Miten se vaikuttaa laspeen, jos isä mustamaalaa äitiä? Omia kokemuksia?

Mun isä kuoli kun olin 11. Äitini on siitä lähtien (ja jo aiemmin) mustamaalannut isääni. Laiska, vätys, lihava, huono isä jne. Ei todellakaan kannata tuollaista tehdä, onneksi se ei muuttanut käsitystäni isästä mutta sai kyllä miettimään ajatuksiani äitiäni kohtaan...

Jäin miettimään, koska jostain kuulin, että tällaiset välit voivat aiheuttaa lapselle mt-ongelmia... Siksi kyselen omia kokemuksia.

Ap

Tuo on kammottavaa ja myös henkistä väkivaltaa. Kahta pahempi tilanne, koska asialle ei varmaan voi mitään tehdä. Ts. haukkuminen ei ole tarpeeksi vahva syy olla olematta yhteydessä lain silmissä.

Itse samaa vuosia kokeneena (sama tilanne, mutta kyseessä eri aikuiset eli toinen vanhemmistani ja lähisukulaiseni) sanoisin, että aiheutti hämmennystä ja epäluuloa. Ihmettelin miksi äitiäni haukuttiin jatkuvasti ja vuosien saatossa luottamukseni mustamaalaajaan hävisi olemattomiin. Käsitykseni haukkumisen kohteesta ei muuttunut missään vaiheessa.

Mitä voit tuossa tilanteessa tehdä? Osoittaa anteeksiantoa ja avarakatseisuutta. Ja elää esimerkkinä! Lapsille useinkin riittää vaikeankin lapsuuden keskellä se, että on yksi täyspäinen ihminen joka pitää huolta ja puolta.

Lapset on kuitenkin sen verran fiksuja, että osaavat lopulta tehdä omat johtopäätöksensä asioista. Jos eksä mustamaalaa ja niin sanot vaan, että hän on varmaan vielä surullinen, joskus surulliset ihmiset eivät osaa surra vaan ovat vihaisia.

Meillä vanhempien eron jälkeen molemmat haukkuivat ja pilkkasivat toisiaan meille lapsille. Pahaltahan se tuntui, vanhemmat ovat lapsille kuitenkin rakkaita. Vaikutus oli päinvastainen kuin vanhemmat odottivat, koin voimakasta vastenmielisyyttä kulloinkin sitä vanhempaa kohtaan joka haukkui toista. Kumpaakaan en tämän takia osannut lapsena oikein arvostaa. Ei siksi mitä toinen toisesta sanoi, väitti tai kertoi vaan juuri siksi että minulle puhuttiin pahantahtoisesti itselleni tärkeästä ihmisestä.

Vaikka kuinka tuntuisi katkeralta ja jopa oikeutetulta kertoa lapselle "vähän totuuksia" toisesta vanhemmasta, niin ei kannata. Se osuu vain omaan nilkkaan.

Ole sinä se aikuinen. Jos lapset ihmettelevät isän sanomisia, toteat vaan, että isillä taitaa olla vähän paha olo. Lapset luottavat siihen tasapainoisempaan, turvallisempaan aikuiseen.  Tietenkin tuommoinen panettelu laittaa hämilleen, mutta äkkiä hoksaavat homman nmen, isin luona puhutaan ilkeästi, äitillä olla inhimillisiä. Me erotessa ei siedetty nähdä yhtään toisiamme, mutta kumpikaan ei ole puhunut mitään pahaa toisesta lapsille. Itse sitä on sen puolisonsa aikoinaan valinnut lapsille isäksi/äidiksi eikä erossa minusta saa yrittää sitä toista vanhempaa heiltä pois ottaa.

Isäni mustamaalasi äitiäni tauotta ja teki muutakin pahaa minulle ja koko perheelle. Viisi vuotta sitten mittani täyttyi, enkä sen koommin ole isää nähnyt tai kuullut hänestä, enkä halua edes. Toisinaan ajattelen mitä teen sitten kun ja jos tulee tieto hänen kuolemasta. Nyt ajattelen etten huoli mitään perintöä, enkä myöskään mene hautajaisiin. Ehkä haudalla voin käydä sitten joskus. Toisinaan mietin myös kuinka kivaa olisi soittaa isälle ja kertoa omista murheista, mutta sitä välittävää isää ei ole ollut olemassa yli kahteenkymmeneen vuoteen, joten se siitä.

