G: Hei nelikymppiset! Minkälainen elämäntilanne? Miten suhde voi? Oletko tyytyväinen?

Vierailija kirjoitti:

Velat maksettu, hyvä työpaikka, ihana mies, fikstu lapset, koirakin sertifikaatin juuri voittanut, ja mikä parasta: miehet katselevat minua, missä vain kuljen. Silmäpeliä, flirttiä, lähestymisyrityksiä. Olen niin timmissä kunnossa nyt, paremmassa kuin konsanaan. Ja kun on rahaa laittaa ulkonäköönsä niin mikäs tässä on ollessa. Ja kaunis olen toki ollut aina :) Elämä hymyilee.

Tämä oli 40-vuotiaille, ei 20-vuotiaille bimboille.

Kaikki erittäin ok.

Oli ihana täyttää 40v. ja nyt olen pian jo 47v. eli vuodet menee todella nopeasti...hyvä kun perässä pysyy!

Miehen kanssa olen ollut yhdessä 25 vuotta ja lapsia on 2. Esikoinen on 19v. ja kuopus 14v.

Parisuhde ok. Lapset ok. Talous ok. Terveys ok. Ei ole mitään valittamista ja olen aika onnellinen ja kiitollinen siitä mitä on. Olen ihan tavis ja se riittää minulle.

Unelmiakin on. Kun nuoret on saatu maailmalle niin ostamme uuden kodin. Haluan matkustella enemmän nyt ja tulevaisuudessa. Toivottavasti elämä jatkossakin olisi näin mukavaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen 42. Lapsi taaperoiässä ja toinen yrityksissä. Ihana aviomies, ei se eka, mutta se, jonka kanssa perhe tuntui oikealta ratkaisulta. Olen kotiäitinä, opiskelen uutta ammattia samalla. Ihana iso koti ja varallisuutta. Ei ollenkaan huonosti siis mene. 

Tienaako paljon se toinen niissä yrityksissä?

Mun velat on maksettu vasta eläkkeellä, mutta en ole koskaan ottanut niistä stressiä. En asu Hgissä. t. 3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 41 v, ei miestä eikä lapsia. Mukavaa, rentoa elämää nyt kun ei enää ole haluakaan puolison löytämiseen. Jossain 35-38 v. oli vaikeaa kun oli pakkomielteinen halu vielä löytää mies ja saada lapsi. Mutta kun ei löytynyt niin ei, ja siihen oli vaan sopeuduttava. Nyt on taas elämä hyvää kun olen tämän asian mielessäni hyväksynyt.

Ymmärrän sen, että jokainen nainen ei halua puolisoa ja lapsia. Mutta sitä en ymmärrä, että on näitä asioita halunnut, ja kun täyttää 40 niin on aika lopettaa niiden toivominen? Tuttavapiirissäni on useampia nelikymppisenä lapsen saaneita. En sano, että se lapsi on pakko saada, ja hyvä kun keskityt elämässä myös muuhun. Mutta etköhän ole hieman liian nuorena kohtaloosi tyytynyt?

Hmm, minä vaan en enää yksinkertaisesti edes haluaisi lasta. Olen oppinut nauttimaan hedonistisesta sinkkuelämästäni niin paljon, että en missään nimessä enää vaihtaisi tätä lapsiarkeen. Harmittaa, ettei tätä taitoa voinut oppia jo nuorempana, vaan silloin pilasin vuosia elämääni voihkimalla sitä että millään ei ole mitään väliä kun ei ole miestä eikä lapsia. Sitten kun pystyin hyväksymään asian, totesin että ei, en minä edes oikeasti haluaisi niitä. Sen verran mukavuudenhaluiseksi sitä on jo tässä iässä, koko iän sinkkuna eleltyään, muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että moni nelikymppinen on elämäntilanteessa, jossa lapset ovat jo isoja ja asuntokin pian velaton. Asutteko missä? Asun itse Helsingissä ja olen korkeasti koulutettu. Kaltaisistani naisista moni on 40 täyttäessän vasta pikkulapsiperheen äiti, joka on mahdollisesti sen kumppaninkin löytänyt vasta muutamia vuosia sitten. Asuntolainakin saattaa olla suuri, ihan siitä syystä, että perheasunnosta saa helposti maksaa täällä 350 000 e. Jos hynttyyt on isketty yhteen 20 vuotta sitten, suuri osa velasta varmaan on jo maksettu. Varsinkin jos aina vaihtaessa hieman isompaan asuntoon on vanhaa myytäessä saanut voittoa.

