Te jotka ollette olleet ainoita lapsia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole nelikymppisenä enää perheenjäseniä. Onneksi olen tottunut olemaan yksin. Ei silti paras mahdollinen osa.

Missä kaikki ystäväsi ovat?

No ei kai ne nelikymppiset ystävät tuu iltaisin katsomaan yhdessä kymppiuutisia ja leffaa, tai saunomaan arki-tiistaina, tai käymään Prismassa ruokaostoksilla. Niiden kanssa käydään teatterissa ja ravintolassa, ja kutsutaan joskus kylään syömään, mutta pääasiassa arki ollaan yksin.

t. toinen nelikymppinen

Mikseivät tule? Onko kaikelle tuolle joku ikäraja, vai miksi perheettömät nelikymppiset eivät voi hengailla toistensa luona arkisin?

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla serkkuja eivätkö he käy tätiään katsomassa, tai muut sukulaiset?

Onko tarkoitettu viestiin #18? Jos, niin eipä... hänen omat sisaret käyvät joskus, mutta mäkään en ole serkkujeni kanssa tekemisissä, on niin iso ikäero ettei oikein olla ikinä tutustuttu, eikä ole niin kiinnostanutkaan.

Hei mistä te tiedätte että se, että voisitte ottaa huomioon toisia paremmin tai että on vaikea jakaa omastaan johtuu nimenomaan siitä ettei teillä ole sisaruksia? Kun tunnen useitakin töykeitä ihmisiä, joilla on monta sisarusta. Eivätkä he taatusti ajattele että voisivat ottaa toisia paremmin huomioon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole nelikymppisenä enää perheenjäseniä. Onneksi olen tottunut olemaan yksin. Ei silti paras mahdollinen osa.

Missä kaikki ystäväsi ovat?

No ei kai ne nelikymppiset ystävät tuu iltaisin katsomaan yhdessä kymppiuutisia ja leffaa, tai saunomaan arki-tiistaina, tai käymään Prismassa ruokaostoksilla. Niiden kanssa käydään teatterissa ja ravintolassa, ja kutsutaan joskus kylään syömään, mutta pääasiassa arki ollaan yksin.

t. toinen nelikymppinen

Just näin, etenkin kun lähes kaikilla muilla on perhe ja monilla pieniä lapsia. Ystäviä siis on, mutta eivät ne ole sama asia kuin perhe. Ja puuttuu ihminen, joka olisi elänyt elinkaartani vanhemman tai sisaruksen roolissa, jakanut saman historian. Tuntuu juurettomalta.

- Tuo ylempi nelikymppinen

Hanki uusia ystäviä, joiden elämäntilanne on sama? Mikset etsi itsellesi miestä/naista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole nelikymppisenä enää perheenjäseniä. Onneksi olen tottunut olemaan yksin. Ei silti paras mahdollinen osa.

Missä kaikki ystäväsi ovat?

No ei kai ne nelikymppiset ystävät tuu iltaisin katsomaan yhdessä kymppiuutisia ja leffaa, tai saunomaan arki-tiistaina, tai käymään Prismassa ruokaostoksilla. Niiden kanssa käydään teatterissa ja ravintolassa, ja kutsutaan joskus kylään syömään, mutta pääasiassa arki ollaan yksin.

t. toinen nelikymppinen

Mikseivät tule? Onko kaikelle tuolle joku ikäraja, vai miksi perheettömät nelikymppiset eivät voi hengailla toistensa luona arkisin?

Varmaan voisi, jos asuttaisiin samassa naapurustossa. Pk-seudulla ihmiset ovat ripottautuneet ja siirtymiin menee sen verran aikaa, että vaatii järjestelyjä, etenkin kun kaikki pikkulasten äitejä lukuun ottamatta työelämässä.

Siinähän tuo elämä on mennyt. Olen lapsena ollut ujo, herkkä, yksinäinenkin. Vanhempani olisivat halunneet lisää lapsia ja varsinkin isäni halusi pojan (minä siis tyttö). Ehkäpä se, etten ollut tarpeeksi vanhemmilleni, on varjostanut aina elämääni. Myöskään en ole kaunis kuten äitini. Nyt minulla on ihana perhe ja olen jotenkin oppinut hyväksymään itseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole nelikymppisenä enää perheenjäseniä. Onneksi olen tottunut olemaan yksin. Ei silti paras mahdollinen osa.

Missä kaikki ystäväsi ovat?

No ei kai ne nelikymppiset ystävät tuu iltaisin katsomaan yhdessä kymppiuutisia ja leffaa, tai saunomaan arki-tiistaina, tai käymään Prismassa ruokaostoksilla. Niiden kanssa käydään teatterissa ja ravintolassa, ja kutsutaan joskus kylään syömään, mutta pääasiassa arki ollaan yksin.

t. toinen nelikymppinen

Mikseivät tule? Onko kaikelle tuolle joku ikäraja, vai miksi perheettömät nelikymppiset eivät voi hengailla toistensa luona arkisin?