Ap jatkaa.

Isä on mustamaalamisen lisäksi kontrolloiva ja pakottava.

Nyt on 15-vuotias sanonut, ettei enää koskaan halua isäänsä nähdä.13 v on vielä ihan ok.

Onkohan tuo 15-vuotta, ysiluokka, (pojalle) jonkinnäköinen käännekohta elämässä?

Tuollainen mustamaalaaminen on lapsen hyväksikäyttöä. Lapsista tulee vanhemman keino purkaa pahaa mieltään, vanhemman uskottuja ja riitelyn välikappaleita. Luultavasti lapset kuormittuvat sitä enemmän, mitä vanhempia he ovat sisarusparvessa ja mitä enemmän ottavat taakkaa kantaakseen. Mustamaalaavan vanhemman tulisi järkevöityä ja purkaa tuntojaan jollekin aikuiselle, lapselle likasangon rooli ei kuulu.

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa.

Isä on mustamaalamisen lisäksi kontrolloiva ja pakottava.

Nyt on 15-vuotias sanonut, ettei enää koskaan halua isäänsä nähdä.13 v on vielä ihan ok.

Onkohan tuo 15-vuotta, ysiluokka, (pojalle) jonkinnäköinen käännekohta elämässä?

Pojilla pukkaa murrosikää tuossa vaiheessa, ihan tavallisissakin perheissä välit kiristyy, niin äiti-tyttö kuin isä-poikasuhteissa otetaan yhteen. Itsellä 17 v poika (olen no 6), ja useampaan kerran on poika ja isä  ottaneet yhteen tuon 15 v:n jälkeen. Yleensä niiden jälkeen saan soiton pojalta ja s-postiviestin isältä, käyvät kuumana. Poika on uhannut useamman kerran ettei isälleen mene, mutta menee kuitenkin. Ja mukavaa niillä suurimmaksi osaksi on. Monilla isillä on vielä oman lapsuuden kuva isyydestä (määräilevä, ei keskusteleva) ja murrosiässä tuo vahvistuu. Mietin pahimpaan aikaan, että vien kaksikon johonkin terapeutille keskustelemaan mutta nyt nuo riidat ovat laimenneet kun pojan murrosikä helpottaa ja isäkin on tajunnut vähän löysätä ohjaksista. Tavallaan oli houkutteleva ajatus sanoa pojalle, että jää vaan tänne, ei tarvii isälle mennä. Mutta kun on nähnyt vierestä kuinka surullista on täydellinen välirikko vanhempaan, se suru pysyy mukana pitkälle aikuisuuteen, en ole halunnut tuota kuitenkaan omalle pojalle. Yritin puhua parhain päin molemmille ja nyt selvästi on jo helpottunut. Reissaavat kesäisin yhdessä jne., olisi ollut tosi harmi jos tuo kaikki olisi jäänyt molemmilta kokematta noiden murrosiän ja eromyrskyjen vuoksi. Tsemppiä, ja ole viisas äiti lapsillesi, se kannattaa!

Vierailija kirjoitti:

Mustamaalaavan vanhemman tulisi järkevöityä ja purkaa tuntojaan jollekin aikuiselle, lapselle likasangon rooli ei kuulu.

Olet ihan oikeassa. Pitäisi. Mutta sehän tässä se ongelma onkin, kun ei se järkevöidy, jollei hoida itseään ja päätään kuntoon. On niin paljon helpompaa syyttää jotakuta ihmistä elämänsä surkeudesta ja pilaamisesta kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja kasvaa ihmisenä.

Tuolla oli hyvin ja kauniisti sanottu "ole viisas äiti lapsillesi".

Meillä en usko, että varsinaista pahanpuhumista olisi, mutta eksä on persoonaltaan... No, omanlaisensa, suuri, tilaavievä persoona. Tytär on tuossa kertonut, että iskäviikonloppuina hän on lähinnä huoneessaan tai kavereillaan, ei hän jaksa kuunnella iskän juttuja.