 

Meillä yhteistä taivalta 6 vuotta. Lapset 4v ja 9 kk. Ei suinkaan elellä isossa velattomassa talossa, vaan ensimmäisessä yhteisessä rivarikolmiossa, josta on varsinkin miehellä omasta osuudestaan velkaa niin paljon, että mitään 100 000 e kalliimpaa asuntoa emme voi vielä ostaa.

Mutta näin se vain meni. Parikymppisenä kumppania ei löytynyt, vaikka kuinka etsin. Keskityin opiskeluun, seuraelämään, matkusteluun, töihin. Enpä siis enää haikaile menetetyn vapauden perään kun sain sitä elää niin pitkää. Ja yli kolmekymppisenä tavatessani mieheni en enää ollut täydellisen kiinteä ja rypytön. Silti mies minuun rakastui. Raskauksien ja vuosien myötä ulkonäön rupsahtaminen ei siis ole ollut enää niin radikaali juttu. Se on onni, koska tälläkin palstalla saa harva se päivä lukea, kuinka yhteen on menty parikymppisenä ja sen jälkeen mies ei olekaan niellyt raskauksien ja ikääntymisen mukanaan tuomia normaaleja muutoksia. Menetetty vapaus on aiheuttanut sellaisen kriisin, että se ajaa pettämään ja jättämään.

Eli vastaukseni alkuperäiseen kysymykseen: elämme keski-iässä pikkulapsiperheen vaihetta tyypillisine haasteineen ja väsymyksineen. Mutta parisuhteessa meno on tasaista, eikä kumpikaan enää koe tarvetta mennä vapaana.

Tjaa. Minä olin 19-vuotias, kun menimme naimisiin (mies tuolloin 23v). Saimme kolme lastamme, kun olin 20-24-vuotias. Nuori olin, en kuitenkaan teini. Olimme outolintuja, kukaan ystävistämme ei todellakaan mennyt nuorena naimisiin, enkä muista kenenkään saaneen lapsia ennen kuin täyttivät 28-29v. Meillä on siis 10-15 vuotta vanhemmat lapset kuin ystävillämme.

Minulla on sekä ammattikorkeakoulututkinto että maisterinpaperit, eli vaikka olin nuori äiti, opiskelu oli minulle itsestäänselvyys lasten jälkeen. 

Ostimme ensiasuntomme, kun minä olin 26v ja mies 30v. Se oli pieni kolmio, johon juuri ja juuri mahduimme. Olipahan oma. 

Olemme koko yhdessäoloaikamme matkustelleet ja kummallakin on ollut ihan niin paljon omaa aikaa kuin on ollut tarvetta. Minulla ei ole koskaan (eikä miehellä) ollut sellaista oloa, että olisimme menettäneet jotain vapautta, kun menimme nuorena naimisiin ja perustimme heti perheen.

Tällä hetkellä asumme omistusasunnossa, josta maksoimme 5 vuotta sitten 420 000 euroa. Lainaa maksetaan tästä vielä noin 10 vuotta.

Olen 40-vuotias, mies on 44-vuotias. Lapset kaikki lähes aikuisia. 

On siis aivan mahdollista olla korkeasti koulutettu helsinkiläisinainen, joka asuu arvokkaassa asunnossa kolmen lapsen kanssa, vaikka olisikin lyönyt hynttyyt yhteen jo parikymppisenä. 

Älä ole katkera, elä omaa elämääsi.

46 v, parisuhde voi hyvin, oltu yhdessä 28-vuotiaista. Töitä on molemmilla, minulla vakivirka ja mies aika hyvin saa ylitöitä halutessaan. Asuntolaina melkein maksettu, velaton mökki ja lapsetkin teini-ikäisiä. Tosin olemme ostamassa uutta asuntoa, koska tähän tulee muutaman vuoden sisällä putkiremppa ja asunto on muutenkin pienehkö meille neljälle. Mutta uutta velkaa meidän ei tarvinne ottaa, säästäväisen elämäntavan vuoksi rahaa on pankissa.

Olittepa kivasti jo ehtineet kommentoida. Yllättävää, kuinka moni vastanneists elää pitkissä suhteissa, nykypäivän nopean vaihdon Maailmassa.

Itse olen myös ollut 18 vuotta yhdessä mieheni kanssa, kolme alakoululaista ja talous vakaalla pohjalla, vaikka talolainaa vielä pitkään maksetaankin. Vakiduunit molemmilla, itse työpaikan vaihtoa harkitsen. Lapset aktiivisia, harrastavaisia ja tämä ohjaa perheen vapaa-ajan viettoa Jonkin verran. Perheenä jonkin verran matkustellaan.

