Lemmikin poismenosta 9 kokonaista kuukautta

Kuvien katselu vain pitkittää surua ja tuskaa. Itse laittanut uurnan kirjahyllyyn,kaulapannan uurnan ympärille ja jättänyt kaiken suruni ja ikäväni siihen. Unissa usein surua käsittelen. Aikanaan helpottaa.

Sama juttu täälläkin. Jouduin tilaamaan eläinlääkärin kotikäynnille pienen ruiskun kanssa. Siihen se pieni karvapallo nukahti minun syliin.

Ahdistus asiasta ei ole kadonnut näin 18 kuukaudenkaan jälkeen. Pidän itseäni murhaajana kun jouduin pitelemään rakasta eläintä paikoillaan pienen pistoksen ajan.

Aikanaan tosiaan helpottaa. Tosin sitä hetkeä odotan itsekin ja poismenosta on 1,5v. Uusi koiranpentu on onneksi ollut suuri lohtu

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täälläkin. Jouduin tilaamaan eläinlääkärin kotikäynnille pienen ruiskun kanssa. Siihen se pieni karvapallo nukahti minun syliin.

Ahdistus asiasta ei ole kadonnut näin 18 kuukaudenkaan jälkeen. Pidän itseäni murhaajana kun jouduin pitelemään rakasta eläintä paikoillaan pienen pistoksen ajan.

Et sä ole murhaaja. Rakkaalle lemmikille pitää tehdä se viimeinen palvelus, kun sen aika tulee. Suurinta rakkautta on osata päästää irti, kun sen aika koittaa eikä vain pitkittää toisen kipuja oman itsekkyyden vuoksi

Kyllä se helpottaa ajan mittaan, ja ensimmäisenä tulee mieleen valtavasti hyviä muistoja, jotka tuovat hymyä mukanaan. Niitä viimeisiä yhteisiä hetkiä kannattaa ruveta unohtamaan aktiivisesti heti, koska ne tulevat itkettämään aina. Jos minä muistelen niitä tai - vielä pahempaa - alan pukea niitä sanoiksi, silmät ovat täynnä kyyneliä väistämättä. Kuten nyt. Ja siitä on yli 30 vuotta aikaa.

Ensimmäinen vuosi on tietenkin vaikein. Vuosipäivän aikaan olin jo hyväksynyt nuoren koirani kuoleman. Minä todella kipuilin asian kanssa. Tottakai vieläkin joskus tulee ikävä, ihan yllättäen. Ne muistot, niin rakkaat mutta... Minulla oli maailman ihanin koira :) Enkä liioittele tippaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Yhä ahdistaa. Masentaa. Tekisin mitä vain että saisin takaisin sen maailman hankalimman mutta ihanimman eläimen. En pysty puhumaan asiasta sen oikealla nimellä tai saan ahdistuskohtauksen. Käytän sanoja "lähtenyt", "poismeno"... Muutama päivä sitten katselin sen kuvia pitkän tauon jälkeen ja itkin silmäni punaisiksi. Enää en katso kuvia, sattuu liikaa, samoin muistelu. Yritän täyttää pääni muilla ajatuksillani, koska en kestä sitä ahdistusta joka tulee, kun tajuan tilanteen.

Ja taas tuli itku :'(

Suru vie aikansa. Ja se riippuu lemmikin kohdalla millaisen tarpeen se on täyttänyt elämässäsi.

En tiedä onko tästä apua. Mutta kun itse jouduimme nukuttamaan lemmikkikoiran. Se sattui se on totta. Mutta kun ajatelin asian niin, että koira eli todella hyvän, onnellisen ja pitkän elämän. Koiralla oli oikeus päästä pois kärsimättä.

Asia on ollut helpompi hyväksyä ja kestää kun ymmärtää että eläimelle se nukutus on helpotus jos sairastaa eikä sille voi tehdä enää mitään. 

Sinun ehkä kannattaisi myös ajatella että lemmikkisi on nyt hyvä olla siellä missä onkin. Ja sinulle jäi omat muistot. Mutta aika tekee tehtävänsä. Mutta sinun myös pitää surra se suru eikä tukahduttaa sitä. Itke kun itkettää äläkä tukahduta sitä. Suru häviää vain suremalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täälläkin. Jouduin tilaamaan eläinlääkärin kotikäynnille pienen ruiskun kanssa. Siihen se pieni karvapallo nukahti minun syliin.

Ahdistus asiasta ei ole kadonnut näin 18 kuukaudenkaan jälkeen. Pidän itseäni murhaajana kun jouduin pitelemään rakasta eläintä paikoillaan pienen pistoksen ajan.

Et sä ole murhaaja. Rakkaalle lemmikille pitää tehdä se viimeinen palvelus, kun sen aika tulee. Suurinta rakkautta on osata päästää irti, kun sen aika koittaa eikä vain pitkittää toisen kipuja oman itsekkyyden vuoksi

Just tämä. On kamalan vaikeaa päästää irti, "jos se kuitenkin huomenna vois paremmin", mutta paras palvelus sille rakkaalle lemmikille on olla sen rinnalla ja paijata se rajan yli. Itsellä ei ikinä katoa verkkokalvolta näky siitä mun elämäni koirasta eläinlääkärin pöydällä.

