Otin mieheni vain koska en uskaltanut ihastua oikeasti :(

Olen ihan hirveän katkera ja ahdistunut siitä, miten muiden ihmisten rakkausjutut voivat olla totta, kun itse ei ole saanut olla lähelläkään vastarakkautta. Minua ahdistaa ihan hirveästi se, että muilla voi olla jotain, mistä itse oon jäänyt ihan paitsi.

Vierailija kirjoitti:

Olen ihan hirveän katkera ja ahdistunut siitä, miten muiden ihmisten rakkausjutut voivat olla totta, kun itse ei ole saanut olla lähelläkään vastarakkautta. Minua ahdistaa ihan hirveästi se, että muilla voi olla jotain, mistä itse oon jäänyt ihan paitsi.

Siis jotain mitä pidetään ihan perustavaa laatua olevana asiana, kuten rakkautta siis. En tietenkään siitä ole ahdistunut, jos toisilla on yleensä ottaen asioita, joita mulla ei ole, kuten vaikkapa jotkin hienot vuosihääpäivät tms, ne on jo sitten hienosäätöä.

Kun en oikein usko, että uskallan enää koskaan rakastua, ja nyt se on mahdotonta, koska pitäisi ensin erota miehestäni. Mutta on erittäin mahdollista, etten uskaltaisi erottuanikaan rakastua ja yksinäisyys tuntuu minusta kuolemalta, en ole minkään arvoinen yksin kun se ei ole oma valintani enkä kaipaa sitä yhtään. Olla ilman kumppania jota rakastaisin, siis.

Et taida rakastaa lapsiasikaan.

Oon niin pettynyt elämääni, ettei oo tosikaan. Tää on pelkkää kidutusta olla täällä. Haluaisin jo pois. Haluan rakkautta, mutta aivan turha kuvitella, että saisin, niin mitä järkeä nyt sitten odottaa että kuolema mut täältä pois korjaa. Joka päivä vaan miettii, että millaista paskaa elämä on ja aina vaan paskemmaksi menee. Ilman rakkautta ei oo minkään asian arvoista. I-han kaikki tuntuu turhalle. Lapsiakin voi hoitaa joku muu. Ei siihen minua tarvita. En itseäkään tarvinnut äitiäni, joka oli hirviö.

Vierailija kirjoitti:

Et taida rakastaa lapsiasikaan.

Jos olisin itse onnellisempi se olisi varmasti helpompaa.

Oot se sama jankkaaja. Kiva, et oot selkeästi vähän hyötynyt terapiasta, jatka sitä, mutta täällä sua ei vielä taideta ymmärtää. Täällä vain provosoit itseäsi ja muita. Kaikkea hyvää, toivottavasti saat joskus mielellesi rauhan :)

Siis selvennätkö nyt vielä, osa viesteistä oli niin sekavia etten ole varma pysyinkö kärryillä. Olet siis 10v sitten mennyt yhteen miehen kanssa johon et ole koskaan ollut erityisen ihastunu. Mikä on nykytilanne, rakastaako miehesi sinua ja kohteleeko sinua hyvin? Vaikka et ole tuntenut palavaa ihastumista, rakastatko ja arvostatko kuitenkin miestäsi kaiken tämän ajan jälkeen? Mikä oli perimmäinen ongelmasi, sekö ettet itse tunne rakkautta vai se ettet saa sitä?

Vierailija kirjoitti:

Kun en oikein usko, että uskallan enää koskaan rakastua, ja nyt se on mahdotonta, koska pitäisi ensin erota miehestäni. Mutta on erittäin mahdollista, etten uskaltaisi erottuanikaan rakastua ja yksinäisyys tuntuu minusta kuolemalta, en ole minkään arvoinen yksin kun se ei ole oma valintani enkä kaipaa sitä yhtään. Olla ilman kumppania jota rakastaisin, siis.