Olen alkanut entistä enemmän ottamaan omaa aikaa, löytää taas omaa itseäni, vaihtelevalla menestyksellä. Suhde voi melko hyvin nyt taas, parin vaikeamman vuoden jälkeen (ei pettämisiä, ehkä enemmänkin molempien omia kasvukipuja). Melko tyytyväinen olen, tavoitteenani löytää Vielä syvempi tyytyväisyyden taso, kaikki kun kuitenkin on hyvin. Eli omasta silloin tällöin kohoavasta tyytymättömyyden tunteesta haluaisin oppia eroon. Miehen vaihto ei tunnu tarpeelliselta. Rakastan miestäni vaikka arki joskus tuntuukin tylsältä.

Enemmänkin tuntuu siltä, että kun nuorimmainenkin nyt on jo koulussa, niin elämisen mahdollisuudet ovat lisääntymään päin. Hyvä niin.

Ap

Suunnilleen kaikki on perseellään. Omien vanhempien mt-ongelmat ovat vaikuttaneet pitkin matkaa omaan elämääni enemmän kuin haluan myöntää. Heidän elämänsä tuhosi lama, itse järkytyin enkä ole onneksi uskaltanut lähteä toteuttamaan mitään omistushaaveita, koska meidän elämä ei ole koskaan käynnistynytkään kun ammatit katoaa alta sitä mukaa kun niitä ehtii hankkia. Joten elintaso on kurja.

Uskallettiin uhmalla yrittää lasta ja lopulta onnistuttiinkin. Nyt sitten pitäisi samaan aikaan raapia jotain tuloja, etähuoltaa hulluja vanhempia epäluuloisen yhteiskunnan kampituksesta piittaamatta, jaksaa pitää oman perheen ilmapiiri kohtuullisena lapsen takia vaikka parisuhde on muumioitunut kaiken paineen alla. Koetaan enemmänkin olevamme samassa juoksuhaudassa.

Vaikka sotakaveruus yhdistää, totesin että kun niin sopiva mies tuli vastaan kun tuli, on pakko loikata kimppuun, koska muuten me vaan näännytään hiljaa ja lapsi kasvaa kahden kelon varjossa. Mutta aikuisten ihmisten ruvetessa sovittamaan kahta valmista elämää yhteen se ei olekaan niin yksinkertaista. Nyt on siis yksi repivä tekijä lisää elämässä. Koen olevani pakolainen. Ainakaan vielä en ole hukkunut Välimereen, mutta keikuttaa. Perhe odottaa pakolaisleirillä hermostuneena, miten minun käy.

M41v kirjoitti:

Ihan täyttä paskaa ja suurin syy on avokin paska käytös, pihtaaminen ja kiukuttelu joka vitun asiasta, turpa on rullallla 24/7.

On ok-talo ja kaikki, rahat aina loppu, terveysongelmia, töissä käynti vituttaa ja tuntuu niin turhalle, eikä ole kuin 1kpl 4v lapsi.

Meillä aika sama tilanne. Mies on KOKO AJAN huonolla tuulella: Kiukuttelee, valittaa, nalkuttaa, ei halua seksiä, ei edes halaa. Eikä puhu mitään kivaa koskaan.

Työssäkäynti on aika kamalaa. Rahaa tulee reilusti mut kulut on liian kovat.

Fyysisesti voin hyvin. Ystäviä on paljon ja lapset on terveitä, fiksuja ja kauniita.

Mies vaan pitäis vaihtaa johonkin mukavampaan.

40-kymppisenä seksi uudistui sen verran että otimme mukaan anaalitapit ja ne strap-on vehkeet, tuohan ne piristystä ja pakko painaa vaan nykyaikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että moni nelikymppinen on elämäntilanteessa, jossa lapset ovat jo isoja ja asuntokin pian velaton. Asutteko missä? Asun itse Helsingissä ja olen korkeasti koulutettu. Kaltaisistani naisista moni on 40 täyttäessän vasta pikkulapsiperheen äiti, joka on mahdollisesti sen kumppaninkin löytänyt vasta muutamia vuosia sitten. Asuntolainakin saattaa olla suuri, ihan siitä syystä, että perheasunnosta saa helposti maksaa täällä 350 000 e. Jos hynttyyt on isketty yhteen 20 vuotta sitten, suuri osa velasta varmaan on jo maksettu. Varsinkin jos aina vaihtaessa hieman isompaan asuntoon on vanhaa myytäessä saanut voittoa.

