Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En jaksa enää psyykkisesti sairasta miestäni.
19.02.2016 |
Tapasin mieheni reilut kolme vuotta sitten. Etenimme suhteessa tosi nopeasti. Jossain vaiheessa mies kertoi, että hänellä on psyykelääkitys, mutta on niin hyväsä kunnossa jo, ettei sitä oikeastaan edes tarvitsisi. Hänellä on masennusta, ahdistusta ja pakkoneuroosi. Mutta hän siis vähätteli koko asiaa ja uskoin, että hän vaan sanoi asiasta, vaikka se on "mitätön".
No nyt asumme yhdessä, meillä on lapsi. Miehessä on kokoajan uusia piirteitä, joita en ole aikaisemmin huomannut. Hän kilahtelee pikkuasioista, on ajoittain niin ahdistunut, että menee sikiöasentoon. Jos hän epäilee, että lapsen vaipasta on tullut pissaa läpi, hän saa aivan kamalan kohtauksen. Menee suihtuun, pesee paikkoja, joihin on mahdollisesti osunut, kiroaa, ei näe mitään ympärillään. Ulkona kävelee keskellä tietä, varoen koiran pissoja ihan hysteerisenä. Yhtenä päivänä kävi kolmesti suihkussa ja puhdisi kaikki paikat, joihin oli mahdollisesti koskenut, koska vessassa oli tipahtanut pisara pissaa kai vaatteisiin. Näitä riittäisi loputtomiin.
Mies on myös aikoinaan koulukiusattu ja hänen äitiään on naureskeltu ulkonäon takia. Nykyäänkin mies on liian kiinni äidissä. Hän varjelee suhdetta äitiin aivan ylimitoitetusti. Äiti on pyhä, häntä ei saa kritisoita. Joskus sanon hänen äidistään tosiasioita, joita hän mies ei kestä. Äiti haukkuu lähes kaikki ympärillä olevat ihmiset selän takana. On manipuloiva ja tunkeutuu asioihimme oudolla tavalla. Ei esim soita minulle kun silloin, kun ei saa miestä kiinni tai silloin kun mies on pahalla tuulella. Urkkii minulta syytä tähän ja haluaa kuulla, että enhän vaan jätä miestä.
Olen aivan loppu. Mies on hysteerinen ja jopa pelottava näitten kohtaustensa kanssa. Kaikki pyörii nykyään hänen ongelmiensa ympärillä. Minä en saa olla heikko tai väsynyt, koska miehellä on kaikki "niin paljon huonommin".
Mitä teen?
Kommentit (58)
Moi! Itse oon 25-vuotias pakko-oireinen nainen. Mulla tää menee kausittain, lähinnä pakkoajatuksia menneisiin mokiin ja omaan kelpaavuuteen liittyen sekä pakonomaista sairauspelkoa, joka ilmenee mm. luomien järjettömänä tarkkailuna. Lääkitystä ei ole eikä toivottavasti tule. Tähän mennessä oon saanu pidettyä tätä aisoissa ihan vaan sillä, että pyrin tietoisti tunnistamaan ja kategorisoimaan pakkoajatukseni pakkoajatuksiksi ja sitten vaan suuntaamaan tarkkaavaisuuden jonnrii muualla. Pitkäjänteistä ja välillä todella todella vaikeaa, mutta helpottuu kun vaan sinnikäästi jatkaa.
Perusmokahan pakkoajatuksissa on se että yrittää jotenkin "neutralisoida" niitä tai taistella niitä vastaan. Siitä usein seuraa ne teot, itse mm. kirjoitan pakonomaisesti erilaisia listoja jostakin, että miksi joku vanha moka ei vaikka haittaa ja koitan niin päästä ajatuksesta ja ikävästä tunteesta eroon. Oikea tapa on se, että ajattelee "kas taas tämä ajatus, hmm tuntuukin ikävältä.. no ei tälle ajatukselle ja/tai tunteelle silti tarvitse tehdä mitään". Eli antaa ajatusten mennä samanlailla kun ne ovat tulleetkin.
