Lasten epärealistiset ammattihaaveet

Minä halusin lapsena astronautiksi. Äiti totesi siihen että "muista ettet sä ole mitään erityistä" :( ehkä ei ollut kovin suuri riski että musta olisi tullut astronauttia kuitenkaan (tuli lääkäri ihme kyllä lapsena kokemastani vähättelystä huolimatta.) Mutta olisi ollut kiva unelmoida.

Itse olen tukenut lasteni haaveita, esikoinen haluaa siivoojaksi. Olen todennut että se on tärkeä ammatti. Eiköhän tuolle valkene ko työn arvostus ja palkkaus ajan myötä, miksi murskaisin lapsen haaveet? Yläasteella/lukiossa nuoret osaavat kuitenkin miettiä noita aika realistisesti. Enkä todellakaan vaatisi lasta opiskelemaan esim lääkäriksi jos se ei tunnu omalta jutulta, neuvoisin vaan miettimään myös unelma-ammatin työllistymismahdollisuuksia ja palkkausta sen ikäisen nuoren kanssa joka on oikeasti tekemässä päätöksiä jatkokoulutuksesta. Nuoremmat haaveilkoot rauhassa :)

Minä olen aina tukenut lapsia niissä haaveissa joita esittävät. Itse tulin lapsena torpatuksi harrastustoiveideni kanssa. "Ei susta oo siihen", sanoi äitini ja kertoi mihin minusta hänen mielestään on. Harmittaa vielä aikuisenakin etten saanut lapsena mahdollisuutta harrastaa niitä asioita joita itse olisin halunnut.

Ammatinvalintaan en sentään antanut äitini sekaantua, vaan tein niinkuin itse parhaaksi näin.

Omien lasteni olen antanut harrastaa sitä mitä haluavat, vaikka olen joskus ajatellut ettei harrastustoiveensa kuuluu lapsen vahvuuksiin vaan joku muu voisi olla parempi. Ja hyvä niin.

Yllättäen epämusikaalisena pitämästäni lapsesta tuli aktiivinen musiikin harrastaja, joka soittaa orkesterissa ja bändissä. Vieläpä hyvin. On osoittautunut lahjakkaaksi  :)

Ei ne lahjakkuudet aina kotona esiin puske, eikä omiakaan lahjakkuuksiaan voi kokeilematta tietää.

Minun tehtävä vanhempana on auttaa lasta löytämään tiensä ja kannustaa häntä eteen päin hänen omalla tiellään. Tähän kuuluu myös realisimi. Kun tytär 5-vuotiaana halusi balettitanssijaksi, kävimme jo läpi mitä se vaatii - ei siis työmarkkinoita ja palkkaustasoa - vaan se kylmä tosiasia, kuinka paljon balettitanssijat harjoittelevat ja kuinka nuorena se on aloitettava. Tämän jälkeen mieli muuttui.

Eli kokonaisuudessaan - kaikkia tavoittea tuetaan, mutta samalla ollaan tiettyyn pisteeseen asti rehellisiä mitä tavoite vaatii. 

Pidän kuitenkin kasvatuksellisesti erittäin tärkeänä, että lapsille puhutaan työelämästä ja vaihtoehdoista noin yleisesti. Suurin osa niistä ammattinimikkeistä, joilla ihmiset toimii, ovat lapsille - isoillekin täyttä hepreaa. Lapsen tuntee mediasta urheililijoita ja taiteilijoita - mutta harvapa tietää mikä on key account manager. Tämän takia on tärkeää kertoa myös niistä ns. tavallisista urapoluista. Esim. näyttelelmisen suhteen en olisi huolissan, jos lapsi menee pari vuotta kirjoituksista sisään teatterikorkeaan, mutta jos lahjaton lapsi lyö koulun pieleen, koska eihän tähden tarvitse mitään osata ja jää sen jälkeen kotiin pyrkien huonoilla pisteillä teatterialalle kerta toisensa jälkeen, niin se ei ole tavoiteltavaa. 

