Te jotka ollette olleet ainoita lapsia

Minä olen ainakin jatkuvasti ollut suurennuslasin alla ja vanhemmat liian riippuvaisia minusta koska olen ainut.

Paskaa. En osaa olla ihmisten kanssa, niin olen mieluumin yksin. Lapsillani on tästä syystä sisaruksia, toivon heille erilaista elämää.

Up

Ei kovin hyvää, mutta en koe sen johtuvan tuosta. Jos olisi sisarus johon hyvät välit se voisi auttaa, mutta taustallani ukoisin, että hän olisi ollut se lellikki ja minä inhottu joten hyvä näin. Vanhempia en joudu auttelemaan, ovat eronneet kylläkin, mutta toista hoitaa uusi kumpaani ja toinen hyväkuntoinen.

Äiti kohtelee minua vieläkin joskus kuin lasta (olen 24). En saa jäädä heille kahdestaan poikaystävän kanssa mm. Joskus huomaan miten on hankala lainata tavaroita muille. Olen myös ehdoton mitä tulee omaan aikaan. Nautin yksinolosta.

Spesifioi vähän.

Sinkkumies

Mahtavaa. Olen vanhemmilleni kaikki kaikessa. :)

Tosi kivaa ja hyvää. Vanhemmilla oli aina aikaa leikkiä ja touhuta, kavereita oli paljon. Sain ottaa matkoillekin mukaan aina kaverin. Sisaruksia en ole kaivannut enkä kaipaa edelleenkään. Olen matkustellut lapsesta pitäen ympäri tellusta. Nyt olen itse yhden lapsen onnellinen äiti ja lapsiluku jää tähän.

Oikein mukavaa, kiitos kysymästä. Olen aina tarvinnut paljon tilaa, ja oli mukavaa olla kotona rauhassa hälinältä -kavereita oli paljon, eikä niitäkään aina jaksanut. Itsellänikin on yksi lapsi, nyt 15 v, joka juuri kiitteli ihan samaa, ihanaa kun kotona on niin rauhallista 😀

Viihdyn hyvin yksin. Samoin tavaroiden jakaminen on ongelma vaikka olen jo yli 30v. Ehdottomasti haluaisin että minulla olisi sisaruksia. Lapsia meille tulee tästö syystä vähintään 3, jottei heidän tarvi koskaan pelätä aivan yksin jäämistä meidän vanhepien kuoltua.

Mulla ei ole nelikymppisenä enää perheenjäseniä. Onneksi olen tottunut olemaan yksin. Ei silti paras mahdollinen osa.

Vanhempani eivät ole olleet mitenkään ylisuojelevaisia minua kohtaan enkä saanut mitään sen enempää kuin kaverit. Olen sosiaalinen, mutta joskus kyllä huomaa, etten huomioi muita niin hyvin kuin voisi. Olen koko elämäni kaivannut sisarusta ja lapsia halusin ehdottomasti enemmän kuin yhden.

Elämä on ollut todella hyvää. Olen ollut sekä vanhempien että isovanhempien silmäterä. En ole saanut kaikkea, mutta olen saanut paljon.

Olen aina ollut luonteeltani sosiaalinen, kävinhän päiväkodin ja esikoulunkin, jossa sain ikäistäni leikkiseuraa. Olen myös temperamenttinen, joten olen aikuisena tehnyt selväksi heti, jos olen kokenut minua holhottavan liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole nelikymppisenä enää perheenjäseniä. Onneksi olen tottunut olemaan yksin. Ei silti paras mahdollinen osa.

Missä kaikki ystäväsi ovat?

Muuten ihan hyvää, mutta vanhempani pitävät minua vieläkin lapsena vaikka olen yli 30. En kuitenkaan ollut lapsena lellitty, enkä saanut kaikkea mitä halusin. Koen että olisin päässyt helpommalla jos olisi ollut sisaruksia, en olisi tällöin ollut niin suurennuslasin alla. Vieläkin tuntuu että tekemisiäni kytätään. Olen ekstrovertti luonteeltani joten viihdyn seurassa mutta viihdyn myös yksin tosi hyvin, en välttämättä tarvitse ihmisiä ympärilleni. Saatoin nuorena käydän esim. yksin leffassa, oli ihanan vaivatonta. Pidän hiljaisuudesta todella paljon, mökillä on ihanaa kun on niin hiljaista. Inhoan väkijoukkoja ja huutavia ihmisiä.

Tavallista. Koulu sujui, en ollut syrjitty enkä suosittu vaan tavallinen. Vanhemmat tukivat, mutteivät hemmotelleet piloille. Opiskelin, löysin puolison, perustimme perheen (1 lapsi), muutimme ulkomaille töiden perässä.

Sisaruksia en ole kaivannut, kun on muuten aina ollut omana makuun tarpeeksi läheisiä, ja toisaalta viihdyn erinomaisesti yksin enkä edes kaipaa jatkuvasti seuraa. Vaikeissa elämäntilanteissakin olen saanut tukea milloin ystäviltä, vanhemmilta kuin puolisoltakin. Minulla on pahana tapana miettiä liikaakin etten vaan loukkaa ketään, ja saatan murehtia muiden pulmia unettomuuteen asti vaikka toisaalta nautin hirveästi muiden auttamisesta. Omien rajojen asettaminen on ollut välillä vaikeaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole nelikymppisenä enää perheenjäseniä. Onneksi olen tottunut olemaan yksin. Ei silti paras mahdollinen osa.

Missä kaikki ystäväsi ovat?

No ei kai ne nelikymppiset ystävät tuu iltaisin katsomaan yhdessä kymppiuutisia ja leffaa, tai saunomaan arki-tiistaina, tai käymään Prismassa ruokaostoksilla. Niiden kanssa käydään teatterissa ja ravintolassa, ja kutsutaan joskus kylään syömään, mutta pääasiassa arki ollaan yksin.

t. toinen nelikymppinen

Ihan kivaa, en ole kaivannut koskaan sisaruksia emotionaalisesti, nyt isän kuoltua ja äidin ollessa hoivakodissa olis ihan kiva jos olisi joku muukin joka kävis äitiä katsomassa.

Onko sinulla serkkuja eivätkö he käy tätiään katsomassa, tai muut sukulaiset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole nelikymppisenä enää perheenjäseniä. Onneksi olen tottunut olemaan yksin. Ei silti paras mahdollinen osa.

Missä kaikki ystäväsi ovat?

No ei kai ne nelikymppiset ystävät tuu iltaisin katsomaan yhdessä kymppiuutisia ja leffaa, tai saunomaan arki-tiistaina, tai käymään Prismassa ruokaostoksilla. Niiden kanssa käydään teatterissa ja ravintolassa, ja kutsutaan joskus kylään syömään, mutta pääasiassa arki ollaan yksin.

t. toinen nelikymppinen

Just näin, etenkin kun lähes kaikilla muilla on perhe ja monilla pieniä lapsia. Ystäviä siis on, mutta eivät ne ole sama asia kuin perhe. Ja puuttuu ihminen, joka olisi elänyt elinkaartani vanhemman tai sisaruksen roolissa, jakanut saman historian. Tuntuu juurettomalta.

- Tuo ylempi nelikymppinen