Helluntaiperheessä kasvaneet, mitä teistä tuli?

Korkeakoulutettu kahden lapsen äiti, teen töitä omalla alallani. Naimisissa nyt 10 vuotta, hyvä suhde. Hyvin aktiivisen seurakuntaelämän olen jättänyt, osin elämäntilanteesta johtuen. Ei ole aikaa. Kavereita on edelleen seurakunnasta paljon.

Opiskelin merkonomiksi ja sain vakituisen työn kaupasta, jossa olen vastaavana usealla eri osastolla. Minulla on yksi lapsi, en ole naimisissa vielä. Asumme omakotitalossa. Uskoni olen säilyttänyt, vaikka en kovin raadollisesti noudata kaikkia ohjeita/käy kirkossa.

Olen onnellinen ja koen, että lapsuuteni oli ihana ja olen kiitollinen niistä kaikista leireistä ja muusta mihin äiti meitä vei. Voi niitä muistoja! Toivottavasti osaan antaa omalle lapselleni/tuleville lapsilleni yhtä onnellisen lapsuuden, kuin minulla oli.

Minäkin olen sosiaalisesti syrjäytynyt, mutta töitä olen onnistunut saamaan ja myös amk:sta valmistuin. Jumalaan olen uskonut aina ja uskon edelleen, mutta uskonnollisuudesta olen saanut yliannostuksen ja seurakunnassa käyminen on pakkopullaa, mikä varmasti johtuu omasta asenteestani. Sisaruksillani menee paremmin, mutta itse tosiaan sosiaalisesti ihan nolla ja aikoinaan koulukiusattu tapaus. Minulle on vaikeaa kestää että seurakunnassa kaikesta tehdään niin iso "haloo" ja vedetään niin tunteella niin tunteella aina. Itse olen jonkinasteinen introvertti ja olisin mielelläni paikoillaan hiljaa ja hissukseen, enkä kaipaa kahtakymmentä mummoa itkemään ja ääneen huutamaan viereen jos menen käymään alttarilla. No joo, asenteeni on väärä ja pitäisi jaksaa vaan kunnioittaa muiden tapaa olla ja toimia. Tulevaisuuden suhteen yritän olla luottavainen, vaikka välillä se on vaikeaa.