Mä ihan oikeasti olen torpannut lapseni suunnitelmia. En edes lahjakkuuden takia, mutta mielestäni silti ihan hyvästä syystä. Olen sanonut, että vaikka hän pnnistuisikin pääsemään koulutuksen läpi ja vielä saisi työpaikankin työhöntulotarkastuksista huolimatta - tämä on mahdollisuuksien rajoissa - hän valmiiksi riskiryhmäläisenä rikkoisi terveytensä nöissä ammateissa niin pahasti, ettei sellaista riskiä kannata ottaa. Että reumaatikon on parasta jättää metsurinpuuhat harrastukseksi, jota voi tehdä silloin kun hyvältä tuntuu ja lopettaa kun lakkaa tuntumasta hyvältä. Ja että sama koskee aika pitkälle kaivinkone- ja kuljetusaloja. Rakennuksilla pärjää, jos erikoistuu viimeistelytöihin tai vaikka sähköalalle, mutta marraskuist perustushjat ei ehkä silloinkaan ole kovin hyvä paikka, vaikka niistä parhaat urakkarahat saisikin.

Että jokin sellainen työ, jossa saisi yhdistää liikuntaa ja kirjoituspöytähommia, ehkä olisi paras, vaikka metsänhoitaja, jos vaan jaksaisi käydä koulua niin pitkään. Mut ei se jaksa.

Älkää latistako ja vähätelkö lapsianne. Kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, kun tekee kovasti töitä sen eteen.

Antakaa lapsen haaveilla. Kyllä maailma karsii epärealistiset haaveet, joskus liiankin kovakouraisesti, mutta sitä kautta lapsi kasvaa henkisesti entistä vahvemmaksi. On kapeakatseista vanhemmilta vaatia, että lapsi haaveilee vain realistisista, vanhempien hyväksymistä ammateista. Ja on julmaa torpata pienen lapsen haaveet.

Minä oli kuulemma sanonut 5-vuotiaana, että minusta tulee ylioppilas ja suurompelija. Siihen aikaan ylioppilaita valmistui vielä hyvin vähän. Omalla kylällä kaunis naapurin tyttö pääsi ylioppilaaksi ja käveli raitilla vitivalkoinen lakki päässään. Olihan se upeaa! Siihen aikaan oma haaveeni ylioppilastutkinnosta oli todella epärealistinen, mutta ei sitä kukaan torpannutkaan. Ja kuinka ollakaan, ylioppilas minusta tulikin. Toinen haave oli varsin realistinen taitavan ompelijan tyttäreltä ja ylipäänsä kädentaitoiseen sukuun syntyneeltä. En tiedä, tuliko suorastaan suurompelija, mutta ommellut olen koko ikäni alkaen nukenvaatteista ja päätyen omiin päällysvaatteisiin ja monenlaisiin kirjontatöihin ja sen sellaisiin. Ei siitä kuitenkaan tullut ammattia - onneksi - vaan rakas harrastus, joka oli hyödyllinenkin, kun asuntolainaa maksellessani rahavarat olivat niukat ja uutta päällepantavaa teki mieli.

Lahjakkuudellahan ei ole mitään väliä jos on valmis näkemään vaivaa sen oman intohimon eteen. On olemassa kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka kuvittelevat lahjakkuuden määrittelevän menestyksen ja niitä jotka ymmärtävät kovan työn merkityksen. Antakaa lastenne haaveilla ja itse tavoitella sitä mitä haluavat. Kyllä se maailma hoitaa sen torppaamisen, teidän tehtävä on tukea. Torppaaminen johti omalla kohdallani itsetunto-ongelmiin ja masennukseen aikuisena. Nyt olen vasta saanut voimaa toteuttaa omaa tahtoani tulevaisuuden suhteen. Niitä omia pelkoja ei kannata kertoa lapselle, sillä ne ovat vain pelkoja tuntemattomasta. Kukaan ei pysty ennustamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan Täällä näkee ihan liikaa sitä, että ei uskalleta unelmoida vaan tyydytään johonkin turvalliseen vaihtoehtoon.

Aika paljon on kiinni lapsen iästä. Kun 3v halusi ammattijalkapalloilijaksi pelaamaan Leo Messin kanssa, toivotin vaan iloisesti onnea haaveen saavuttamiseksi. Nyt on 14v ja keskustellaan jo ihan realistisella pohjalla, mikä olisi hyvä ala ja mistä hän on itse kiinnostunut. Koska totuus on se, että oli ala mikä tahansa, jos itse on motivoitunut hommaan (= hyvä) saa siitä myös toimeentulon itselleen. 