Sinä pilaat elämäsi lopullisesti, jos katkeroidut. Älä anna niille tunteille valtaa vaan koita tehdä nykyisestä elämästäsi niin hyvä kuin mahdollista ja keskittyä vaikka lapsiisi ja harrastuksiisi. Jos teidän suhteesta ei mitenkään saa intohimoista rakkaussuhdetta, niin se on kuitenkin hienoa, jos te olette hyviä kumppaneita ja viihdytte hyvin yhdessä. Voisitte keksiä miehesi kanssa jotain yhteistä kivaa tekemistä tai harrastusta ihan varta vasten.

Se on käsittääkseni tosi yleistä, että ihmiset valkkaavat ekaksi puolisoksi ja lastensa isäksi jonkun "ihan kivan", kun on kiirus pariutua ja hankkia lapsia. Monella vasta myöhäisempi suhde perustuu enemmän siihen, että haluaa nimenomaan juuri sen kyseisen ihmisen. Moni on joutunut maksamaan oppirahat siitä intohimoisesta suhteesta ja on kokenut vaikean eron ja perheen hajoamisen.

Se on sinun valintasi, että teet ratkaisuja elämässäsi yksinjäämisen pelkoon perustuen. Minäkään en uskaltanut nuoruudessani yrittää mitään niiden todellisten ihastusten suhteen (minulla oli surkea itsetunto ja masennusta vaikean lapsuuden takia), mutta minä päätin, että olen mieluummin yksin, kuin kenen tahansa kanssa. Minä olen aina pitänyt lapsista, hoitanut paljon muiden lapsia ja haaveillut omasta lapsesta teini-iästä lähtien, mutta silti ajattelin, että jään mieluummin ilman miestä ja lasta kuin otan semmoisen miehen, johon en ole palavasti ihastunut. Aloitin pitkän terapian ja sain itsetuntoni hyvälle mallille, harrastin, seikkailin, tapailin miehiä ja sain järjestettyä itselleni oikein mukavan elämän. Olin valmis siihen, että elän loppuelämäni samalla tavalla, jos sitä oikeaa ei löytyisi (ja en uskaltaisi ruveta suhteeseen). Olihan se välillä ankeaa viettää jouluja vanhempien luona tai istua juhannuksena yksin kaupungissa. Tuttavat ja sululaiset olivat sitä mieltä, että minulle ei kelpaa kukaan, vaikka ennemminkin oli kyse siitä, että minä en kokenut kelpaavani niille, joista olin oikeasti kiinnostunut. Yksi työkaveri vihjaili välillä kierosti, että minä olisin lesbo. Milläs sen sitten todistat, ettet ole, vaikka treffailin satunnaisesti miehiä :O Olin juuri täyttänyt 38 v. kun törmäsin nykyiseen mieheeni, katsoin hänen tapaansa liikkua ja olla ja uppouduin hänen lempeisiin, mutta huumorintajuisiin silmiinsä. Ajattelin heti, että tämän miehen minä haluan! Hänet minä sitten sainkin ja nyt meillä on menossa 8. yhteinen vuosi ja kotonamme touhuaa kohta kuusivuotias poikamme. Suhteemme on arkipäiväistynyt, mutta edelleen se intohimo nousee, kun mietin sitä, mihin aikoinani miehessäni ihastuin. Kaikkea ei elämässä aina saa; meillä on vain yksi lapsi ja me olemme niitä surkuteltavia vanhoja vanhempia, mutta tämä on se mitä minä halusin.

Vierailija kirjoitti:

Oot se sama jankkaaja. Kiva, et oot selkeästi vähän hyötynyt terapiasta, jatka sitä, mutta täällä sua ei vielä taideta ymmärtää. Täällä vain provosoit itseäsi ja muita. Kaikkea hyvää, toivottavasti saat joskus mielellesi rauhan :)

No kiito. Ei ymmärretä, ei. 1% ymmärtää. Sekin tuntuu ihanalta. En voi tajuta, miksei ymmärretä. Eikö kaikilla ole tällaisia samanlaisia ajatuksia? Tai sitten ne kuuluisi osata ratkaista heti.