Pystyn kuvittelemaan, että miehesi on varmasti todella ahdistunut ja koska hän kokee pakkoteoillaan jotenkin "työstävän" tätä ahdistusta, niin hän ei niistä halua myöskään luopua. Ehkä hän ei ole saanut riittävästi tietoa oman sairautensa perusmekanismeista..? Jos saattaisi olla niin kannattaa ainakin rohkaista häntä asiantuntevan psykiatrin vastaanotolle tai kirjallisuuden pariin. Pakko-oireisuuteen löytyy mielestäni ihan suomenkielinen tehtäväkirja.
Sinulla on varmasti todella rankkaa! Pakko-oireisen puolisona ei varmasti ole helppoa. Omani on joutunut olemaan ihan liikaa "vääränlaisena tukena" , kun olen pakonomaisesti kysellyt häneltä jostakin vanhasta asiasta vaikka oikeasti minun olisi pitänyt vain pystyä kohtaamaan omat tunteeni. Sinulla on oikeus tulla kuulluksi ja tuetuksi myös! Sinäkin saat olla heikko ja tarvitseva. Toivottavasti pystytte kehittämään yhteisen suunnitelman, jonka avulla saatte suhteenne taas sellaiselle tolalle että siinä on tilaa teille kummallekin, eikä vaan pakko-oireisuudelle. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pelasta itsesi ja LAPSESI ja heti. Lapsen elämä menee muuten pilalle! Ei sinun tarvitse jaksaa!
Mitä tuo auttaa? lapsella on kuitenkin isä ja lapsi joutuu häntä aina tapaamaan, kenties olemaan viikonloppuja kaksin isän luona kun isä on muka paremmassa kunnossa. Ei sekään ole lapselle hyväksi.
Vierailija kirjoitti:
Ihmeen vähän tullut tähän niitä "NO AATTELE JOS ITELLÄS OIS ONGELMIA, JA MIEHES PUHUS SUSTA TOHON MALLIIN!!! EI SE VOI PSYYKKISELLE SAIRAUDELLEEN MITÄÄN"-kommentteja.
Tietysti mies ei suoranaisesti voi tehdä mitään sairaudelleen (paitsi lääkkeet + terapia), mutta se ei tee asiasta läheisille yhtään helpompaa. Ihmiset eivät useinkaan ymmärrä, kuinka kuluttavaa on olla suhteessa psyykkisesti sairaan ihmisen kanssa. Omalla miehelläni on "vain" masennus, joskin hyvin vakava masennuksen muoto - suljettu osasto, lääkkeet tai terapia eivät ainakaan toistaiseksi ole auttaneet. Tietysti haluan olla hänen rinnallaan, mutta on se hankalaa olla aina se vastuussa oleva aikuinen, pelätä onko toinen vetänyt itsensä hirteen kun tulen töistä kotiin, itse ei viitsi näyttää omaa pahaa mieltään miehelle ettei hänkin vain masennu entisestään...
toivon, että tilanteenne paranee! Ehkä psykoterapian lisäksi myös pariterapia voisi auttaa? :)
Lisäisin vielä tähän, etten minäkään tiennyt miehen masennuksesta ennen kuin muutimme yhteen. Hän peitteli asian täydellisesti, samoin kuin pahan peliriippuvuutensa. Vaikka miestäni rakastankin, en tiedä olisinko muuttanut hänen kanssaan yhteen, jos olisin tiennyt masennuksesta (varsinkin näin vakavasti masennuksesta!) ja peliriippuvuudesta. Koen jaksavani ihan hyvin tilanteessa, mutta en voi kyllä yhtään moittia ihmisiä, jotka päättävät erota psyykkisesti sairaan miehensä/vaimonsa kanssa. Jos tuntuu että oma psyyke ei kestä, niin silloin kannattaa harkita eroa - ei kannata heittää elämäänsä hukkaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelasta itsesi ja LAPSESI ja heti. Lapsen elämä menee muuten pilalle! Ei sinun tarvitse jaksaa!
Mitä tuo auttaa? lapsella on kuitenkin isä ja lapsi joutuu häntä aina tapaamaan, kenties olemaan viikonloppuja kaksin isän luona kun isä on muka paremmassa kunnossa. Ei sekään ole lapselle hyväksi.
Kyllä se on aivan eri asia, että lapsella on turvallinen pääasiallinen koti, jossa ei tarvitse elää jonkun harhojen mukaan, vaikka tapaisikin isäänsä lyhyitä aikoja kerrallaan ilman äitiä (sitäpaitsi jos mies on noin lika-bakteerikammoinen niin luulisi, että hänen kanssaan voisi sopia ihan sovussa järjestelystä, jossa hän ei tapaa lastaan kovin paljoa yksin, ainakaan kun lapsi on pieni).