Meillä taas äitini oli tuollainen jatkuva mustamaalaajaa. Haukkui ja arvosteli isää minulle ja veljelleni jatkuvasti. Muistan että jossain vaiheessa tuo mustamaalaaminen teki ilkeää tehtäväänsä ja veljeni kanssa aloimme toisinaan uskoa että isämme on aivan kamala, surkea ja syypää aina jokaiseen riitaan, joka heillä oli. Äitini esiintyi aina itseään säälivänä marttyyrina ja puhtaana pulmusena, jota vain sorretaan ikävän miehen toimesta. Tosiassa jälkeen päin ajateltuna äitini on aina  ollut perheen riidankylväjä ja muutenkin kohtalaisen vaikea ihminen.

Onneksi sitä myöhemmin teini-ikäisenä ja aikuistumisen kynnyksellä viimeistään tuli järkiinsä. Tajusin että isäni ei ole sen huonompi vanhempi kuin äitinä, päin vastoin. Nykyään välini isääni ovat erinomaiset, äitiini ei niinkään. 

Joka tapauksessa, tällainen lasten mielten systemaattinen myrkyttäminen voi olla todella vaarallista ja siihen tulee puuttua heti. Sekä minulla ja veljelläni on ollut todella vaikeaa luottaa ihmisiin. Parisuhteet ovat olleet minulle kuin ruttoa, pelkäsin nuorempana päästää ihmisiä "romanttisessa" mielessä lähelleni enemmän kuin mitään muuta. Olinhan koko ikäni oppinut että miehet ovat paskoja ja avioliitto on maanpäällinen helvetti. Samalla pilasin silloisen mahdollisuuteni onneen, ja masennuin pahasti.

Onneksi nyt toistakymmentä vuotta myöhemmin voin todeta että paistaa se päivä risukasaankin :) . Uskalsin lopulta päästää jonkun elämääni ja lähelleni, nyt minulla on kaksi ihanaa lasta ja rakastava aviomies. Jotain mitä en ikinä uskonut itselläni olevan. Tästä olen kiitollinen joka ikinen päivä.

Mutta ap, tilanteen voi vielä pelastaa. Osoita omilla toimillasi että olet hyvä ja rakastava äiti. Kerro heille aina kun heitä näet, kuinka tärkeitä he sinulle ovat ja kuinka paljon heitä rakastat. Ole lempeä, ja tue ja kannusta lapsiasi. Äläkä unohda kuunnella heitä. Teot kertovat enemmän kuin tuhat sanaa ja kun lapsesi saavat itse kokea ja kuulla äitinsä rakkauden, he ymmärtävät kyllä asioiden todellisen laidan.

OT, mutta miksi piti taas kirjoittaa tuo otsikko noin? Jälleen pientä miesvihaa ilmoilla...

Oma äitini on haukkunut ja puhunut pahaa isästäni ennen eroa ja varsinkin eron jälkeen. Osa asioista on ollut melkein totta, mutta suurin osa täysin äitini mustamaalausta ja paskanjauhantaa suoraan sanottuna.

Tuollaisessa tilanteessa tärkeintä on, että se mustamaalattu vanhempi ei lähde leikkiin mukaan. Kyllä se lapsi ymmärtää toduuden jossain vaiheessa.

Komppaan täällä muiden viisaita sanoja. Eli ap, sori enklanti mutta take the higher road, osoita itse lapsellesi olevasi se tasapainoinen, kiva ja rakastava vanhempi. Kyllä totuus heille valkenee. Tsemppiä!

Mitä ihmeen miesvihaa tossa otsikossa on...?

Silloin aikanaan tuo mainitsemasi tilanne nosti minussa täydellisen vastareaktion, ja aloin nähdä oman isäni täydellisenä ääliönä, enkä enää uskonut sanaakaan mitä "isä" sanoi. Olin kyllä silloin teini-ikäinen, eli vanhempi kun sun lapset.