Varmaan voisi, jos asuttaisiin samassa naapurustossa. Pk-seudulla ihmiset ovat ripottautuneet ja siirtymiin menee sen verran aikaa, että vaatii järjestelyjä, etenkin kun kaikki pikkulasten äitejä lukuun ottamatta työelämässä.

Mä olen perheellinen ja ihan mieluusti tapaisin sinkkukavereita viikolla "tavallisen yhdessäolon" merkeissä, eli esim. tehtäis ruokaa, katsottais leffaa tms. Viikonloppuisin tulee helposti jotain pidempää perheohjelmaa, arki-illat on niin lyhyitä että tulee hommattua vähemmän ohjelmaa. Ei ole mikään ongelma, mies voi katsoa lasten perään ja toisaalta lapsetkin jo sen verran isoja etteivät koko ajan kaipaa vanhempien seuraa (=ei huonoa omaatuntoa siitä jos on välillä omia ekstramenoja).

Yksinäistä. Lapsena olin kateellinen muille lapsille joilla useimmilla oli sisaruksia. Miten mukavaa heillä oli niin arkena kuin jouluna ja juhlapäivinä, lomilla, mökillä. Jos me olimme lomilla niin ei se ollut yhtään mukavaa kun ei ollut muita lapsia. Minulla ei ollut oikein muitakaan sukulaisia kuten isovanhempia tai serkkuja.

Olin hirvittävän kateellinen ja surullinen kun näin kuinka sisarukset kinastelivat keskenään. Minäkin olisin halunnut sellaista! Minusta tuli arka ja epäsosiaalinen varmaan siksi kun olin niin yksinäinen.

Nyt keski-ikäisenä yksinäistä edelleen, toinen vanhempi kuollut toinen huonossa kunnossa ja vakavasti sairastelee. Minulla on kaikesta vastuu yksin, ketään ei ole henkisenä eikä konkreettisena apuna. Valtava työtaakka on hoitaa vanhempaa sekä tiluksia jotka on huonossa kunnossa mutta joita vanhempi ei oikein anna myydäkään.

Ainoa hyvä puoli kai on se että eipä tule perintöriitoja. En voi ymmärtää perintöriitoja. Vaihtaisin millä hetkellä hyvänsä perintökipot ja -hopeat ja sen sellaiset jos vain saisin tilalle siskon. Ei hitto antiikkikippo lämmitä mieltä yhtään kun on yksin.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäistä. Lapsena olin kateellinen muille lapsille joilla useimmilla oli sisaruksia. Miten mukavaa heillä oli niin arkena kuin jouluna ja juhlapäivinä, lomilla, mökillä. Jos me olimme lomilla niin ei se ollut yhtään mukavaa kun ei ollut muita lapsia. Minulla ei ollut oikein muitakaan sukulaisia kuten isovanhempia tai serkkuja.

Olin hirvittävän kateellinen ja surullinen kun näin kuinka sisarukset kinastelivat keskenään. Minäkin olisin halunnut sellaista! Minusta tuli arka ja epäsosiaalinen varmaan siksi kun olin niin yksinäinen.

Nyt keski-ikäisenä yksinäistä edelleen, toinen vanhempi kuollut toinen huonossa kunnossa ja vakavasti sairastelee. Minulla on kaikesta vastuu yksin, ketään ei ole henkisenä eikä konkreettisena apuna. Valtava työtaakka on hoitaa vanhempaa sekä tiluksia jotka on huonossa kunnossa mutta joita vanhempi ei oikein anna myydäkään.

Ainoa hyvä puoli kai on se että eipä tule perintöriitoja. En voi ymmärtää perintöriitoja. Vaihtaisin millä hetkellä hyvänsä perintökipot ja -hopeat ja sen sellaiset jos vain saisin tilalle siskon. Ei hitto antiikkikippo lämmitä mieltä yhtään kun on yksin.

Mikset tutustunut vieraisiin lapsiin lomilla? Ehkä olet arka ja epäsosiaalinen temperamentiltasi, eri luontoinen sisarus olisi voinut tehdä elämästäsi vain kurjempaa! Miksei sinulla ole seurustelukumppania tai puolisoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole nelikymppisenä enää perheenjäseniä. Onneksi olen tottunut olemaan yksin. Ei silti paras mahdollinen osa.

Missä kaikki ystäväsi ovat?

No ei kai ne nelikymppiset ystävät tuu iltaisin katsomaan yhdessä kymppiuutisia ja leffaa, tai saunomaan arki-tiistaina, tai käymään Prismassa ruokaostoksilla. Niiden kanssa käydään teatterissa ja ravintolassa, ja kutsutaan joskus kylään syömään, mutta pääasiassa arki ollaan yksin.

t. toinen nelikymppinen

Mikseivät tule? Onko kaikelle tuolle joku ikäraja, vai miksi perheettömät nelikymppiset eivät voi hengailla toistensa luona arkisin?