 

Meillä yhteistä taivalta 6 vuotta. Lapset 4v ja 9 kk. Ei suinkaan elellä isossa velattomassa talossa, vaan ensimmäisessä yhteisessä rivarikolmiossa, josta on varsinkin miehellä omasta osuudestaan velkaa niin paljon, että mitään 100 000 e kalliimpaa asuntoa emme voi vielä ostaa.

Mutta näin se vain meni. Parikymppisenä kumppania ei löytynyt, vaikka kuinka etsin. Keskityin opiskeluun, seuraelämään, matkusteluun, töihin. Enpä siis enää haikaile menetetyn vapauden perään kun sain sitä elää niin pitkää. Ja yli kolmekymppisenä tavatessani mieheni en enää ollut täydellisen kiinteä ja rypytön. Silti mies minuun rakastui. Raskauksien ja vuosien myötä ulkonäön rupsahtaminen ei siis ole ollut enää niin radikaali juttu. Se on onni, koska tälläkin palstalla saa harva se päivä lukea, kuinka yhteen on menty parikymppisenä ja sen jälkeen mies ei olekaan niellyt raskauksien ja ikääntymisen mukanaan tuomia normaaleja muutoksia. Menetetty vapaus on aiheuttanut sellaisen kriisin, että se ajaa pettämään ja jättämään.

Eli vastaukseni alkuperäiseen kysymykseen: elämme keski-iässä pikkulapsiperheen vaihetta tyypillisine haasteineen ja väsymyksineen. Mutta parisuhteessa meno on tasaista, eikä kumpikaan enää koe tarvetta mennä vapaana.

Kuulostatpa katkeralta niitä kohtaan, jotka ovat nuorempina saaneet lapsensa ja velat maksettu. Ihme selittelyn makua, kuinka oma tilanteesi olisi jotenkin parempi. Jos ihminen on toivomassaan tilanteessa, niin se on hyvä tilanne. Tilastollisesti myös Helsingissä harva nainen saa lapsensa enää lähempänä neljääkymppiä. Kaikista synnyttäjistä (huom. ei ensisynnyttäjistä) on Suomessa yli 35-vuotiaita vain viidennes eli 20% ja Helsingissäkin "vain" 30%. 70% naisista synnyttää Helsingissäkin kaikki lapsensa alle 35-vuotiaana.

En ole katkera, vaan kerroin, että meidän kohdalla meni näin. Siihen liittyy positiivisia ja negatiivisia puolia. Minäkin olisin halunnut lapset vähän aiemmin, mutta näin meni. En muuten ole 34- ja 37-vuotiaana synnyttäneenä mitenkään keskivertoa kovin paljon vanhempi.  Helsinkiläinen, ylempi toimihenkilö synnyttää ensimmäistä kertaa lapsen pian jo 34-vuotiaana. Sen sijaan työntekijäkanssasisarensa saa ensimmäisen lapsensa lähes viisi vuotta aiemmin.http://yle.fi/uutiset/isaksi_ja_aidiksi_tullaan_aina_vain_myohempaan__k…

Lama-Suomessa on jatkuvat YT:t päällä, työttömiä maassa 250 000 eli lähes joka kymmenes on työtön. Avioliitoista raffisti puolet päättyy eroon. Joka viides suomalainen aikuinen on lihava. Lapsia saadaan keskimäärin entistä myöhemmällä iällä. Jos ensisynnyttäjien ikä on yli 30 lähes koko maassa, niin nelikymppisenä monella kaikki lapset ovat alle kouluikäisiä.

Täällä keski-ikäiset ovatkin sitten tilastollinen poikkeama. Ihana, kestävä vuosikymmenien liitto takana, ei työttömyyttä, velat maksettu pois. Timmissä kunnossa ollaan ja paremman näköisiä kuin parikymppisinä.

Vau, tätä kannattaisi tutkia lisää. Ilmeisesti on joku mekanismi, jonka kautta AV:n lukemisella on näin positiivinen vaikutus ihmisen elämään. Tänne siis entistä paremmalla syyllä notkumaan, kaikki!

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että moni nelikymppinen on elämäntilanteessa, jossa lapset ovat jo isoja ja asuntokin pian velaton. Asutteko missä? Asun itse Helsingissä ja olen korkeasti koulutettu. Kaltaisistani naisista moni on 40 täyttäessän vasta pikkulapsiperheen äiti, joka on mahdollisesti sen kumppaninkin löytänyt vasta muutamia vuosia sitten. Asuntolainakin saattaa olla suuri, ihan siitä syystä, että perheasunnosta saa helposti maksaa täällä 350 000 e. Jos hynttyyt on isketty yhteen 20 vuotta sitten, suuri osa velasta varmaan on jo maksettu. Varsinkin jos aina vaihtaessa hieman isompaan asuntoon on vanhaa myytäessä saanut voittoa.