Äiti mustamaalasi isääni siskopuolelleni aika rankasti. Tyttö ei sit enää halunut tavata isää eikä meitä sisarpuolia. Hänen äiti elätteli pitkään toiveita yhteen paluusta.

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen miesvihaa tossa otsikossa on...?

Ei oikeastaan mitään miesvihaa kun ap kirjoittaa omasta tilanteestaan. Mutta yleisemmin siinä pitäisi lukea miksi vanhempi mustamaalaa toista vanhempaa. Ihan yhtä yleisesti se mustamaalaaja on myös äiti. Molemmin puolin yhtä vahingollista lasten kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mustamaalaavan vanhemman tulisi järkevöityä ja purkaa tuntojaan jollekin aikuiselle, lapselle likasangon rooli ei kuulu.

Olet ihan oikeassa. Pitäisi. Mutta sehän tässä se ongelma onkin, kun ei se järkevöidy, jollei hoida itseään ja päätään kuntoon. On niin paljon helpompaa syyttää jotakuta ihmistä elämänsä surkeudesta ja pilaamisesta kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja kasvaa ihmisenä.

Tuolla oli hyvin ja kauniisti sanottu "ole viisas äiti lapsillesi".

Meillä en usko, että varsinaista pahanpuhumista olisi, mutta eksä on persoonaltaan... No, omanlaisensa, suuri, tilaavievä persoona. Tytär on tuossa kertonut, että iskäviikonloppuina hän on lähinnä huoneessaan tai kavereillaan, ei hän jaksa kuunnella iskän juttuja.

Niin, kun persoona on niin suuri ja tilaavievä, syntyy helposti tilanne, että suuren persoonan asiat kuuluvat persoonan itsensä mielestä kaikille, myös alaikäisille lapsille, eikä muiden persoonille jääkään tilaa. Jotenkin arvaan, että tämä seikka liittyi myös eron syihin. Oletko kertaakaan avioliiton aikana onnistunut viemään läpi yksinkertaisia sääntöjä, rajoituksia käyttäytymiselle, joista olisi onnistuttu pitämään kiinni? "Aikuisten asiat aikuiten kesken", jos tuon saisi taottua exän päähän, niin lopusta persoona voisi päättää ja huolehtia itse, hoidattaako päätään vai ei. -sama

Vierailija kirjoitti:

Mitä voit tuossa tilanteessa tehdä? Osoittaa anteeksiantoa ja avarakatseisuutta. Ja elää esimerkkinä! Lapsille useinkin riittää vaikeankin lapsuuden keskellä se, että on yksi täyspäinen ihminen joka pitää huolta ja puolta.

Lapset on kuitenkin sen verran fiksuja, että osaavat lopulta tehdä omat johtopäätöksensä asioista. Jos eksä mustamaalaa ja niin sanot vaan, että hän on varmaan vielä surullinen, joskus surulliset ihmiset eivät osaa surra vaan ovat vihaisia.

Juuri näin.

Itselleni selvisi myöhemmin aikuisena, miksi isä joskus mustamaalasi äitiäni, ja äitini haukkui isän avokkia. Asuin isän kanssa. Äiti ei puhunut isästä koskaan pahaa. Tuolloin ei ollut mitään vuoroasumisia, eikä säännöllisiä tapaamisia. Äiti kävi kerran pari vuodessa katsomassa, joskus salaa koululla, joskus kotona kesällä, ja silloin istuttiin rappusilla juttelemassa. Isä oli ensin pettänyt äitiä, äiti teki saman kostoksi. Ymmärsin aikuisena, että syy oli alun perin isän. Molempiin halusin hyvät välit ja ennen kuolemaansa molemmat kertoivat minulle tahoillaan, että olivat tehneet väärin toisilleen! Toisen mustamaalaaminen ei vaikuttanut minuun, ihmettelin vain, enkä halunnut puuttua aikuisten riitoihin. Aikuisena ymmärsin kuvion ja myös, että ihmisinä teemme virheitä, joita kadumme, mutta takaisin paluu on mahdotonta! Siksi viisasta olla uskollinen puolisolleen, selvittää sen oman puolison kanssa ongelmat, ja jatkaa sitä omaa avioliittoa.