Milloin tiesitte haluavanne lapsia?

Tiesin "aina".

Olin lähes kolmikympppinen kun mies sai minut ylipuhuttua. En ollut sataprosenttisen vakuuttunut että haluanko, mutta tein silti päätöksen ottaa riskin ja tehdä äitinä parhaani jos lapsia siunaantuu.

Olen tiennyt aina, etten halua. 

En tullut tietämään sitä koskaan. Mutta homma on nyt niin, että tulin raskaaksi ja kaiketi ajatukseen on nyt sopeuduttava, koska en pystynyt aborttiin. Ehkä nyt raskausaikana olen alkanut pikkuhiljaa kiintymään tulevaan lapseeni, mutta en edelleenkään tiedä haluanko oikeastaan lapsia erityisemmin. Mieheni kyllä ehdottomasti haluaa ja hän onkin todella innoissaan tällä hetkellä. Tiedän, ettei tämä ole ideaalisin tapa saada lapsia, koska minunkin mielestä lapsella olisi oikeus olla hyvin haluttu ja toivottu, eikä vain että noh, sä nyt vaan olit vahinko, enkä oikeastaan hirveästi halunnut sua, mutta näillä mennään. Mutta luotan siihen, että alan lastani rakastamaan, enkä halua hänen koskaan tuntevan, että hän ei olisi ollut haluttu.

Ole sinä sitten varovaisempi, äläkä tule raskaaksi vahingossa. Ainakaan ennen kun olet varma tunteistasi. Ei sitä välttämättä yhtäkkiä raskaaksi tultua muutu jotenkin lapsirakkaaksi tai vauvakuumeiseksi, jos ei sitä ollut alunperinkin.

Olen aina tiennyt, että haluan ja nyt raskaana.

Mulla on aikalailla sama tilanne, tosin olen muutaman vuoden vanhempi, 23. Itse kailotin vielä vuosi sitten kovaan ääneen että en IKINÄ halua lapsia ja uskoinkin näin olevan. Nyt on kuitenkin herännyt ihan pienenpieni epäilys, josko sitten kuitenkin joskus 30 toisella puolella.

Mutta niinhän se on että ei sitä vaan voi varmana vielä näinkin nuorena tietää. Mullakin on se ongelma että poikaystävä tietää lähes varmasti joskus haluavansa. Siitä alussa keskusteltiinkin kovasti ja todettiin että mennään päivä kerrallaan. Ei tätä elämää voi muutenkaan kauheasti suunnitella, voihan olla niinkin että ei niitä lapsia koskaan tule vaikka yritettäisiinkin. Kunhan olette avoimia ja molemmat tietävät miltä toisesta tällä hetkellä tuntuu, se on tärkeintä.

Mielestäni asia olisi eri, jos oltaisiin esim. 10 vuotta vanhempia. Silloin pitäisi tietää jo vähän paremmin jo ihan senkin vuoksi ettei toinen odota ihan turhaan, eikä sitten myöhemmin saakkaan lapsia ikänsä vuoksi.

Turha huoli siis pois, jos kaikki sujuu muuten hyvin niin miksette vaan olisi yhdessä ja nauttisi toisistanne :) kunhan et vaan lupauduin mihinkään mitä et itse halua.

Jaa-a. Aina luulin haluavani, nyt tuntuu siltä että miksi ihmeessä tekisin lapsia vain siksi että niin "kuuluu" tehdä.. Ja olen nyt 28- vuotias ja elämä suht mallillaan, mutta enpä tiedä mihin suuntaan tässä pitäisi lähteä..

31 vuotiaana, sitä ennen olin kuvitellut, etten tee lapsia ollenkaan. Mies oli sitä mieltä, että nyt on aika.

En ole koskaan halunnut lapsia. 27-vuotiaana ymmärsin, etten tule koskaan haluamaankaan, ja nyt 30-vuotiaana täytyy alkaa katselemaan sterilisaatiota. Aika monet vapaaehtoisesti lapsettomat tietävät asian sinun ikäisenäsi.

Minä ajattelin aina, että lapset enemmänkin kuuluu elämään, kuin että ei kuulu. Koitin kyllä miettiä, olisinko sopiva äidiksi ja minua ahdisti, kun mulla oli masennusta ja vaikutti sille, etten ole sopiva äidiksi. Se oli ihan kamalaa aikaa.

En kestänyt nähdä lapsellisten onnea, miksi heille lisääntyminen oli mahdollinen päätös? Koin kauheaa katkeruutta. Äitinikin tuntui vain sanovan, että olen huono tai että elämäni jää huonoksi, ellen kykene elämään sellaista elämää kuin haluan. Eli jos annan masennuksen estää. Aivan kuin olisin voinut päättää, etten ole enää masentunut.

34-vuotiaana yks kaks tiesin sitten sen, että mä kykenen siihen historiastani huolimatta ja sillä tiellä ollaan. On kaksi lasta ja äitiys helvetin vaikeaa ja oma pääkoppa isommassa kriisissä (äitiin liittyen) kuin koskaan mutta... Syntyyhän sitä lapsia sotiinkin. Mieheni tuella aion voittaa oman henkilökohtaisen sotani. Lapset saavat sen kaiken mitä pystyn antamaan. Toivoisin joka päivä, että se olisi enemmän, mutta...