Varmaan voisi, jos asuttaisiin samassa naapurustossa. Pk-seudulla ihmiset ovat ripottautuneet ja siirtymiin menee sen verran aikaa, että vaatii järjestelyjä, etenkin kun kaikki pikkulasten äitejä lukuun ottamatta työelämässä.

Mä olen perheellinen ja ihan mieluusti tapaisin sinkkukavereita viikolla "tavallisen yhdessäolon" merkeissä, eli esim. tehtäis ruokaa, katsottais leffaa tms. Viikonloppuisin tulee helposti jotain pidempää perheohjelmaa, arki-illat on niin lyhyitä että tulee hommattua vähemmän ohjelmaa. Ei ole mikään ongelma, mies voi katsoa lasten perään ja toisaalta lapsetkin jo sen verran isoja etteivät koko ajan kaipaa vanhempien seuraa (=ei huonoa omaatuntoa siitä jos on välillä omia ekstramenoja).

Oletko ehdottanut omille sinkkukavereillesi? Itse ainakin sinkkuna pyrin antamaan perhe-elämälle tilaa enkä uskaltaisi itse ehdottaa tuollaista lapselliselle kaverilleni. Toki sitten joskus, kun lapset ovat kasvaneet isommiksi. 

Onko ihmiset muka oikeasti niin kritiikittömiä, että ottavat mielummin kenet tahansa puolisokseen kuin ovat yksin? Täällä kun näitä pariutumiskehoituksia tuntuu jaettavan aika kevyesti. 

Olin ainoana kaikki se mitä toivottiin mutta epäonnistuin täyttämään/olemaan mitä äiti halusi, porukat erosi ja sen jälkeen isä kuoli. Sen jälkeen mietin mihin joutuisin jos sairas äitinikin kuolisi, silloin kun yöt valvoin ja kuuntelin äidin ja uuden puolison riitoja, silloin kun piti hoitaa äidin asioita tai silloin kun piti muuttaa ulkomailta ja jättää kaikki takaisin koska olin ainoa omainen, olisin toivonut sisarrusta jakamaan taakkaa. En päässyt kavereille paljoakaan ja olin ylisuojeltu, ei ollut sukulaisiakaan. Tarhaan pääsin vuodeksi osa-aikaiseksi. Itse päätin että lapsen teen vaan jos tilanne on sellainen että voin sen toisenkin tehdä. Nyt heitä on kaksi, taistulu pari joka aikoo vanhana asua lähekkäin jotta voivat auttaa toisiaan kuten 7 vuotias poikani sanoo. 

Lapsena kaipasin kipeästi sisarusta ja koin toisinaan oloni yksinäiseksi. Kyllä mä vielä aikuisiälläkin kaipaan jonkin verran sisaruksia, mutta en koe itseäni yksinäiseksi tms. Ei mun elämä ole mitenkään huonoa ollut, vaikkei sisaruksia siunaantunutkaan. 

En ole pilalle hemmoteltu. vaikka sellainen äidin ja isän silmäterä ja kallein aarre tottakai olen ollutkin aina. En mitenkään merkittävästi poikkea heistä, joilla on sisaruksia. Viihdyn kyllä keskimääräistä enemmän yksin ja olen hyvin omatoiminen. Liekö sitten persoonallisuuden piirre vai tottumuskysymys, kun leikin ja olin kuitenkin lapsena aika paljon yksin. 

Omalle mahdolliselle lapselle toisaalta haluaisin yhden siskon tai veljen, toisaalta mä itsen arvelen jaksavani hoitaa vain yhden lapsen. Aika näyttää, kuinka käy. Vielä ei ole lastenteko ajankohtaista. 

Vierailija kirjoitti:

Hei mistä te tiedätte että se, että voisitte ottaa huomioon toisia paremmin tai että on vaikea jakaa omastaan johtuu nimenomaan siitä ettei teillä ole sisaruksia? Kun tunnen useitakin töykeitä ihmisiä, joilla on monta sisarusta. Eivätkä he taatusti ajattele että voisivat ottaa toisia paremmin huomioon.

Ei kukaan ole vastannut tähän. Kiinnostaisi tietää..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei mistä te tiedätte että se, että voisitte ottaa huomioon toisia paremmin tai että on vaikea jakaa omastaan johtuu nimenomaan siitä ettei teillä ole sisaruksia? Kun tunnen useitakin töykeitä ihmisiä, joilla on monta sisarusta. Eivätkä he taatusti ajattele että voisivat ottaa toisia paremmin huomioon.