Oon kiitollinen miehelleni kaikesta tästä ajasta tähän asti, mutta en tiedä enemmästä... Tänä aamuna kun mies tuli lähelle tunsin niin että "voi kun menisit kauemmaksi" :( Koskaan ennen ei oo sentään sille tuntunut. Voihan se tietysti olla jotain terveellistä irtautumistakin, siis erillisyyteen päin menemistä, oon odottanut mieheni olevan suurinpiirtein minä, eli ymmärtävän minua paljon enemmän kuin ymmärtääkään. Oon toivonut miehen ymmärtävän minua ja oman parhaani, osin ehkä koska minut on opetettu kotona siihen, että muut tietävät paremmin kuin minä kaiken elämästä ja osin koska en ole sen takia oppinut ymmärtämään itseäni, koska en ole lapsuudenkodissa saanut ymmärtää itseäni. Se oli kamalaa ja kiellettyä. Jos minulle tuli hyvä olo, äiti suuttui, jos ei itse ollut sen takana. Äitini muistuttaa aivan tuota palstan ehkä sekopäisintä itsekkyysprovoajaa, joka luulee omistavansa exänsä. (Ja haluaisi vauvan exänsä kanssa. Äitini ei halunnut, mutta muuten samanlainen harhainen hahmo).

Pitäis päästä erilliseksi miehestäni, joka on alkanut ällöttää, ei persoonana sinänsä vaan jostaisn muusta syystä, en tiedä sitäkään miksi. Ehkä oon ollut liika läheinen ja kadottaneena oman persoonani niin nyt kun oma persoona ehkä(?) alkaa syntymään, niin miehen, joka toi minut tähän perhekidutukseen, läheisyys ällöttää. Perhekidutukseen mies toi, no, ei nyt ihan niinkään, mutta kuitenkin perhekidutusta tää on ja mies halusi tätä ja mä seurasin vaan perässä, että hyvä idea ja nyt kärsin kun tuntuu, ettei äidille oo yhtään tilaa kun pitää hoitaa lapsia lastentahtissesti ja lapsilähtöisesti ja plaa plaa

Vierailija kirjoitti:

Siis selvennätkö nyt vielä, osa viesteistä oli niin sekavia etten ole varma pysyinkö kärryillä. Olet siis 10v sitten mennyt yhteen miehen kanssa johon et ole koskaan ollut erityisen ihastunu. Mikä on nykytilanne, rakastaako miehesi sinua ja kohteleeko sinua hyvin? Vaikka et ole tuntenut palavaa ihastumista, rakastatko ja arvostatko kuitenkin miestäsi kaiken tämän ajan jälkeen? Mikä oli perimmäinen ongelmasi, sekö ettet itse tunne rakkautta vai se ettet saa sitä?

Mies sanoo rakastavansa, mutta en tunne sitä. Epäilen, rakastaako, vai suhtautuuko minuun vain kuten kuka tahansa kunnon mies tekisi. Sille se ainakin tuntuu. Oon loukannut miestä kamalilla puheilla, oon sanonut kivuliaisuuksissani koittaen häntä ärsyttää ja satuttaa hänelle kaikkea kamalaa, joten oletan, että hän on enää kanssani jonkinliaisesta velvollisuudesta. Saattaa siellä alla jonkinlaista rakkauttakin olla, mies ainakin sanoo, että rakastaa, mutta rakkaus ei ole ainakaan sellaista, joka minua nyt sytyttäisi.

Välitän miehestäni, mutta tiedän toimineeni itsekkäästi ja on vaikea tehdä ratkaisuita, kun tuntuu, että joka valinnassa saan vain syyttää itseäni. Enkä voi olla onnellinen jos syytän itseäni.