Koiran kuolemasta 8kk ja nyt saitte mutkin itkemään.

Minulla on useampi kissa joten yhden poismeno ei tunnu niin kammottavan pahalta kun kotona riittää paijattavaa. Kyllä se H-hetki tosin aina on yhtä lamauttava. Viime vuosi oli rankka kun jouduin kaksi ystävää lopettamaan kolmen kuukauden välillä. Toinen vasta 7v :(

Koti tuntui tyhjältä (vain 3 kissaa!) joten varasin kaksi pentua ja nyt nuo ovat sulostuttaneet kotiani jo kaksi kuukautta. Menneitä rakkaita muistelen lämmöllä ja puhun noista usein sillä olivat niin iso osa elämääni. Elämä kuitenkin jatkuu ja tulee uusia ystäviä.

Ja parhaillaan uudet pennut repivät verhoja ikkunasta PRKL !!! :D

Voi jumaliste. Meillä on ollut lemmikkejä viim. 40 vuotta 1- 18 vuotiaaksi eläneitä. Ei niitä nyt surra kuin max. 2 pv.

Elämä on sellaista; luojan luomia syntyy ja kuolee. Niin, hankkikaa itsellenne se elämä nyt. Ettei tarvi jonkun kissan tai koiran perään ruikuttaa kuukausikaupalla. 

Voi ei, virtuaalinen halausrutistus sinulle ketjun aloittaja. :/ Tunne vaan kaikki mitä tunnet, kukaan ei tiedä ja tunne asiaa sinua paremmin.

Mulla on mennyt kauan, useampi vuosi siinä ihan viimeisessä luopumisessa. Huomasin kun siivosin ja löysin muistoja monta vuotta sitten kuolleesta lemmikistäni, etten enää tunne mitään surua sen suhteen. Tai siten ehkä tunnen etten halua vieläkään sukeltaa muistelemalla muistelemaan, se vihlaisee vähän, mutta ei tuottanut tuskaa heittää turhaa siihen eläimeen liittyvää esinettä tässä vaiheessa pois. On kulunut riittävästi aikaa. Vuosia säilytin sen, koska en hennonnut luopua siitä, halusin kai jotenkin pitää sen turvassa, en tiedä. Eläinhän on mitä lojaalein ystävä ihmiselle, eli ei koskaan kieroilua, ei julmuutta, ei kusipäisyyttä, mikä niin moneen ihmiseen kuuluu ikävä kyllä sisäänrakennettuna. On täysin luonnollista että niin viattomasta ja ihanasta olennosta luopuminen ottaa koville ja vie aikaa, ja sekin kun ensin sitä on suojellut ja pitänyt turvassa kaikki ne vuodet parhaansa mukaan. Kaikelta ei vaan voi suojella, kaikkea ei voi estää ja kaikesta tulee joskus luopuakin.

Olen kyllä lopetushetkelläkin itkenyt kuin vesiputous, että mitenkään en ole katsonut tarpeelliseksi padota sitä. Eläinlääkäriäkin alkoi itkettää siinä tilanteessa, hyvin kyllä osasi siitä huolimatta peittää sitä. Hieno mutta raskaskin työ heillä.

Vierailija kirjoitti:

Voi jumaliste. Meillä on ollut lemmikkejä viim. 40 vuotta 1- 18 vuotiaaksi eläneitä. Ei niitä nyt surra kuin max. 2 pv.

Elämä on sellaista; luojan luomia syntyy ja kuolee. Niin, hankkikaa itsellenne se elämä nyt. Ettei tarvi jonkun kissan tai koiran perään ruikuttaa kuukausikaupalla. 

Sinunlaisesi ihmiset ovat kyllä aina yhtä... huvittavia? Minulle ja monelle muulle lemmikki sattuu olemaan maailman rakkain otus, enkä kyllä pätkääkään häpeä sen perään itkemistä ja asiasta ahdistumista.

Voi kiesus teidän kanssa.. Minä teen töitä eläinten kanssa ja viimeksi eilen lopetin yhden.. Surinko? Kyllä, ehkä sen pari tuntia ja se siitä, minä en voinut muuta. 

Lemmikkejäkin meillä on, mutta kun aika tulee niin lopetan ne samalla tavalla kuin muutkin.. Se on elämää. Eläinten kohdalla lopettaminen on joskus suurinta rakkautta, mitä niitä kohtaan voi antaa. Ei eläin ymmärrä kipua ja sen kuuluu olla aktiivinen ja liikkuva. Joskus on vain parempi ymmärtää.. 

Kannattaa hakeutua ihmisten kanssa tekemisiin ja kiintyä heihin jos eläimestä luopumista ei kestä.

Jokainen meistä vain kuolee joskus..