Ei kukaan ole vastannut tähän. Kiinnostaisi tietää..

Varmaan sen vuoksi ei kukaan ole vastannut koska kaikki jotka ajattelee / ovat huomanneet että voisivat ottaa toisia ihmisiä enemmän huomioon, eivät ole huomioimatta toisia ihmisiä. Liekkö tähän vastannet edes ainoita lapsia, kunhan vain jotain lätistäkseen ovat vastanneet. Tai kannustaakseen ihmisiä tekemään useampia lapsia, koska eivät voi sietää joidenkin valintoja olla tekemättä enempää kuin yksi.  ;D

Ihan mukavaa. En oo koskaan oikeastaan halunnut sisaruksia, mun vanhemmat on ollut aika rentoja eikä mitenkään ylihuolehtivia. Oon ehkä saanut vähän enemmän rahaa vanhemmilta ja isovanhemmilta (mulla on vain yksi serkku) kuin monet mun kaverit mutta en oo todellakaan kuitenkaan lellitty.

Joskus tuntuu että huomio ja kyselyt kohdistuu muhun vähän liikaa, mutta en onneksi oo ihan suurennuslasin alla elänyt kuitenkaan :D

Olen kokenut itseni aina yksinäiseksi, vaikka kavereita on ja on ollut. Iltaisin mietin lapsena, että joudun menemään yksin kotiin ja muilla on seuraa illallakin sisaruksiata.

Joo, päätin tehdä 3 lasta ehdottomasti. 1 vaan onnistui tulemaan (ja monta keskenmenoa)

Olisin aina halunnut sisaruksia. Lapsena oli tylsää kun naapurissakaan ei asunut lapsia..teininä ei enää haitannut. Tavaroiden jakaminen on vaikeaa, joissain asioissa olen itsekäs, toisissa taas en yhtään.

Äiti on ollut aika huolehtivainen, ei kestäisi jos menettäisi ainoansa. Nyt kun äiti vanhempi olen yksin vastuussa hänestä eikä oikein ole ketään kenen kanssa jakaa huolia mitä äitiin liittyy.

Auttaa kyllä paljon edelleen, tekee kaikkensa minun perheeni eteen.

Rahallisesti minua on tuettu paljon ja se on mahdollistanut paljon asioita. Ihan näin paljoa ei ehkä olisi tarvinnut. Kiitollinen olen silti.

Luonteeltani aika ujo, olisinko erilainen jos olisi ollut sisaruksia, enpä tiedä..

Minullakin toistaiseksi vain yksi lapsi. Mies ei ole halunnut toista..

En tiedä kaipaanko nyt välttämättä siskoa mutta olisi edes samanhenkinen serkku..ystävät ei kuitenkaan ole ihan sama asia kuin sukulaiset..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei mistä te tiedätte että se, että voisitte ottaa huomioon toisia paremmin tai että on vaikea jakaa omastaan johtuu nimenomaan siitä ettei teillä ole sisaruksia? Kun tunnen useitakin töykeitä ihmisiä, joilla on monta sisarusta. Eivätkä he taatusti ajattele että voisivat ottaa toisia paremmin huomioon.

Ei kukaan ole vastannut tähän. Kiinnostaisi tietää..

Miksi oletat, että ainoiden lapsien luonteenpiirteisiin aikuisena kuuluisi mainitsemasi piirteet? Itse olen ainakin liian kiltti, autan liian helposti, pyytelen liikaa anteeksi, mietin koko ajan mitä muut minusta ajattelevat. En osaa taistella omastani kun koskaan ei ole tarvinnut.

Olisin kaivannut sitä taistelukaveria lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei mistä te tiedätte että se, että voisitte ottaa huomioon toisia paremmin tai että on vaikea jakaa omastaan johtuu nimenomaan siitä ettei teillä ole sisaruksia? Kun tunnen useitakin töykeitä ihmisiä, joilla on monta sisarusta. Eivätkä he taatusti ajattele että voisivat ottaa toisia paremmin huomioon.

Ei kukaan ole vastannut tähän. Kiinnostaisi tietää..

Varmaan sen vuoksi ei kukaan ole vastannut koska kaikki jotka ajattelee / ovat huomanneet että voisivat ottaa toisia ihmisiä enemmän huomioon, eivät ole huomioimatta toisia ihmisiä. Liekkö tähän vastannet edes ainoita lapsia, kunhan vain jotain lätistäkseen ovat vastanneet. Tai kannustaakseen ihmisiä tekemään useampia lapsia, koska eivät voi sietää joidenkin valintoja olla tekemättä enempää kuin yksi.  ;D

Se tunne, kun tulee ilta ja olet yksin. Muut touhuavat sisarusten kanssa, ja sulla ei ole ketään. Olen tosi surullinen, mulla oli yksinäinen lapsuus. Näin sen itse koen.