Kuulostaa siltä että sun kannattaisi mennä terapiaan. Hoida nyt itsesi ja selvitä ajatuksesi ennen kuin alat rikkomaan muitakin ihmisiä, esim. miehesi joka näiden viestien perusteella on ollut sinulle hyvä. Henkiset ongelmat eivät ratkea miestä vaihtamalla, sama umpikuja ja rakkaudettomuuden kokemus on sulla edessä joka suhteessa jos vika on korvien välissä, kuten vähän kuulostaisi. Olet jossakin henkisessä kriisissä, siihen ei auta ulkopuolisten asioiden muuttaminen vaan ensisijaisesti sisäinen kasvu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun en oikein usko, että uskallan enää koskaan rakastua, ja nyt se on mahdotonta, koska pitäisi ensin erota miehestäni. Mutta on erittäin mahdollista, etten uskaltaisi erottuanikaan rakastua ja yksinäisyys tuntuu minusta kuolemalta, en ole minkään arvoinen yksin kun se ei ole oma valintani enkä kaipaa sitä yhtään. Olla ilman kumppania jota rakastaisin, siis.

Sinä pilaat elämäsi lopullisesti, jos katkeroidut. Älä anna niille tunteille valtaa vaan koita tehdä nykyisestä elämästäsi niin hyvä kuin mahdollista ja keskittyä vaikka lapsiisi ja harrastuksiisi. Jos teidän suhteesta ei mitenkään saa intohimoista rakkaussuhdetta, niin se on kuitenkin hienoa, jos te olette hyviä kumppaneita ja viihdytte hyvin yhdessä. Voisitte keksiä miehesi kanssa jotain yhteistä kivaa tekemistä tai harrastusta ihan varta vasten.

Se on käsittääkseni tosi yleistä, että ihmiset valkkaavat ekaksi puolisoksi ja lastensa isäksi jonkun "ihan kivan", kun on kiirus pariutua ja hankkia lapsia. Monella vasta myöhäisempi suhde perustuu enemmän siihen, että haluaa nimenomaan juuri sen kyseisen ihmisen. Moni on joutunut maksamaan oppirahat siitä intohimoisesta suhteesta ja on kokenut vaikean eron ja perheen hajoamisen.

Se on sinun valintasi, että teet ratkaisuja elämässäsi yksinjäämisen pelkoon perustuen. Minäkään en uskaltanut nuoruudessani yrittää mitään niiden todellisten ihastusten suhteen (minulla oli surkea itsetunto ja masennusta vaikean lapsuuden takia), mutta minä päätin, että olen mieluummin yksin, kuin kenen tahansa kanssa. Minä olen aina pitänyt lapsista, hoitanut paljon muiden lapsia ja haaveillut omasta lapsesta teini-iästä lähtien, mutta silti ajattelin, että jään mieluummin ilman miestä ja lasta kuin otan semmoisen miehen, johon en ole palavasti ihastunut. Aloitin pitkän terapian ja sain itsetuntoni hyvälle mallille, harrastin, seikkailin, tapailin miehiä ja sain järjestettyä itselleni oikein mukavan elämän. Olin valmis siihen, että elän loppuelämäni samalla tavalla, jos sitä oikeaa ei löytyisi (ja en uskaltaisi ruveta suhteeseen). Olihan se välillä ankeaa viettää jouluja vanhempien luona tai istua juhannuksena yksin kaupungissa. Tuttavat ja sululaiset olivat sitä mieltä, että minulle ei kelpaa kukaan, vaikka ennemminkin oli kyse siitä, että minä en kokenut kelpaavani niille, joista olin oikeasti kiinnostunut. Yksi työkaveri vihjaili välillä kierosti, että minä olisin lesbo. Milläs sen sitten todistat, ettet ole, vaikka treffailin satunnaisesti miehiä :O Olin juuri täyttänyt 38 v. kun törmäsin nykyiseen mieheeni, katsoin hänen tapaansa liikkua ja olla ja uppouduin hänen lempeisiin, mutta huumorintajuisiin silmiinsä. Ajattelin heti, että tämän miehen minä haluan! Hänet minä sitten sainkin ja nyt meillä on menossa 8. yhteinen vuosi ja kotonamme touhuaa kohta kuusivuotias poikamme. Suhteemme on arkipäiväistynyt, mutta edelleen se intohimo nousee, kun mietin sitä, mihin aikoinani miehessäni ihastuin. Kaikkea ei elämässä aina saa; meillä on vain yksi lapsi ja me olemme niitä surkuteltavia vanhoja vanhempia, mutta tämä on se mitä minä halusin.

