Otin mieheni vain koska en uskaltanut ihastua oikeasti :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Käytit sun miestä vähän hyväksesi ja nyt sitten säälit itseäsi tämän vuoksi. :D  Hyvä asenne sulla, sisko. Tuolla asenteella elämä on taatusti tavattoman hankalaa, aina löytyy jotain jota harmitella.

En käyttänyt, miehellä oli viimeiset hetket saada lapsia ja näin hänen ei tarvinnut jäädä lapsettomaksi. On siitä minulle kuulemma ikuisesti kiitollinen.

Anteeks? Miehethän voi tehdä lapsia vielä vanhuksinakin.

Joo, mutta jos haluaa jaksaa lasten kanssa, nähdä heidän kasvavan ja olla edes jonkun aikaa läsnä lasten aikuisuudessakin.

No se ei kyllä ole vuodesta tai kahdesta kiinni, tai jos oli niin sitten mies oli jo alunperinkin liian myöhään liikkeellä asian suhteen. Ihan hyvin olisi voinut dumpata sinut ja perustaa perheen jonkun toisen kanssa parin vuoden päästä. Ei mitään käytännön eroa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis selvennätkö nyt vielä, osa viesteistä oli niin sekavia etten ole varma pysyinkö kärryillä. Olet siis 10v sitten mennyt yhteen miehen kanssa johon et ole koskaan ollut erityisen ihastunu. Mikä on nykytilanne, rakastaako miehesi sinua ja kohteleeko sinua hyvin? Vaikka et ole tuntenut palavaa ihastumista, rakastatko ja arvostatko kuitenkin miestäsi kaiken tämän ajan jälkeen? Mikä oli perimmäinen ongelmasi, sekö ettet itse tunne rakkautta vai se ettet saa sitä?

Mies sanoo rakastavansa, mutta en tunne sitä. Epäilen, rakastaako, vai suhtautuuko minuun vain kuten kuka tahansa kunnon mies tekisi. Sille se ainakin tuntuu. Oon loukannut miestä kamalilla puheilla, oon sanonut kivuliaisuuksissani koittaen häntä ärsyttää ja satuttaa hänelle kaikkea kamalaa, joten oletan, että hän on enää kanssani jonkinliaisesta velvollisuudesta. Saattaa siellä alla jonkinlaista rakkauttakin olla, mies ainakin sanoo, että rakastaa, mutta rakkaus ei ole ainakaan sellaista, joka minua nyt sytyttäisi.

Välitän miehestäni, mutta tiedän toimineeni itsekkäästi ja on vaikea tehdä ratkaisuita, kun tuntuu, että joka valinnassa saan vain syyttää itseäni. Enkä voi olla onnellinen jos syytän itseäni.

Se on ihan oikein että syytät itseäsi. Ei onnellisuus ole mitään mikä tulee miten tahansa eläen. Jos satutat ja hyväksikäytät toisia, niin on täysin tervettä tuntea itsensä onnettomaksi. Tuskasta pääset eroon vain muuttamalla suuntaasi ja katumalla tekojasi. Miestä kohtaan olisi oikein, että päästäisit hänet menemään. Pystyisit sen jälkeen myös katsomaan itseäsi peilistä paremmin ja pikkuhiljaa myös arvostamaan itseäsi.

Ei se ole oikein. Syvin syyllisyyteni ei mitenkään liity siihen, mitä olen tehnyt kellekään, vaan siihen, mitä narsistiäitini on minulle sanonut. Hän on haukkunut ja syyllistänyt minua niin, että huudan sitä tuskaa ulos nyt miehelle. Mutta vaikka olisin hiljaa tuska sisälläni ei lopu. Koska se on siellä äitini takia. Jos googlaat narsismia, opit, että narsisti on syyllistämisen mestari. Saatan olla sitä omille lapsilleni (herra varjle, että en), mutta aikuista, omilla jaloillaan seisovaa miestäni en voisi koskaan loukata niin, että se ylittäisi loukkauksen sisälläni, josta huutoni kumpuaa. Olen käyttäytynyt väärin, ja on ehkä osa ongelmaa, mutta ei missään tapauksessa sen juuri.

