Miksi et opeta lastasi tervehtimään?

Lapselle voi tosiaan olla ahdistavaa jos aikuinen joka tervehtii ensin ja sitten alkaa tuijottaa tiukkana että tuleeko sitä vastausta, lisäksi oma vanhempi tuijottaa siinä vieressä: no sano nyt moi. Omat tyttöni tietävät kyllä että tervehtiä pitää, mutta monesti heidätkin sivuutetaan jos aikuiset tapaavat ja alkavat puhua heti keskenään. Olen huomannut että tervehtiminen on heille luontevampaa jos vanhempi esim. minä, ei ole vieressä odottamassa sitä. Totta kai lapsia pitää tervehtiä, erityisesti huomioimalla heidän ikänsä ja kokonsa, sekä mahdollisesti onko paljon muita läsnä. Katsekontakti ja hymy ja tarvittaessa laskeutuminen heidän tasolleen ja kädenojennus jos ekaa kertaa tapaa. Ei se tervehtiminen todellakaan ole aikuisille aina helppoa, katsekontaktista puhumattakaan.

Mun lapset tervehtivät yleensä aikuisia, varmaan koska itsekin tervehdin herkästi, mutta isompi (7v) on melkoinen haaveilija joten voi joskus olla syvällä ajatuksissaan ja kun lisäksi aikuiset usein ignoroivat lapsia niin hän ei ole tottunut siihen että kaikki aikuiset aina huomaavat hänet (itse asiassa usein hänen ollessaan pienempi kävi niin, että hän tervehti esim. naapuria pihalla eikä saanut vastausta), joten saattaa siksi jättää tervehtimättä. Joskus. Yleensä tervehtii oma-aloitteisesti.

Toka on vasta alle 2, ja osaa tervehtiä, mutta tämän ikäisiä vieraat aikuiset joskus jännittävät, ja siksi vaikenevat (tuskin taaperoita tarkoititkaan tosin).

Jos kävelee liikkeeseen sisään tai vaikka ärrälle, ni kuinka vaikeaa on sanoa hei. Ei siinä tilanteessa tarvi mitään tuijotuskisaa pitämään ja odottelemaan vastausta. Moikka kun tulee sisään ja toinen mokoma kun lähtee pois. Suorituspaineita ?!

Ei ujoudesta parannu ikinä, jos lapsesta saakka saa erityisvapauksia tervehtimisen kaltaisissa perusjutuissa.

Aika monelle ketjussa kirjoittavalle hyvät tavat tarkoittavat sitä, että lasta vängätään ja tingataan tervehtimään. Minusta kaikkein kiusallista on just sellainen "sano nyt kiitos, sanosanosano" -meininki. Minua ei tarvitse lapsen kiittää eikä tervehtiä väkisin.  

Vierailija kirjoitti:

Monessa paikassa aikuiset eivät tervehdi lasta, joten lapselle on uusi tilanne että "virallisessa" tilanteessa aikuinen huomioikin hänet. Liikkeissä kun keskitytään siihen henkilöön joka kantaa rahoja mukanaan vaikka lapsi olisi todellisuudessa se asiakas (esim. lasten vaatteet).

Tämän takia tervehdin lapsia aina, ja kohtelen heitä kuin ketä tahansa asiakasta. 90% tilanteissa lapsi ei vastaa mitään, mutta ilmeestä näkee sellaisen pienen hämmennyksen. Uskon että uhittelevia es-jonneja kasvaisi hieman vähemmän jos heitäkin kohdeltaisiin kuin ihmisiä alusta asti.

T. Vela

Olen samaa mieltä tämän kirjoittajan kanssa. Lapset eivät ehkä ole tottuneet siihne, että heitä tervehditään tuossa tilanteessa. Muistan tämän ilmiön itse asiassa omasta lapsuudestani, nimittäin lapsen näkymättömyyden aikuisille.

Mä aina sanon lapselle, että sano hei, mutta usein ei sano. Nelivuotiaana alkoi tuo ujostelu. Että opetettu on, mutta eipä silti tervehdi.

Aika monelle aikuisellekin vois vängätä: sano nyt kiitos, sanosano...

Heippa, minun vanhempi lapseni on arka tervehtimään, hänellä on autismipiirteitä ja koetamme päästä tutkimuksiin ja kuntoutukseen. Toivon, ettet pahoita mieltäsi, jos häneltä ei onistu tervehtiä ensitapaamisella, eikä ehkä muutamalla seuraavallakaan. Eipä hän kyllä häiritsekään ketään. Nuorempi taas tervehtii iloisesti tutut ja oudotkin sekä avaa heille oviakin (muista sanoa "kiitos"). Jos ryhdyt juttusille, hän kertoo sinulle mielellään kaikki kuulumisensa ja kysyy omiasi. Minulla on siis keskimäärin hyvin käyttäytyvät lapset. :) Toivottavasti kelpaa!

