En usko, että onni on jotenkin mystisesti omalla vastuulla

Vierailija kirjoitti:

Samaa mieltä. Usein sanotaan, että pitäisi ensin olla onnellinen yksin ennen kuin astuu parisuhteeseen, mutta ei se minusta ihan niinkään ole. 

Näin se vaan on. Ellei rakasta itseään ja ole tasapanossa, vie vain sen parisuhteeseen. Ei se onnistu. Syynä on vain itse, ei kumppani

Vierailija kirjoitti:

Samaa mieltä. Usein sanotaan, että pitäisi ensin olla onnellinen yksin ennen kuin astuu parisuhteeseen, mutta ei se minusta ihan niinkään ole. 

Kyllä! Tätä sanotaan usein. Olen myös lukenut tältä palstalta, että on ok kohdella kaltoin ihmistä, jolla on huono itsetunto. Ja että itsenäisesti pitäisi pyrkiä korjaamaan oma huono itsetunto, vaikka esim. oma puoliso sitä heikentäisi. Ei se niin mene. Pitää pyrkiä sellaisten ihmisten seuraan, jotka korjaavat, eivät tuhoa. ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei  voi tehdä sinua onnelliseksi. Eli kyllä se on täysin itsestä kiinni.

Ajattelen täysin eri tavoin. Ihmisen tekee onnelliseksi toiset ihmiset, hyvät ja lämpimät ihmissuhteet. Tiedän, että meille hoetaan mantran tavoin tuota "onni on itsestä kiinni" lausetta, mutta se on mielestäni epätosi. ap

Valitettavasti se ei ole näin. Jos on itse onneton, tyytymätön itseensä, ei sitä toinen ihminen korjaa. Kuten ei korjaa muutto tms. Itseään ei voi paeta.

Riippuu varmaan siitäkin, mistä syystä on onneton. Yksinäisyydestä johtuvan onnettomuuden ja huonon itsetunnon hyvä ihmissuhde kyllä korjaa.

ei-ap.

komppaan täysin ap:ta

esim oma ex peräänkuulutti aina tätä omasta itsestään onnen löytämistä yms. elämänfilosofioita. kuitenkin hän itse kohteli minua todella huonosti. eli ehkä noiden hokijat joskus oikeuttaa omaa käytöstään vierittämällä vastuun muille? no siinä mielessä otin onnen omiin käsiin että lähdin, mutta mutta...

Uskon, että parisuhde ei ole tarkoitettu vain onnellisille ihmisille. Parisuhde on myös rikkinäisille, pelokkaille, huonoitsetuntoisille, yksinäisille. Parisuhteen avulla voi tulla onnelliseksi – kun toinen tarpeeksi kauan vahvistaa sinua, alat vahvistaa sen jälkeen itseäsi. ap

Vierailija kirjoitti:

Samaa mieltä. Usein sanotaan, että pitäisi ensin olla onnellinen yksin ennen kuin astuu parisuhteeseen, mutta ei se minusta ihan niinkään ole. 

Tätä annetaan paljon miehille ohjeeksi, mutta naiset eivät ehkä ymmärrä sitä, että miten uskomattoman tärkeä miehen mielenterveyden kannalta parisuhde on. Kyllä se paljon paremmin parantaa kuin terapiat tai lääkkeet, jos se nainen on siis yhteensopiva miehen kanssa.

Mä en usko edes karmaan, mutta siihen että jokin sisäinen hyvyys johtaa enemmin tai myöhemmin hyvään. Julmuus, kylmyys ja tuomitsevaisuus ei johda koskaan mihinkään kauniiseen. Halveksin niitä jotka eivät pysty näkemään asioiden moniulotteisuutta. Näen jo nyt alle 40 v, kahden lapsen ja parin eron jälkeen ne, jotka ymmärtävät syvemmin. Joskus aggressiivinen reaktio kertoo, että miehellä itsellään on aggressiivisia ominaisuuksia. Tuntuu että näen liikaa ja siksi pelkään sitoutua keneenkään. Kuka enää rakastaa oikeasti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen valitsee itse kuinka haluaa itseään kohdeltavan ja kuinka elää elämänsä. Toisen ihmisen vastuulla ei ole onnellisuus. Itse pitää oman elämän päätökset tehdä

Minä taas nimenomaan peräänkuulutan vastuuta toisen ihmisen onnellisuudesta, jopa näinä hedonismin ja yli-individualismin aikoina. Varsinkin jos on parisuhteeseen alkanut. Ei voi ajatella, että kumppani pitää täysin huolen omasta onnestaan ja itse ei liittyisi millään tapaa siihen. ap

Tottakai on mukavaa ajatella myös toisia ja tehdä hyvää. Hienoa, jos suhde lisää molempien onnellisuutta. Jos näin ei ole, ei se ole kumppanin vika. Se on omalla vastuulla. Toinen ei ole minulle mitään velkaa

