso asia.
On myös mukavaa, kun voi yhdessä puuhailla, pelailla lasten kanssa. On kiva seurata lapsen kehitystä, muistella omien lasten kasvua samassa iässä, mitä lapsenlapset ovat nyt. Et ota sitä pakkopullana, vaan mahdollisuutena antaa lapsenlapsille omalta osaltani eväitä kasvuun.
Onhan se ihan eri asia, jos asuu niin lähellä lasten perheitä, että voi siellä piipahtaa vaikka työpäivän jälkeen.
Mutta kun lapset asuvat pääkaupunkiseudulla ja työsäkäyvät isovanhemmat Oulussa, niin tilanne on aivan toinen. Isovanhempien luona käydään lomilla ja isovanhemmat vierailevat etelässä pari kertaa vuodessa ja asuvat silloin hotellissa, koska asunto on pieni.
Kun olen lukenut tätä palstaa, niin ongelma usein on liian paljon elämään puuttuvat anopit ja äidit. Ainoastaan silloin, kun tarvittaisiin hoitoapua, niin niitä mummoja kaivataan lähelle, muuten tuntuu, että on parempi, että pysyvät poissa.
Nro 63 vastaa vielä: Tuo juuri, että olen kokenut itse sen, että vanhempani asuivat myös 600 km päässä, kun omat lapsemme olivat pieniä. Muistan sen yksinäisyyden tunteen, kun ei ollut tukiverkkoa. Ja etäisyyden vuoksi lapset tapasivat vain kesäisin isovanhempia, vanhempani olivat jo sairaita ja eivät halunneet meille matkustella. Nyt meillä on hyvä tilanne, elämme tietysti mieheni kanssa omaa elämäämme, mutta samalla autamme ja tuemme paljon lastemme perheitä.
Joo, olemme olleet mueheni kanssa yhdessä 16vuotta. Ensimmäisestä vuodesta lähtien on anopilta tullut suoraa puhetta miten lapset pitäisi hankkia ja milloin milloin.. No nyt sitten on vuoden ikäinen lapsenlapsi mutta siihenpä se hehkutus ja vinkuminen lopahti. Ei kiinnostusta, ei apua, ei mitään. Emme toki saaneet lasta sillä periaatteella että muut hoitaa tai kustantaa, päin vastoin. Mutta onpa vaan mieleeni tullut että luojan kiitos, ei taivuttu siihen maanitteluun yhtään aiemmin sillä ei oltu valmiita eikä hetki oikea. Koska lopputulos oli tämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se ihan tutkittu juttu, että ne lapsiperheet, joilla on isovanhemmat tukena, voivat paremmin ja vanhemmat eroavat harvemmin kuin ne parit, joiden vanhemmilta ei tukea ja hoitoapua heru. Suomalaista itseksenseen pärjäämisen kulttuuria ei kannata ihailla, koska siinä ei oikeasti ole ilon aihetta.
T. Läsnäoleva ja siitä runsaasti iloa saava työssä käyvä mummo.
Näin työssäkäyvänä mummina sanoisin myös, että olen mielelläni kuulolla, jos joku tarvitsee esim hoitoapua. Ajattelen näet, että lapsenlapset ( aivan kuin omat lapset ) kuuluvat perheeseeni ja jos omilla toimillani voin helpottaa perheiden elämää, teen sen. Jo pienikin aika minkä isovanhempi voi antaa, voi helpottaa lapsiperheen arkea. Tunnin piipahdus vaikka työpäivän jälkeen voi olla iso asia.
On myös mukavaa, kun voi yhdessä puuhailla, pelailla lasten kanssa. On kiva seurata lapsen kehitystä, muistella omien lasten kasvua samassa iässä, mitä lapsenlapset ovat nyt. Et ota sitä pakkopullana, vaan mahdollisuutena antaa lapsenlapsille omalta osaltani eväitä kasvuun.
Edellä kuvailemasi onkin ideaalitilanne, jossa annetaan puolin ja toisin omien voimien mukaan ja kaikki hyötyvät. Mutta tapoja olla isovanhempi on erilaisia ja kaikki eivät tunnu sulattavan sitä, että joku isovanhempi voi tahtoa olla mukana lastenlasten elämässä muulla tavoin kuin perinteisesti hoitamalla ja antamalla vanhemmille sitä kuuluisaa kahdenkeskistä aikaa.
Vastaan vielä; Pidänkin tilannettani ideaalina, eivät lapseni koskaan ole hoitoa laskeneet meidän isovanhempien varaan. Kysyvät hyvissä ajoin, "sopiiko ja haluatteko tulla"? Lapsenlapset asuvat myös lähellä, joten lyhyet vierailut ovat mahdollisia puolin ja toisin.