Olen elänyt yksin eikä se tuonut mitään ratkaisua elämääni. Joten ilman kristallipalloakin tiedän, että jos nyt vain eroan ja asetun johonkin pikkuruiseen asuntoon taas yksin niin se miksi en uskalla ihastua ei muutu itsekseen yhtään mihinkään.

Olin minäkin nuorena terapiassa, pitkässäkin, mutta siinä oli vain yksi vika, siinä ei ymmärretty, että olen kasvanut narsistisen yh-äidin kanssa ja se vaikutti ratkaisevasti terapian kykyyn auttaa minua sisimmistä vaurioistani käsin. Ei-narsismia ymmärtävä terapia ei saavuta narsistin kasvattamaa lasta, koska uskon, että on aivan eri asia omata ongelmia ei-narsistisista lähtökohdista, kuin olosuhteista, joissa on huseerannut narsisti. Narsistinen vanhempi on melkein kauheinta, mitä kuvitella saattaa. Mieti nyt itse. Narsistisia puolisoita kammoksutaan, mieti, että ne saman manööverit kohdistetaan 24/7 kehittyvään lapseen.

Eli en saanut minä apua, vaikka terapiassa olin, oikean rakkauden saamiseen. Nyt käyn narsismiviitekehykseen perustuvassa terapiassa, ja se auttaa, mutta hitaasti. Voi olla, että uskallan muuttaa omilleni ja vain käydä auttamassa miestäni lasten kanssa vaikkapa vuoden päästä. (Ensin tarviin roki rahaakin). Mutta tää väliaika... Kun en tiedä uppoanko, vai jäänkö pinnalle ja löydänkö koskaan enää elämäniloa, tää on helvettiä, ainakin aika-ajoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitatko, että "otit" miehesi, vaikka et ollut ihastunut häneen? Olitko sitten ihastunut johonkuhun toiseen? Ja mitä tunsit miestäsi kohtaan, jos et ihastusta?

Niin, mies norkoili siinä. En ollut ihastunut sillä hetkellä, kun menimme yhteen. Kerroin miehelle kyllä, että tämä on vähän tällainen "pakkoratkaisu". Että ollaan me sitten yhdessä, kun muitakaan ei olla löydetty. Mulla oliaina ollut tunne, etten voi löytää ketään, mutta ennen tuota oli eräs ihastuminen, joka sinetöi sen, etten uskaltaisi enää kuvitellakaan ihastuvani. En tosin tajunnut sitä silloin noin, "etten uskalla ihastua", silloin olisin ehkä ollut jo niin pitkällä tajuamisessa, että olisin voinut vielä ratkoa asiaa. Siis sitä, mikä estää uskaltamasta.

Mitä vittua minä juuri luin?

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että sun kannattaisi mennä terapiaan. Hoida nyt itsesi ja selvitä ajatuksesi ennen kuin alat rikkomaan muitakin ihmisiä, esim. miehesi joka näiden viestien perusteella on ollut sinulle hyvä. Henkiset ongelmat eivät ratkea miestä vaihtamalla, sama umpikuja ja rakkaudettomuuden kokemus on sulla edessä joka suhteessa jos vika on korvien välissä, kuten vähän kuulostaisi. Olet jossakin henkisessä kriisissä, siihen ei auta ulkopuolisten asioiden muuttaminen vaan ensisijaisesti sisäinen kasvu.

No tähän tulokseen oon tullut itsekin, ettei auta ainoastaan ja vain muuttaa ulkoisia olosuhteita. Terapiassa mulle ehdotettiin voimakkaasti omaa paikkaa jossa hengähtää, ja sellaisen kenties hankinkn. Mutta sitten tajusin, että siinäkin on hyvät ja huonot puolensa. Ja kun mulle e näihin ulkoisiin olosuhteisiin tarttis tulla enää yhtään mitään huonoa, tai kamelin selkä katkeaa lopullisesti. Eli jollei se asunto onnistu olemaan 100% mulle hyvä henkireikä ja positiivinen, mielialaa kohottava pakopaikka, kun oon lopenuupunut perheen keskellä, niin enpä sitten tiedä, miksi maksaisin senttiäkään sellaisesta.