Minä taas ajattelen niin, että läheisissä ihmissuhteissa pitäisi olla molemminpuolinen ja tietoinen pyrkimys lisätä toisen onnellisuutta. Muuten yhdessäolossa ei ole mitään mieltä. ap

Tähän asti olin samaa mieltä kanssasi. Mutta olet positiivisuuskultin uhri sitten kuitenkin. Parisuhteissa tulee asemasotavaihe, jossa toinen nähdään vihollisena, joka tahallaan haluaa minulle pahaa. Siitä vaiheesta on mentävä läpi, jotta pääsee vainomielikuvistaan ja tajuaa, että vaikka ollaan vihaisia, ei silti haluta toiselle pahaa. Moni meistä kestää tuonkin vaiheen helposti, koska ymmärtää, että ihmisen ei sitten kuitenkaan ole hyvä yksinkään. Eli sitä onnellisuutta tulee suhteessa joka tapauksessa silloinkin, kun sitä ei tietoisesti kyetä toiselle tuottamaan. Ellei sitten puhuta tuhoavasta suhteesta, jossa ihmiseltä pilkkoontuu omanarvontunto ja usko ja jäljelle jää surkea kasa. Toisaalta, moni näistäkin eron jälkeen tajuaa saaneensa silti enemmän kuin menetti, ja muutos on palautuva.

Mä luulen että jos on todella pahoja ongelmia (kuten itselläni psykoottistasoisia oireita) niin ei mikään parisuhde niitä voisi parantaa; monen huono itsetunto taas on hyvinkin korjaantunut hyvässä parisuhteessa. Muuten olen samaa mieltä että ihminen kyllä on laumaeläin ja monessa kulttuurissa ei tulisi mieleenkään miettiä että "pitää olla onnellinen yksin". Ehkä sillä sitten tarkoitetaan että aikuisen ihmisen ei kuulu romahtaa ja mennä paniikkiin jos on viikon itsekseen mutta en usko että kukaan oikeasti on nimenomaan onnellinen tai edes elämäänsä tyytyväinen ilman ihmissuhteita. Poislukien ehkä jotkut superintrovertit mutta he ovat harvassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen valitsee itse kuinka haluaa itseään kohdeltavan ja kuinka elää elämänsä. Toisen ihmisen vastuulla ei ole onnellisuus. Itse pitää oman elämän päätökset tehdä

Minä taas nimenomaan peräänkuulutan vastuuta toisen ihmisen onnellisuudesta, jopa näinä hedonismin ja yli-individualismin aikoina. Varsinkin jos on parisuhteeseen alkanut. Ei voi ajatella, että kumppani pitää täysin huolen omasta onnestaan ja itse ei liittyisi millään tapaa siihen. ap

Tottakai on mukavaa ajatella myös toisia ja tehdä hyvää. Hienoa, jos suhde lisää molempien onnellisuutta. Jos näin ei ole, ei se ole kumppanin vika. Se on omalla vastuulla. Toinen ei ole minulle mitään velkaa

Minä taas ajattelen niin, että läheisissä ihmissuhteissa pitäisi olla molemminpuolinen ja tietoinen pyrkimys lisätä toisen onnellisuutta. Muuten yhdessäolossa ei ole mitään mieltä. ap

Tähän asti olin samaa mieltä kanssasi. Mutta olet positiivisuuskultin uhri sitten kuitenkin. Parisuhteissa tulee asemasotavaihe, jossa toinen nähdään vihollisena, joka tahallaan haluaa minulle pahaa. Siitä vaiheesta on mentävä läpi, jotta pääsee vainomielikuvistaan ja tajuaa, että vaikka ollaan vihaisia, ei silti haluta toiselle pahaa. Moni meistä kestää tuonkin vaiheen helposti, koska ymmärtää, että ihmisen ei sitten kuitenkaan ole hyvä yksinkään. Eli sitä onnellisuutta tulee suhteessa joka tapauksessa silloinkin, kun sitä ei tietoisesti kyetä toiselle tuottamaan. Ellei sitten puhuta tuhoavasta suhteesta, jossa ihmiseltä pilkkoontuu omanarvontunto ja usko ja jäljelle jää surkea kasa. Toisaalta, moni näistäkin eron jälkeen tajuaa saaneensa silti enemmän kuin menetti, ja muutos on palautuva.

Tottakai pitkissä suhteissa tulee erilaisia vaiheita. Riidellään, sanotaan inhottavia asioista ja sitten taas sovitaan, sellaistahan se on. Mutta puhun nimenomaan tuollaisesta tuhoavasta suhteesta, jossa toisen käytös on suoranaisesti oman onnen esteenä. Ei silloin kannata jatkaa. ap

Esim. tämä on mielestäni esimerkki tuhoavasta suhteesta (tai kuulostaa aloituksen perusteella sellaiselta):

http://www.vauva.fi/keskustelu/2497740/mies_sanoi_todella_pahasti_raska…

Ei kannata jäädä ja yrittää löytää onnellisuutta loukkaavasta puolisosta huolimatta. Jossain muualla on ihminen, joka arvostaa enemmän. ap