Varmaan tapoja olla isovanhempi on monenlaisia, mutta hyvä ihmissuhde yleensä tarvitsee kohtaamisia ts. pitää tavata. Riippuu tietysti lapsen iästä, millaista se yhdessäoloaika on. Vuoden ikäisen kanssa on tietysti erilaista olla verrattuna yli 10-vuotiaan kanssa olemiseen. En itse keksi, miten hoitaisin isovanhemmuuttani muuten kuin tapaamalla usein lasteni perheitä? Omat vanhempani asuivat kaukana, kun lapseni olivat pieniä, ja kyllä suhde isovanhempiin jäi etäiseksi.
Eivätkä lapseni lähde mihinkään juhlimaan kun menemme lasten perheisiin, saattavat käydä kävelyllä, kaupassa tai puuhailla rauhassa ruuanlaitossa keittiössä. Hetken hengähdys ihan aikuisten( puolison ) kanssa tekee hyvää ja sitä itse usein kaipasin, kun olimme lasten ollessa pieniä perheenä täysin yksin ilman sukulaisverkostoa.
Ymmärrän, mutta joidenkin on vaan keksittävä erilaisia ja vaihtoehtoisia tapoja hoitaa sitä isovanhemmuutta, jos välimatka on vaikkapa satoja kilometrejä. Ei isovanhempi välttämättä voi muuttaa samalle paikkakunnalle lastenlasten kanssa, jos itse on yhä työelämässä. Ja voihan olla, että lapset perheineen asuvat eri paikkakunnilla hekin. Ei se, ettei tapaa livenä lapsenlapsia usein tee kenestäkään vielä huonoa isovanhempaa.
Näin tietysti on, varsinkin nykyään on mahdollista pitää yhteyttä isovanhempiin vaikka maailman toiselle puolelle. Kyllä ne isovanhempien soitot ja vaikkapa kortit ovat juuri sitä yhteyden pitoa. Vanhemmilla tuossa on tietysti tärkeä osuus, miten isovanhemmista puhutaan kotona, lähetetäänkö vaikka lasten piirustuksia niille isovanhemmille. Ei pieni lapsi vielä kykene yhteydenpitoon, vaan vanhemman on ne kuulumiset kerrottava.
Miksi pitäisi hoitaa välillä lastensa lapsia, miksi pitäisi tukea taloudellisesti opiskelevaa nuorta aikuista, miksi pitäisi antaa täysi-ikäisen asua kotonaan välivuoden ajan, miksi pitäisi pyytää aikuisia lapsia luokseen illalliselle... Kaikkia näitähän voi miettiä - miksi aikuinen lapsi muka kuuluisi enää omaan perheeseen ja miksi pitäisi ottaa osaa hänen arkeensa. Av-palstalla on aina pidetty itsenäisyyttä valtavana itseisarvona. Toiset taas kokevat jo pidellessään vastasyntynyttä lastaan, että vanhemmuudesta on tulossa elämänmittainen matka. Jotkut näkevät keski-ikäisissä eukoissa ja ukoissakin vielä oman, suloisen lapsensa. Jotkut kokevat, että äitiys/isyys on osa itseä ikuisesti, ja että yhteisöllisyyttä voi opettaa tuleville sukupolville omalla esimerkillään. Tosin yhteisöllisyys ei tällä palstalla ole kovassa huudossa, vaan sitä pidetään lähinnä junttina. Siinä tapauksessa on luontevaa, että kokee omat lapsensa perheensä ulkopuolisiksi, jos lastenteon syynä on alkujaankin ollut, että MINÄ haluan MINUN ainutkertaisessa elämässäni kokeilla vanhemmuutta. Onhan se helpottavaa, jos sen ajattelee kestävän vain sen 18 vuotta, ja että sen jälkeen on vapaa jatkamaan elämäänsä aivan kuin koskaan ei olisi lapsia ollutkaan. (Ja joo, jos jäi epäselväksi, niin en kannata mitään ääripäätä, jossa isovanhempi uhrautuu lastensa puolesta, vaan tavallista elämään osallistumista, sitä, että ollaan yhtä perhettä ja tiimi).
Itsekin huomasin jälkikäteen, että kirjoitin hassusti. Tottakai apua voi olettaa myös isoisältä, varmaan ei tullut mieleen, koska lapsillani ei tosiaan ole isoisiä. Toinen on kuollut ja toinen ei itse halua pitää mitään yhteyttä.