Katsoiko kukaan Lars von Trierin Melankolian?

Värisyttävä kokemus koko Melankolia.

Se alun kymmenminuuttinen intro Wagnerin tahdissa oli niin hirvittävän kaunis, etten muista moista hetkeen nähneeni.

Dogville oli visuaalisesti totaalisen muuta, mutta silti upea. Ehkä osittain juuri siksi. Ja siksi myös ihmisten huonous ja pahuus niin hyvin näkyi.

Oon aina jostain syystä inhonnut Kirsten Dunstia (ärsyttävän näköinen), mutta tässä hän oli kyllä hyvä. En muista milloin olisin eläytynyt niin vahvasti elokuvaan kuin tähän. Alussa heiluva kamera hieman ärsytti, muutta sitten siihen tottui. Oon koko päivä aatellut elokuvaa ja se herätti niin paljon eri ajatuksia. Mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa, miltä se tuntuisi, kun loppu lähestyisi. Ehkä olisin ensin paniikissa, mutta sitten itkisin surusta ja toisaalta kiitollisuudesta, että olen saanut elää hetken tässä kauniissa maailmassa. Vaikka masennus ei ole vierasta minullekaan. Itsekäs paskiainen se toisen siskon mies, joka tappoi itsensä ja jätti vaimonsa ja poikansa hädän keskelle. Mutta toisaalta mistä sitä ikinä tietää miten kukin oikeesti reagoisi...Niin surullinen, traaginen ja kaunis elokuva.

Tämä on hieno elokuva, pitäisikin katsoa se uudelleen. Katsoin sen elokuvateatterissa silloin kun se tuli ensi-iltaan ja salissa oli upea tunnelma.

Minulla on oikein hyvä elämä, enkä ole millään tasolla masentunut, mutta minäkin toisinaan "fantasioin" maailmanlopusta. Tai ymmärrän siihen liittyvän onnellisuudentunteen. Melancholia-planeetan lähestyminen olisi samalla ahdistavaa ja pelottavaa, samalla kiinnostavaa, kaunista ja helpottavaa. Kaikki me ollaan täällä vain yksi kärpäsenkakka universumin mittakaavassa :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkäveteistä tekotaiteellista paskaa. Ei ihme että Trier on masentunut kun ei osaa tuon enemmän ohjata. Loppu oli ihan ok.

Olisiko mielestäsi esim. Renny Harlin käsitellyt aihetta paremmin ja vähemmän "tekotaiteellisesti"?

Olisihan siihen voinut sisällyttää vaikka Teräsmiehen, joka olisi viime tipassa pelastanut maailman, vähän läheltä kuvattua seksiä ja rakkausdraamaa, hellyttävän labradorinnoutajan, mäiskettä ja hurrikaaneja...

Ei pidä unohtaa myöskään niitä muutaman minuutin välein tapahtuvia hidastuksia, joissa eri mossahduksissa sinkoilevat ihmiset lentelevät sinne sun tänne ;)

Samoilla linjoilla kuin 32. Olen nähnyt leffan kaksi kertaa ja minusta myös se lopun maailmanloppu on vertauskuvallinen.

Tietysti se on vertauskuvallinen, sillä masentuneen ihmisen maailmankaikkeus on egosentrinen.

Silti tuo ajatus maailman konkreettisesta tuhosta kiehtoo ja kauhistuttaa.