Vierailija kirjoitti:

Heippa, minun vanhempi lapseni on arka tervehtimään, hänellä on autismipiirteitä ja koetamme päästä tutkimuksiin ja kuntoutukseen. Toivon, ettet pahoita mieltäsi, jos häneltä ei onistu tervehtiä ensitapaamisella, eikä ehkä muutamalla seuraavallakaan. Eipä hän kyllä häiritsekään ketään. Nuorempi taas tervehtii iloisesti tutut ja oudotkin sekä avaa heille oviakin (muista sanoa "kiitos"). Jos ryhdyt juttusille, hän kertoo sinulle mielellään kaikki kuulumisensa ja kysyy omiasi. Minulla on siis keskimäärin hyvin käyttäytyvät lapset. :) Toivottavasti kelpaa!

Itseäni ei häiritse jos lapsi ei vastaa. Jos myös vanhempi on mykkä niin kuvittelen lapsen ottavan sieltä mallia. Se häiritsee

Ujoudesta ei tarvitse parantua! Ihminen saa olla ujo vaikka koko ikänsä, mutta omat asiansa pitää pystyä hoitamaan, ainakin aikuisena. Ujous ei ole sairaus, josta pitäisi parantua, vaan ihmisen synnynnäinen temperamenttipiirre! Ujollakin usein hyvät käytöstavat, mutta nopeat tilanteet voivat joskus hämmentää hitaasti lämpiävää temperamenttityyppiä, jolloin hänen käytöksensä ei oikein ehdi tilanteeseen mukaan, esim. lapsi moikkaa niin viiveellä että kiireisellä ihmisellä kuten kassalla on jo muuta tekemistä. Ujous on myös harkitsevaisuutta ja varovaisuutta, sitä ei pitäisi aina käsitellä jonakin huonona asiana, siinä on usein jotakin hyvää kun ihminen ei suin päin ryntää tilanteisiin tai sano mitä tahansa sylki suuhun tuo. Itse pidän ujoista, vaikka en itse ole ujo.

Muistuma aineenopettajan uran alkuvuosilta. Oli juuri vaihtanut työpaikka ja paikkakuntaa. Menen luokkaan, jossa noin 30 lukion ekaluokkalaista odottaa. Tervehdin. Ei vastausta. Pidän tunnin ja poistun sanoen "Näkemiin". Ei vastausta. Toistan tätä muutamana päivänä ja kun viesti ei mene perille, muutan strategiaa. Kun tervehdykseeni ei kuulu vastausta, sanonkin nyt: "Tule Hyvä päivä takaisin, kun et kerran kelpaa." Fiksuimmilla alkoi nyt raksuttaa, että kai tuon muijan tervehdykseen pitäisi vastatakin. Kerroin tapauksen kollegoille ja silloin minua valistettiin, että ei sillä alueella aikuisetkaan tervehdi. Saattavat tulla taloon ja istua hattu päässä oven pielessä aikansa ja lähteä sitten mitään sanomatta pois. Olin ällistynyt. Me kuitenkin kasvatimme nuorisoa, jonka pitäisi olla sieltä asukkaiden fiksummasta päästä, mutta juntteja hekin. Lähellä oli kehitysvammaisten toimintakeskus. Vammaiset nuoret kävivät koululla syömässä. He tervehtivät aina iloisesti vastaan tullessaan.

Onko ujous joku sairaus, josta pitäisi parantua? Miksei ekstrovertismi ole sairaus, josta pitäisi parantua? :D Muutenkin ihan höpöhöpöä, että pakottamalla se ujous laantuisi, se on täysin päinvastoin. Olin itse lapsena hyvin arka ja suostuin yhdessä vaiheessa puhumaan vain ydinperheelle. Tiesin toki, että kohteliasta olisi tervehtiä ja vastata, kun kysytään, mutta en siihen vain pystynyt. Ei siis ollut kasvatuksesta kiinni. Koskaan vanhemmat eivät kuitenkaan pakottaneet mihinkään, vaan korkeintaan ilmoittivat toisille aikuisille, jotka jämäkästi tuijottivat odottaen vastausta, että minä vain olen tosi ujo. Muistan vieläkin yhden perhepäivähoitajistani, joka päivittäin minun kuulteni valitti kovaan ääneen äidilleni siitä, etten puhu mitään ja jatkuvasti yritti maanitella puhumaan ja uhkaili ties millä, jos en nyt puhu. Tästähän asia vain paheni, ja päätin, että tuolle tädille en ainakaan puhu mitään.

Ajan myötä tietysti pääsin yli suurimmasta ujoudestani omaan tahtiini. Nykyään olen ihan sosiaalinen eikä vieraille puhuminen tuota mitään ongelmia. Tosin jos tuo hoitotäti tulisi vastaan jossain, niin tuskin tervehtisin. :D