Otin mieheni vain koska en uskaltanut ihastua oikeasti :(

Harmi vaan, etten voi jakaa tätä hyvää oloa ja fiilistä äitini kanssa, koska jos soittaisin hänelle ja kertoisimme, miten olemme ratkomassa asioita, niin äiti raivostuisi.

En ymmärrä miksi, miksi ei ole hyvä, että saan olla kuka olen, jos siivoaminen kuitenkin onnistuu jollailailla tai jää vaikka joiksikin vuosiksi minun ja mieheni yhdessä hyväksymänä tekemättä.

Miksi siitä ei voi olla iloinen? Mikä ruuvi äidiltäni puuttuu tai on löysällä, kun tämmöinen on hänestä kertakaikkiaan ka-ma-laa?

Sillä asenteellaan hän on aikaisemmin torpannut kaikki hyvät fiilikseni, koska niissä on aina jotain vikaa ja väärin. Nyt en enää pidä häneen yhteyttä, en kerro hänelle, että miten elämme. En tajua, mikä siinä on niin hirveän pelottavan vaarallaista, ettei sitä voi kuulla.

Hauskaa jos lapset aikanaan kertovat asioita mummille, että saako sydiksen vai suuttuko heillekin :D No, ehkei ammu sentään viestintuojia, mutta ei se osaa suhtautua mihinkään. Vitun nuija. Harmittaa, kun ei voi sille olla iloinen. Hän kuitenkin minut tuntee ja tietää ja sanoo, että välittää, mutta ei ilmeisesti sitten kuitenkaan.

Ap

Niin siis miksi siitä ei voi olla iloinen, että näin alkaa kuitenkin minun paranemiseni. Ei tietty ole iloinen asia sinänsä, ettemme siivoa, mutta jos mä siten pääsen jaloilleni, tarkoitin. Mutta terapeuttini mukaan narsistille ei ole olemassa toisen sairautta ja hän vihaa heikkoutta, joten äiti luulee, että aivan huviksemme meillä on sotkua :( Vaikka ei todellakaan.

Ap