En usko, että lapsetonkaan elämä olisi maistunut millekään. Ehkä jos joku olisi vakuuttanut minut siitä, että olen yhtä hyvä ihminen ilmankin perhettä. Helpompaa se takuulla olisi. Mutta myös tasapaksumpaa. Mulla on alkanut tunne-elämä vasta kun joudun käsittelemään (tai pääsen, saan) omaa lapsuuttani lasteni takia.

Vierailija kirjoitti:

34-vuotiaana yks kaks tiesin sitten sen, että mä kykenen siihen historiastani huolimatta ja sillä tiellä ollaan. On kaksi lasta ja äitiys helvetin vaikeaa ja oma pääkoppa isommassa kriisissä (äitiin liittyen) kuin koskaan mutta... Syntyyhän sitä lapsia sotiinkin. Mieheni tuella aion voittaa oman henkilökohtaisen sotani.

Apua.

Ei todellakaan kuulosta tilanteelta, jossa yhdenkään lapsen tarvitsisi olla, keskellä jotakin äidin henkilökohtaista taistelua.

Onneksi olet ainakin rehellinen.

Olen aina tiennyt haluavani. Vauvakuume alkoi vaivata jo 19-vuotiaana kun muutettiin miehen kanssa yhteen. 21-vuotiaana sainkin sen vauvan sitten. Missään nimessä lapsia ei pidä tehdä jos se ei tunnu oikealta, ei edes kenenkään painostuksesta. Sinulla on ap hyvin vielä aikaa miettiä asiaa, älä hätiköi. Mieli voi muuttua moneen kertaan vielä kun tilanteet muuttuu ja pääset tekemään niitä asioita, mitä haluat ennen lasten hankintaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

34-vuotiaana yks kaks tiesin sitten sen, että mä kykenen siihen historiastani huolimatta ja sillä tiellä ollaan. On kaksi lasta ja äitiys helvetin vaikeaa ja oma pääkoppa isommassa kriisissä (äitiin liittyen) kuin koskaan mutta... Syntyyhän sitä lapsia sotiinkin. Mieheni tuella aion voittaa oman henkilökohtaisen sotani.

Apua.

Ei todellakaan kuulosta tilanteelta, jossa yhdenkään lapsen tarvitsisi olla, keskellä jotakin äidin henkilökohtaista taistelua.

Onneksi olet ainakin rehellinen.

Niin. No eipä se minun omakaan lapsuuteni sitä ollut kaikkina aikoina ja alku meni paremmin, kriisini tulivat lapsiperhe-elämän myötä. Koitin käsitellä ongelmiani ja käsittelinkin jo ennen lapsia, mutta en päässyt niihin kiinni tarpeeksi syvälle ennen kuin omien lasten myötä ja on muutakin tapahtunut mikä "edesauttoi" kriisini syntymistä. :( En halua panna päätä pensaaseen, vaan menen tulta eli ongelmiani päin, sillä uskon rauhan saapuvan minuun ja lasten elämässä jatkossa on tasapainoisempi äiti, ei se, joka lakaisi maton alle.

En ole koskaan haaveillut penskoista ja ikää on jo 28 v. Minulle riittää ihan hyvin, jos joku sisaruksistani saa joskus penskoja ja voin silloin tällöin viettää aikaa niiden kanssa. Valitettavasti minulla ei tämän suurempaa kiinnostusta liity penskoihin. 

Tiesin aina että haluan lapsia, ja tiesin aina että en halua lapsia kovin nuorena. Koska pidin vanhemmuuden vastuuta tosi isona ja raskaanakin vastuuna, mitä se sitten tosiaan on ollutkin.

Olen aina pitänyt lapsista, lasten energiasta. Olen nuoresta asti ollut lapsenvahti ja vetänyt lapsille kerhoja, ihan pienillekin, ja nauttinut lasten seurasta. On se ollut raskastakin, mikä on vahvistanut sitä tunnetta että lapsia pitää ottaa vastaan vasta kun jaksaa sen raskaankin osan lapsenhoidosta. Minusta on ollut aina ihanaa katsoa jonkun tosissaan asiaansa selittävän lapsen silmiin ja kuunnella, ja miettiä että sinä pieni ihminen teet tärkeää työtä nyt,  opit maailmasta, siksi sinua on nyt niin kaunista katsella.  Erityisen paljon olen pitänyt jässiköistä joille maailma ei riitä, jotka on jo pieniä sellaisia voimakkaita, jämeriä, voimakastahtoisia. Ne on niin virkistäviä poikkeuksia tässä maailmassa jossa suurin osa haluaa olla vaan beigejä, mutta tietenkin sellaisella tavalla ettei vain ole liian tavis. On aina surullista nähdä kuinka jässikät lakkaa uskomasta itseensä ja muuttuu pikkuhiljaa beigeiksi hekin.