Mitä ap ajattelet erosta, entä miehesi?
Mä olen huomannut itsessäni sen, että joskus rakastan miestäni aivan älyttömän paljon. Tunne on voimakas ja olen varma, että olen hänen kanssaan aina. Sitten on päiviä, jolloin mietin vaan eroa, miten siitä selvitään. Nämä vaikeat päivät tulevat, kun en enää jaksa. Mies suuttuu mulle pienestä, olemattomasta asiasta ja lähtee puhumattomana töihin. Päivän mietin kotona eroa ja lasken, kuinka rahallisesti pärjätään. Usein lopulta anelen mieheltä anteeksi, vaikka minä en olisi mitään riitaa aloittanutkaan. Kaipaan vaan niin paljon sitä, että kaikki on hyvin. Hetkeksi kaikki unohtuu, ja sitten taas,,, ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eroajatus tuntuu kyllä tosi raskaalta. Rakastan kaikesta huolimatta miestä. Miehellä taas on ilmeisesti niin huono itsetunto, että hän on ajoittain varma, että eroamme. Melkein joka riidan yhteydessä hän ottaa eron puheeksi ja on pakkaamassa, koska "en rakasta häntä". En siis tiedä, mitä hän ihan oikeasti asiasta ajattelee. Luultavasti samoin kuin minäkin. ap
Vierailija kirjoitti:
Eroajatus tuntuu kyllä tosi raskaalta. Rakastan kaikesta huolimatta miestä. Miehellä taas on ilmeisesti niin huono itsetunto, että hän on ajoittain varma, että eroamme. Melkein joka riidan yhteydessä hän ottaa eron puheeksi ja on pakkaamassa, koska "en rakasta häntä". En siis tiedä, mitä hän ihan oikeasti asiasta ajattelee. Luultavasti samoin kuin minäkin. ap
OK, kuulostaa tosi rankalta. Miten tilanne vaikuttaa lapseenne? Hoitaako mies lasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelasta itsesi ja LAPSESI ja heti. Lapsen elämä menee muuten pilalle! Ei sinun tarvitse jaksaa!
Mitä tuo auttaa? lapsella on kuitenkin isä ja lapsi joutuu häntä aina tapaamaan, kenties olemaan viikonloppuja kaksin isän luona kun isä on muka paremmassa kunnossa. Ei sekään ole lapselle hyväksi.
No ap kyllä sanoi tuolla, ettei mies hoida lasta. Ja kyllä se auttaa, että lapsi näkee normaalin elämän pelkästään äidin kanssa, kuin isän kanssa yhdessä sairaassa ympäristössä.
Ei mies hoida lasta. Leikittää kyllä, kun minä olen paikalla, mutta ei ole ollut koskaan kahdestaan lapsen kanssa tai vaihtanut lapselle edes vaippaa. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh, menisi kyllä pää itselläkin jumiin tuossa tilanteessa. Täytyy sanoa, että vaikka tuossa on äärimmäisen vaikeasta sairaudesta kyse, niin rehellisesti sanottuna olisin itsekäs, ottaisin ja lähtisin. Ei täysin sairaudentunnotonta aikuista ihmistä oikein tuosta vain saa terapiaan, kun ei varsinkaan itse siihen ole halukas.
Kyllä sun ap kannattaa jäädä miehesi luokse. Minunkin äitini kärsi tuollaisista vielä pahemmista mielenterveysongelmista silti oli isäni kanssa koko elämänsä naimisissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehesi tarvitsee apua ja sitä on kyllä saatavilla. Vaikka eroaisitte, tai ette, apua hän tarvitsee. Todennäköisesti hänen oireitaan pystytään hyvin hoitamaan. Jos hän ei sitä itsensä takia tee, niin lapsen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus mietin tällaisia ihmisiä kuin ap... Millainen lapsuudenkoti heillä oli? Eivätkö tosiaan tiedä paremmasta? Kuinka huonoksi ihminen on itsensä arvottanut jos joutuu alenemaan anteeksi toisen tekemiä virheitä? Onko heillä tietoa mikä on "normaalia perhe-elämää"? Matkustelua, hupsuttelua, rentoutumista kotona koko perheellä, vapaailtoja puolin ja toisin, vastuun jakamista lapsista ja heidän kasvatuksestaan.. Ei normaali elämän pitäisi olla kärsimystä. Eräs psykologi sanoi hyvin: Mieti onko elämäsi enimmäkseen ihanaa? Onko kotisi paikka jossa voit rentoutua? Saada tukea? Tulla rakastetuksi?