 

Meillä yhteistä taivalta 6 vuotta. Lapset 4v ja 9 kk.

Niinpä, ja tämä on trendi, kun kumppani löydetään ja lapsia saadaan vanhempina. Nykyiset nelikymppiset alkavat olla viimeisiä, joille oli normaalia saada lapsia parikymppisinä. Heidän elämänsä vaikuttaa hyvältä, onnea siitä! Tulee itselle mieleen, että mitä nuorempana lapsia uskaltaa saada, sitä kivempaa on.

Ehkä tulevaisuudessa viisikymppiset ovat samalla tavalla "vapaita" isoine lapsineen. Mutta toivottavasti myös nuorekkaita ja terveitä ja yhä jaksavia?

Tunnen olevani 25v henkiseltä iältäni, elämäni ja ajtukseni eivät poikkea oikeastaan mitenkään siitä miten silloin elin ja olin. Valitettavasti en vaan näytä enää samalta...

Velkaa on, mutta siitä selviää. Ei matkustella ulkomailla mutta muuten eletään ihan mukavaa elämää. Minä opiskelen unelma-ammattiin. Lapset alakoulussa ja ihana mies. Elämä on varsin mallillaan.

Ei kai tässä vielä keski-iässä olla? Ikää on 40v, esikoinen on 22, viimeistelee opintojaan yliopistossa eräässä isossa Euroopan yliopistossa. Kuopus 19v asuu Australiassa. Asumme ulkomailla, talo on maksettu ja omalla yrityksellä menee hyvin, se työllistää 40 henkeä. Tänä vuonna tarkoitus lähteä miehen kanssa (suhdetta takana 25v) maailmanympärysmatkalle. Lapset tulevat tapaamaan meitä sinne tänne matkan aikana. Vuoden verran kierretään maailmaa. Ihan mukavasti tässä menee, "keski-ikäisenä". 

Vierailija kirjoitti:

Lama-Suomessa on jatkuvat YT:t päällä, työttömiä maassa 250 000 eli lähes joka kymmenes on työtön. Avioliitoista raffisti puolet päättyy eroon. Joka viides suomalainen aikuinen on lihava. Lapsia saadaan keskimäärin entistä myöhemmällä iällä. Jos ensisynnyttäjien ikä on yli 30 lähes koko maassa, niin nelikymppisenä monella kaikki lapset ovat alle kouluikäisiä.

Täällä keski-ikäiset ovatkin sitten tilastollinen poikkeama. Ihana, kestävä vuosikymmenien liitto takana, ei työttömyyttä, velat maksettu pois. Timmissä kunnossa ollaan ja paremman näköisiä kuin parikymppisinä.

Vau, tätä kannattaisi tutkia lisää. Ilmeisesti on joku mekanismi, jonka kautta AV:n lukemisella on näin positiivinen vaikutus ihmisen elämään. Tänne siis entistä paremmalla syyllä notkumaan, kaikki!

Itse vastasin aikaisemmin tähän ketjuun. Ehkä se, että kaikki on kunnossa motivoi vastaamaan. Jos minulla olisi asiat huonosti, saattaisin jopa jättää lukematta koko ketjun. Tämä siis minun henkilökohtainen mielipide.

Kolmosella, sen lisäksi, että on velkaa eläkeikään, on sairaalloisesti elopainoakin. En vain huomannut sitä erikseen mainita, varsinkaan kun ei ne elämänlaatuun vaikuta tuon taivaallista.

E kirjoitti:

Ei kai tässä vielä keski-iässä olla? Ikää on 40v, esikoinen on 22, viimeistelee opintojaan yliopistossa eräässä isossa Euroopan yliopistossa. Kuopus 19v asuu Australiassa. Asumme ulkomailla, talo on maksettu ja omalla yrityksellä menee hyvin, se työllistää 40 henkeä. Tänä vuonna tarkoitus lähteä miehen kanssa (suhdetta takana 25v) maailmanympärysmatkalle. Lapset tulevat tapaamaan meitä sinne tänne matkan aikana. Vuoden verran kierretään maailmaa. Ihan mukavasti tässä menee, "keski-ikäisenä". 

No nyt kuulostaa oikeasti hyvältä!

Onnea!

Annatte inspiraatiota rikkaalle elämälle! :)