Suosittelen elämän hankkimista jos eläimen kuolema aiheuttaa tuollaisen reaktion.Liikaa aikaa sinulla ap.Maailmassa on paljon asioita jotka vaatii ihan sinunkin huomiosi,joten jospa keskittyisit johonkin tärkeään välillä.Ei ole normaalia tuollainen ja täällä aikuisten maailmassa jopa ei suotavaa.

Joo ja kyllä niitä eläimiä on tässä kuollut ja lopetettu ja niistä ollaan luovuttukin  .Pari päivää menee surkutellen ja joskus mielessä vielä kuukausienkin päästä mutta tuo ei nyt kyllä ole normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Voi kiesus teidän kanssa.. Minä teen töitä eläinten kanssa ja viimeksi eilen lopetin yhden.. Surinko? Kyllä, ehkä sen pari tuntia ja se siitä, minä en voinut muuta. 

Lemmikkejäkin meillä on, mutta kun aika tulee niin lopetan ne samalla tavalla kuin muutkin.. Se on elämää. Eläinten kohdalla lopettaminen on joskus suurinta rakkautta, mitä niitä kohtaan voi antaa. Ei eläin ymmärrä kipua ja sen kuuluu olla aktiivinen ja liikkuva. Joskus on vain parempi ymmärtää.. 

Kannattaa hakeutua ihmisten kanssa tekemisiin ja kiintyä heihin jos eläimestä luopumista ei kestä.

Jokainen meistä vain kuolee joskus..

Kiintyminen, syvällinen kiintyminen on sinulle ilmeisesti suhteellisen vieras käsite. Sekä sekin, että ihmiset ovat kuin ovatkin erilaisia, jopa tässäkin asiassa. Kun nyt kerran hyökkäsit tänne ivaamaan ja pätemään, niin kuule otan osaa, mahtaa olla raskasta olla noin tunteeton, eli läpeensä sairas. Olet kova ja vastenmielinen.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen elämän hankkimista jos eläimen kuolema aiheuttaa tuollaisen reaktion.Liikaa aikaa sinulla ap.Maailmassa on paljon asioita jotka vaatii ihan sinunkin huomiosi,joten jospa keskittyisit johonkin tärkeään välillä.Ei ole normaalia tuollainen ja täällä aikuisten maailmassa jopa ei suotavaa.

Ihan vinkiksi, tuskin kukaan surisi sinua.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen elämän hankkimista jos eläimen kuolema aiheuttaa tuollaisen reaktion.Liikaa aikaa sinulla ap.Maailmassa on paljon asioita jotka vaatii ihan sinunkin huomiosi,joten jospa keskittyisit johonkin tärkeään välillä.Ei ole normaalia tuollainen ja täällä aikuisten maailmassa jopa ei suotavaa.

Mikähän sun mielestä on sellaista tärkeää johon saisi keskittyä?  Saan sulta varmaan hullun paperit kun mulle sitä tärkeää on eläinsuojelutyö ihan kansainvälisellä tasolla.

Ikävää jos "aikuisten maailma" on noin kylmä ja kova ettei ole (eläin)rakkaudelle sijaa.

Vierailija kirjoitti:

Voi jumaliste. Meillä on ollut lemmikkejä viim. 40 vuotta 1- 18 vuotiaaksi eläneitä. Ei niitä nyt surra kuin max. 2 pv.

Elämä on sellaista; luojan luomia syntyy ja kuolee. Niin, hankkikaa itsellenne se elämä nyt. Ettei tarvi jonkun kissan tai koiran perään ruikuttaa kuukausikaupalla. 

Ymärrän tuonkin näkökannan. Mutta nyt täytyy  muistaa minkä osan elämästä tuo lemmikki on täyttäny. Kun asuimme maalla niin eläimiin ei syntynyt samanlaista suhdetta. Ne oli lemmekkejä kyllä. Mutta kissa oli suurimman osan ajasta ulkona. Kävi sisällä syömässä ja lepäämässä. Koirat oli myös ulkona ympäri vuoden. Ne oli mukana metällä, kalassa ja marjassa. Mutta ei niiden kanssa vietetty samalla lailla aikaa kuin vietetään kerrostalossa tai omakotitalossa asuessa. Silloin ne on lemmikkieläimiä. Maaseudulla ne on samalla lailla hyötyeläimiä kuten lehmät tai lampaat. Kuulostaa varmaan jostain kylmältä, mutta koiralla oli oma tehtävä mitä varten se taloon otettiin. Samoin kissalla. Nykyisin monelle kissa tai koira korvaa lapsen, puolison ja ystävät. Ja silloin menetys varmasti tuntuu paljon kovemmalta. Maalla asuessa myös siihen oli asennoitunut eri lailla ja siihen tottuu että eläimen ikä on ihmisen ikään nähden rajallisempi. Kun kissa tai koira sairastui niin se lopetettiin. Ei sitä kuletettu röntkeneissä tai verikokeissa ja syötetty lääkkeitä. Hankittiin toinen tilalle.

Mutta joka tapauksessa. Annetaan heidän surra jotka rakastivat eläintään yli kaiken. Suru loppuu suremalla ja ajan kanssa.