No joo, mut tiesin siis aina. Onneksi sain lapsia. 

Olen aina tiennyt haluavani lapsia, esikoisen sain kunnolin 20v

Vierailija kirjoitti:

En tullut tietämään sitä koskaan. Mutta homma on nyt niin, että tulin raskaaksi ja kaiketi ajatukseen on nyt sopeuduttava, koska en pystynyt aborttiin. Ehkä nyt raskausaikana olen alkanut pikkuhiljaa kiintymään tulevaan lapseeni, mutta en edelleenkään tiedä haluanko oikeastaan lapsia erityisemmin. Mieheni kyllä ehdottomasti haluaa ja hän onkin todella innoissaan tällä hetkellä. Tiedän, ettei tämä ole ideaalisin tapa saada lapsia, koska minunkin mielestä lapsella olisi oikeus olla hyvin haluttu ja toivottu, eikä vain että noh, sä nyt vaan olit vahinko, enkä oikeastaan hirveästi halunnut sua, mutta näillä mennään. Mutta luotan siihen, että alan lastani rakastamaan, enkä halua hänen koskaan tuntevan, että hän ei olisi ollut haluttu.

Ole sinä sitten varovaisempi, äläkä tule raskaaksi vahingossa. Ainakaan ennen kun olet varma tunteistasi. Ei sitä välttämättä yhtäkkiä raskaaksi tultua muutu jotenkin lapsirakkaaksi tai vauvakuumeiseksi, jos ei sitä ollut alunperinkin.

Tämä kirjoituksesi oli pohjimmiltaan hyvin empaattisen, vastuuntuntoisen ja heikompaa suojelevan ihmisen kirjoitus. Sinusta tulee hyvä ja rakastava äiti. Ja onnellinen. Ensi vuonna tähän aikaan pieni lapsesi peittää sinut kömpelöihin pieniin suukkoihin ja katsoo sinua kuin olisit ihaninta maailmassa. Kyllä sä siitä selviät että maailmassa on yksi ihminen lisää, joka rakastaa sinua. ;)

Olen aina tiennyt, etten halua. Nyt kolmenkympin toisella puolella en ajattele kuitenkaan enää niin jyrkästi, vaan ovi on hieman raollaan toisellekin vaihtoehdolle esim. jos tapaan elämäni miehen, joka haluaisi välttämättä lapsen. Tähän asti kaksi pisintä suhdettani ei ole myöskään halunnut lapsia. Todennäköisesti pysyn lapsettomana tulevaisuudessa kuitenkin. 

28-vuotiaana. Ennen sitä en oikeastaan edes ajatellut asiaa koska opiskelin, kävin töissä, seurustelin, matkustelin, nautin elämästä. Sitten mieheni alkoi asiasta puhumaan ja saimme esikoisemme syntyi kun täytin 30. Kuopus tuli siitä parin vuoden päästä. Elämäni parhaimmat päätökset. Minun tosin piti saada elää ja nähdä maailmaa ennen perhe-elämää ja löytää todellakin sellainen mies jota rakastan ja joka on ihan huippuisä. Nyt tämä arki ja perhe on parasta mitä tiedän (lapset 4 ja 6).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tullut tietämään sitä koskaan. Mutta homma on nyt niin, että tulin raskaaksi ja kaiketi ajatukseen on nyt sopeuduttava, koska en pystynyt aborttiin. Ehkä nyt raskausaikana olen alkanut pikkuhiljaa kiintymään tulevaan lapseeni, mutta en edelleenkään tiedä haluanko oikeastaan lapsia erityisemmin. Mieheni kyllä ehdottomasti haluaa ja hän onkin todella innoissaan tällä hetkellä. Tiedän, ettei tämä ole ideaalisin tapa saada lapsia, koska minunkin mielestä lapsella olisi oikeus olla hyvin haluttu ja toivottu, eikä vain että noh, sä nyt vaan olit vahinko, enkä oikeastaan hirveästi halunnut sua, mutta näillä mennään. Mutta luotan siihen, että alan lastani rakastamaan, enkä halua hänen koskaan tuntevan, että hän ei olisi ollut haluttu.

Ole sinä sitten varovaisempi, äläkä tule raskaaksi vahingossa. Ainakaan ennen kun olet varma tunteistasi. Ei sitä välttämättä yhtäkkiä raskaaksi tultua muutu jotenkin lapsirakkaaksi tai vauvakuumeiseksi, jos ei sitä ollut alunperinkin.

Tämä kirjoituksesi oli pohjimmiltaan hyvin empaattisen, vastuuntuntoisen ja heikompaa suojelevan ihmisen kirjoitus. Sinusta tulee hyvä ja rakastava äiti. Ja onnellinen. Ensi vuonna tähän aikaan pieni lapsesi peittää sinut kömpelöihin pieniin suukkoihin ja katsoo sinua kuin olisit ihaninta maailmassa. Kyllä sä siitä selviät että maailmassa on yksi ihminen lisää, joka rakastaa sinua. ;)

Kiitos kauniista sanoistasi. Taidan olla aika herkkis, kun meinasin melkein käydä vähän itkemään.