Eli ulkoisten olosuhteiden rukkausta on makusteltava. Onneksi sitä on pakkokin ensin prosessoida, koska tällä hetkellä mulla ei ole varaa ostaa tai vuokrata kakkosasuntoa.

Mutta mulle on jo nyt siöti antanut voimia edes kuvitella sitä mahdollisuutta, että sellainen iloinen vetäytymispaikka olisi.

Mutta haastetta on siinä, miten se tuntuisi iloiselta, enkä raahaisi omaa masentuneisuuttani mukaani. Mutta sitähän varten mä nyt käyn terapiassa, että oma ilo elää ja halu elää vielä löytyisivät.

Mutta koska asuntoa ei voi hankkia tässä ja nyt, niin prosessoituu nää nykyolotkin väkisinkin ja sekin on hyvä asia. Eli siis prosessoin sitä, että voisiko se elo nykyoloissa kuitenkin jotenkin tuntua vähän mukavammalta. Vaikka tällä hetkellä tuntuu, että ei pysty tuntumaan. En vain osaa olla iloinen omassa kodissani. Tuntuu, että täällä asuu kaksi lasta ja mies ja minä vain hiippailen nurkissa enkä edes osallistu mihinkään, koska vaan yököttää kaikki niin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitatko, että "otit" miehesi, vaikka et ollut ihastunut häneen? Olitko sitten ihastunut johonkuhun toiseen? Ja mitä tunsit miestäsi kohtaan, jos et ihastusta?

Niin, mies norkoili siinä. En ollut ihastunut sillä hetkellä, kun menimme yhteen. Kerroin miehelle kyllä, että tämä on vähän tällainen "pakkoratkaisu". Että ollaan me sitten yhdessä, kun muitakaan ei olla löydetty. Mulla oliaina ollut tunne, etten voi löytää ketään, mutta ennen tuota oli eräs ihastuminen, joka sinetöi sen, etten uskaltaisi enää kuvitellakaan ihastuvani. En tosin tajunnut sitä silloin noin, "etten uskalla ihastua", silloin olisin ehkä ollut jo niin pitkällä tajuamisessa, että olisin voinut vielä ratkoa asiaa. Siis sitä, mikä estää uskaltamasta.

Mitä vittua minä juuri luin?

Niin kuin siinä sanotaan. Jos en löydä ketään, niin en ollut niin tärkeänä itsestäni, että en voisi sitä perhettä perustaa kuitenkaan miehen kanssa, joka halusi perustaa perheen kanssani. Olisi mieskin perustanut muiden kanssa vaan, miksi ei ollut perustanut? Jos en olisi muuttunut tässä matkan varrella, olisin vieläkin samaa mieltä. Muutokset olivat niin isoja, eikä niitä ollut tapahtunut 20-vuoteen kun olin niitä odottanut, joten en osannut arvata, että 6 vuoden sisällä siitä tapahtui kaksi niin isoa muutosta elämässäni, että järkiliitto ei enää tyydytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Käytit sun miestä vähän hyväksesi ja nyt sitten säälit itseäsi tämän vuoksi. :D  Hyvä asenne sulla, sisko. Tuolla asenteella elämä on taatusti tavattoman hankalaa, aina löytyy jotain jota harmitella.

En käyttänyt, miehellä oli viimeiset hetket saada lapsia ja näin hänen ei tarvinnut jäädä lapsettomaksi. On siitä minulle kuulemma ikuisesti kiitollinen.

Taisi trolli paljastua. Mikä ihmeen viimeinen hetki? Onko mies kuolemansairas vai 85-vuotias?