Vierailija kirjoitti:

--Koska totuus on se, että oli ala mikä tahansa, jos itse on motivoitunut hommaan (= hyvä) saa siitä myös toimeentulon itselleen. 

Juuri näin!

Ellei ammattihaave satu olemaan lääkäri, on se haave silloin enemmän tai vähemmän epärealistinen.

Minä olen aina kannustanut oli haave mikä tahansa,tosin kovasti yritin mainostaa että uuden oppiminen on kivaa.

Toinen ei tunnu ymmärtävän, että voisi tehdä työtäkin johon on opiskellut, eikä vain opiskella lisää ja uutta ammattia ja välillä myydä hampurilaisia opiskelun rahoitukseen.

Toinen taas ei saa väli vuotta loppumaan vielä viiden vuodenkaan päästä, on kuulemma onnelinen yo-duunarina.

Vierailija kirjoitti:

Ellei ammattihaave satu olemaan lääkäri, on se haave silloin enemmän tai vähemmän epärealistinen.

Miten niin? Aika monta lääkäriä kuitenkin maailmassa on.

No, kyllähän minä tuen tuollaisissa haaveissa, ja harrastaa noita sitten voikin. Näyttelijästä sanoin, että on vaikea elättää itsensä siinä ammatissa, että pitäisi olla myös joku muu koulutus, millä sitten elättää itsensä.

Siinä en tukenut, kun 15-vuotias yli ysin oppilas sanoo, että rupeaa kaupankassaksi. No, hän miettii edelleen lukion ekalla tulevaa ammattiaan.

Vierailija kirjoitti:

Älkää latistako ja vähätelkö lapsianne. Kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, kun tekee kovasti töitä sen eteen.

Tämä nyt ei vaan valitettavasti pidä paikkaansa. Amerikkalaisista elokuvista opittua tuubaa. Latistaminen ja realismi ovat eri asioita. Ei kannata tuhlata elämäänsä toivottoman unelman tavoittelemiseen.

Minusta esimerkiksi ei tule oopperalaulajaa eikä matemaatikkoa vaikka harjoittelisin miten paljon tahansa.

Mun poika ei puhunut mitään, opiskeli tavallisen ammatin mutta rupesi tekemään musiikkia. Tietääkseni se sillä elääkin kun ei töissä käy.

Mä itse olin lapsena ja nuorena lahjakas "väärissä" asioissa kuten tanssissa ja kuvataiteissa. Vanhemmat ja elinympäristö ei lainkaan arvostanut näitä aloja ja päädyin lopulta ihan muihin opintoihin ja tehtäviin. Itseluottamuksen puutteesta mulla oli kaikki kiinni etten edes yrittänyt katsoa mihin asti taidot riittäisivät. 

Ot, mutta minun veli ilmoitti tarhaiässä haluavansa tiikeriksi. Nyt haluaa ilmeisesti biologiksi. :D

Mun tytär ilmoitti 5 vuotiaana, että hänestä tulee isona torimyyjä :)

Hänestä oli tosi kiva käydä markkinoilla ja yleensäkin torilla...

7 vuotiaan hän halusi leipuriksi...

Nyt hän on 11 vuotias ja hän haluaa isona lääkäriksi... Tiedän, että tuokin vielä vaihtuu, mutta kaikkiin olen sanonut, että täytyy vaan käydä oikeita kouluja, että pääsee sinne minne haluaa...

Vierailija kirjoitti:

No, kyllähän minä tuen tuollaisissa haaveissa, ja harrastaa noita sitten voikin. Näyttelijästä sanoin, että on vaikea elättää itsensä siinä ammatissa, että pitäisi olla myös joku muu koulutus, millä sitten elättää itsensä.

Siinä en tukenut, kun 15-vuotias yli ysin oppilas sanoo, että rupeaa kaupankassaksi. No, hän miettii edelleen lukion ekalla tulevaa ammattiaan.

Ylioppilaasi todennäköisesti halua löytää työn, josta itse pitää eikä sellaista josta sinä pidät? Joten, jos halua on kaupan kassaksi niin miten se on sinulta pois?

Minä olen taideammatissa, vaikka vanhemmat kannustivat hankkimaan järkevämmän ammatin. Ei se mitään estänyt, mutta olisi ollut kiva saada kannustusta, ja olisin varmasti katkeroitunut jos olisin päätynyt kuuntelemaan heitä.