No mulla on ihana lapsuudenkoti, rakastavat vanhemmat. En todellakaan olisi toivonut joutuvani tällaiseen. Mutta olen joutunut. Ja lähteminen ei ole helppoa. Miehessä on paljon hyvää. Kerroin tässä nyt hänen "huonot" puolensa. Jos mitään hyvää ei olisi, lähtisin varmasti. Nytkin mietin melko usein eroa, mutta se tuntuu tosi vaikealta ajatukselta. Niin ja en olisi todellakaan uskonut joutuvani tällaiseen. Tuo 38 kirjoitus olisi voinut olla omani muutama vuosi sitten. ap
Vierailija kirjoitti:
No mulla on ihana lapsuudenkoti, rakastavat vanhemmat. En todellakaan olisi toivonut joutuvani tällaiseen. Mutta olen joutunut. Ja lähteminen ei ole helppoa. Miehessä on paljon hyvää. Kerroin tässä nyt hänen "huonot" puolensa. Jos mitään hyvää ei olisi, lähtisin varmasti. Nytkin mietin melko usein eroa, mutta se tuntuu tosi vaikealta ajatukselta. Niin ja en olisi todellakaan uskonut joutuvani tällaiseen. Tuo 38 kirjoitus olisi voinut olla omani muutama vuosi sitten. ap
Kun miehesi saa lääkitykset ja terapiat kuntoon, hän voi olla taas muutaman vuoden paremmassa kunnossa. Isänikään ei jättänyt äitiäni vaikka vaikeaa oli. Hetkittäin oli muutama vuosi helpompaa. Tsemppiä ap pysy miehesi luona.t nro 35
Tuo nyt on oikeasti kaikille huono tilanne, että mies ei suostu hoitoon. Jos pelot on noin vakavia ja aiheuttaa aggressiota, hoidon tulisi olla ykköstavoite.
Mikäs ihminen sille mahtaa jos päässä viiraa. Hirveintä on kuitenkin se, että hoitoon ei suostuta vaikka läheiset kärsisivät. Se on itsekästä: kyllä ne omien tekojen seuraukset on silmien edessä näkyvissä. Turha on sairaankaan väittää ettei huomaa. Etenkin jos on ensin pitkään piilotellut toimintaansa. Psykoosi on toki asia erikseen.
Itse lähtisin tuossa kahdesta vaihtoehdosta: mies hoitoon tai ero. Jos mies päättää että hän nauttii olostaan tuollaisena eikä ole kiinnostunut perheenjäsentensä hyvinvoinnista, ei kannata jäädä itse kärsimään. Kyllä siisteydestä saa olla kiinnostunut, mutta tuo haittaa jo elämää. Mieti, miltä lapsesta tuntuu kun huomaa kasvettuaan, että isä pitää häntä saastaisena.
No just tuo lapset eritteiden pitäminen saastaisena, on asia, joka saa mut kallistumaan eroajatuksiin. Olen sanonut siitä miehelle, mutta hän ei voi itseään muuttaa, on vastaus. Ap
Voiko pakonomainen puuhastelu ja työnarkomania olla ocd:tä? Vaikka miehellä olis vapaata ja oltais mökillä, niin ei voi edes hetkeäkään olla tekemättä töitä vaikka olis vieraitakin. Tekee siis yksinään koko ajan jotain käsillään, koska ei tunnu pystyvän olemaan aloillaan ikinä ollenkaan.
Räjähtää helposti, jos joutuu olemaan paikallaan ja normaalisti. Lähtee tilanteesta kuis susi. Taustalla väkivaltainen lapsuus alkoholistien lapsena ja itsekin ollut väkivaltainen yms.
Alue: Aihe vapaa
Pelasta itsesi ja LAPSESI ja heti. Lapsen elämä menee muuten pilalle! Ei sinun tarvitse jaksaa!