Vierailija kirjoitti:

Minusta tämä vain on väärin minua kohtaan. Kun luen teidän kaikkien muiden rakastumisista, joissa se mieskin on halunnut teidät. Mulle ei ole KOSKAAN käynyt niin itse ihastuessani. Silloin mua ei ole koskaan haluttu. Sitten en enää uskaltanut ihastua.

LASSUKKANAINEEEEN! Näkee itsensä uhrina, kokee että on lähtökohtaisesti oikeutettu saamaan vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta ja ei ota vastuuta omista teoistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis selvennätkö nyt vielä, osa viesteistä oli niin sekavia etten ole varma pysyinkö kärryillä. Olet siis 10v sitten mennyt yhteen miehen kanssa johon et ole koskaan ollut erityisen ihastunu. Mikä on nykytilanne, rakastaako miehesi sinua ja kohteleeko sinua hyvin? Vaikka et ole tuntenut palavaa ihastumista, rakastatko ja arvostatko kuitenkin miestäsi kaiken tämän ajan jälkeen? Mikä oli perimmäinen ongelmasi, sekö ettet itse tunne rakkautta vai se ettet saa sitä?

Mies sanoo rakastavansa, mutta en tunne sitä. Epäilen, rakastaako, vai suhtautuuko minuun vain kuten kuka tahansa kunnon mies tekisi. Sille se ainakin tuntuu. Oon loukannut miestä kamalilla puheilla, oon sanonut kivuliaisuuksissani koittaen häntä ärsyttää ja satuttaa hänelle kaikkea kamalaa, joten oletan, että hän on enää kanssani jonkinliaisesta velvollisuudesta. Saattaa siellä alla jonkinlaista rakkauttakin olla, mies ainakin sanoo, että rakastaa, mutta rakkaus ei ole ainakaan sellaista, joka minua nyt sytyttäisi.

Välitän miehestäni, mutta tiedän toimineeni itsekkäästi ja on vaikea tehdä ratkaisuita, kun tuntuu, että joka valinnassa saan vain syyttää itseäni. Enkä voi olla onnellinen jos syytän itseäni.

Se on ihan oikein että syytät itseäsi. Ei onnellisuus ole mitään mikä tulee miten tahansa eläen. Jos satutat ja hyväksikäytät toisia, niin on täysin tervettä tuntea itsensä onnettomaksi. Tuskasta pääset eroon vain muuttamalla suuntaasi ja katumalla tekojasi. Miestä kohtaan olisi oikein, että päästäisit hänet menemään. Pystyisit sen jälkeen myös katsomaan itseäsi peilistä paremmin ja pikkuhiljaa myös arvostamaan itseäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tämä vain on väärin minua kohtaan. Kun luen teidän kaikkien muiden rakastumisista, joissa se mieskin on halunnut teidät. Mulle ei ole KOSKAAN käynyt niin itse ihastuessani. Silloin mua ei ole koskaan haluttu. Sitten en enää uskaltanut ihastua.

LASSUKKANAINEEEEN! Näkee itsensä uhrina, kokee että on lähtökohtaisesti oikeutettu saamaan vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta ja ei ota vastuuta omista teoistaan.

No en ole lassukka. Jos mulla ei ois ollut traumaisuutta teininä ja nuorena aikuisena olisin kelvannut varmasti ihan hyvälle miehelle. Mutta enpä voinut kuvitellakaan ja uskoa siihen oikeasti traumojeni tähden. Tiedän, että monilla on samaa, mutta se ei muuta omaa suruani ja traumaisuuttani asiaan liittyen. Kaikki samasta syystä ja ilman omaa tahtoaan kumppania kokonaan vaille jääneet ovat vapaita valittamaan asiasta aivan yhtä paljon kuin minäkin. Lassukan minä ainakin käsitän myös suht vastenmielisenä miehenä, minä en ole vastenmielinen, koska on minua aikoinaan lähestytty, mutta aina ajattelin, ettei toinen minua halua vaan vain pillua ja harvaa sitten kiinnosti toista todistaa.