Asiallista keskustelua rakkauden loppumisesta
Kysymys teille jotka olette kokeneet että rakkaus on osaltanne puolisoanne kohtaan loppunut, mikä siihen johti? Olisiko tilanne mielestänne ollut pelastettavissa? Miten? Voiko avioliittoa mielestänne jatkaa jos rakkaus on loppunut? Miten rakkauden loppuminen sai sinut kohtelemaan puolisoasi? Muuttuiko kohtelu ajan mittaan välinpitämättömämmäksi?
Mietin kovasti itse voiko suhdettamme puolisoni kanssa enää pelastaa. Hän ei kuulemma enää rakasta, ja on viime ajat kohdellut minua kuin ilmaa ja se saa minut pikkuhiljaa välttelemään häntä ja varmaan pitemmän päälle ehkä jopa vihaamaan myös. Ainakin rakkaus koko ajan vähenee hänen käytöksensä takia. En itse koe tehneeni hänelle mitään pahaa, minkä vuoksi hänen tunteensa olisivat kuolleet, eikä hän suostu kertomaan mikä on rakkauden loppumisen syynä ollut.
Tunnen että tarvitsen rakkautta ja läheisyyttä voidakseni ihmisenä hyvin, ja nyt en saa kumpaakaan, ja lähestymisyritykseni teilataan kerta toisensa jälkeen tavalla tai toisella.
Kommentit (4)
Olen ollut samassa tilanteessa, kuin sinä. Puhuin ex-mieheni kanssa asioista ja hänellä rakkauden loppumiseen oli johtaneet kaikki rankat asiat mitä elämässämme oli tapahtunut. Olimme muuttuneet enemmänkin ystäviksi. Seksi väheni. Läheisyys katosi. Joskus halattiin. Elämä oli selviytymistä. Ja tavattiin nuorena. Päätettiin lopulta erota. Enkä ole katunut. :-)
Minun rakkauteni loppui vähitellen, ilman mitään draamaa (väkivaltaa, pettämistä tms), ehkä jopa kymmenen vuotta ennen eroamistamme. Sitä oli aluksi vaikea erottaa ruuhkavuosien stressistä jne., ja pitkään ajattelin että rakkaus ehkä oli siellä jossain syvällä vielä piilossa ja saattaisi tulla vielä joskus esiin, mutta kyllä se kuollut oli.
Syyt liittyivät hyvin paljon niihin aiheisiin jotka tässä viime aikoina ovat olleet kovasti tapetilla, siihen että olin päätynyt perheeni projektipäälliköksi jolla ei ollut toista aikuista jakamassa vastuuta. Mies ei juurikaan osallistunut kotitöihin (joiden suhteen vaatimustaso olisi todella ollut matala), ei senkään vertaa osallistunut siihen paljon puhuttuun metatyöhön ja oli ylipäänsä kiinnostunut lähinnä omista jutuistaan. Mitä kauemmin sitä kesti, sitä vähemmän enää tuntui siltä että olisimme parisuhteessa. Minähän olin selvästikin lähinnä hänen taloudenhoitajansa ja se joka maksaa puolet laskuista. Puhuin pahasta olostani moneen kertaan ja hän osoitti näennäistä sympatiaa: ikävä kuulla että olet noin onneton - ja sitten naama takaisin omiin kiinnostuksenkohteisiin ja odottamaan että ruoka kannetaan pöytään. Monta kertaa ilmoitin myös haluavani eron, mutta se meni samalla lailla: mies osoitti näennäistä halua pelastaa suhteemme, ja jatkoi täsmälleen samalla tavalla kuin ennenkin heti kun lupasin yrittää vielä.
Ero oli valtava helpotus. Elin kauan ihmisen kanssa jota en rakastanut, ja niitä vuosia en koskaan enää saa takaisin. Mutta on sentään hyvä tajuta että elämäni ei ole vielä ohi, en käyttänyt häneen ihan kaikkia vuosiani.
Mikä tahansa ei-kettuileva kommentti kelpaa, kiitos.