Pahan oloni juuret ovat sisälläni ja vaikken huutaisi kellekän ja olisin enkeli (oon sitäkin kokeillut) niin ei auta. Kukaan ei sitten edes näe, että mulla on paha olla ja kaikenhan pitäisi olla ihan hyvin, koska muilla on hyvin. No, mulla ei ole. Mutta en ole osannut puhua siitä. Koska ne asiat on istutettu minuun jo ehkä ennen kuin osaain puhuakaan tai ainakaan niillä sanoilla, joilla tämmöisostä puhutaan. Esim. 4-vuotiaana tapahtuneet syyllistämiset saattavat olla sisälläni mykkänä möykkynä, jonka tunnistaa, mitta jolle ei osaa tehdä yhtikäs mitään. Se pahan olon mäykky vain ohjailee minust hirviön esiin, koska niin toimin lapsena äidin kanssa, kun koitin hänelle juutaa, että häivy ilkimys pois minun elämästäni! Hän satutti minua niin paljon. Mutta eihän narsistiäiti lähde. Eihän se halua lähteä edes exänsä elämästä. Se luulee olevansa miehensä ja lapsensa. Tai päinvastoin näiden olevan hän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Käytit sun miestä vähän hyväksesi ja nyt sitten säälit itseäsi tämän vuoksi. :D  Hyvä asenne sulla, sisko. Tuolla asenteella elämä on taatusti tavattoman hankalaa, aina löytyy jotain jota harmitella.

En käyttänyt, miehellä oli viimeiset hetket saada lapsia ja näin hänen ei tarvinnut jäädä lapsettomaksi. On siitä minulle kuulemma ikuisesti kiitollinen.

Anteeks? Miehethän voi tehdä lapsia vielä vanhuksinakin.

Joo, mutta jos haluaa jaksaa lasten kanssa, nähdä heidän kasvavan ja olla edes jonkun aikaa läsnä lasten aikuisuudessakin.

No se ei kyllä ole vuodesta tai kahdesta kiinni, tai jos oli niin sitten mies oli jo alunperinkin liian myöhään liikkeellä asian suhteen. Ihan hyvin olisi voinut dumpata sinut ja perustaa perheen jonkun toisen kanssa parin vuoden päästä. Ei mitään käytännön eroa.

No, ehkä mieheni sitten halusi minut, koska ei perustanut perhettä muidenkaan kanssa ja sitäpaitsi alkuun en halunnut lapsia, kun muutimme yhteen ja siitä oli jo vuosia puhuttu, että en halua lapsia jos ikinä olemme yhdessä. Eli mies oli valmis elämään kanssani myös ilman lapsia. Mutta sitten muutinkin mieleni ja loppu on historiaa hehh heh. Mutta iäkäs käppänä tuo on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tämä vain on väärin minua kohtaan. Kun luen teidän kaikkien muiden rakastumisista, joissa se mieskin on halunnut teidät. Mulle ei ole KOSKAAN käynyt niin itse ihastuessani. Silloin mua ei ole koskaan haluttu. Sitten en enää uskaltanut ihastua.

LASSUKKANAINEEEEN! Näkee itsensä uhrina, kokee että on lähtökohtaisesti oikeutettu saamaan vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta ja ei ota vastuuta omista teoistaan.

No en ole lassukka. Jos mulla ei ois ollut traumaisuutta teininä ja nuorena aikuisena olisin kelvannut varmasti ihan hyvälle miehelle. Mutta enpä voinut kuvitellakaan ja uskoa siihen oikeasti traumojeni tähden. Tiedän, että monilla on samaa, mutta se ei muuta omaa suruani ja traumaisuuttani asiaan liittyen. Kaikki samasta syystä ja ilman omaa tahtoaan kumppania kokonaan vaille jääneet ovat vapaita valittamaan asiasta aivan yhtä paljon kuin minäkin. Lassukan minä ainakin käsitän myös suht vastenmielisenä miehenä, minä en ole vastenmielinen, koska on minua aikoinaan lähestytty, mutta aina ajattelin, ettei toinen minua halua vaan vain pillua ja harvaa sitten kiinnosti toista todistaa.

Ei lassukkuudessa olennaista olekaan se, kelpaako jollekin. On Laasanenkin ollut naimisissa. Sä olet ihan samalla tavalla vastenmielinen kuin lassukatkin, se että joku sut huolii ei sitä poista. Mieti nyt itse: olet kateellinen toisille ja koet että sulla on joku lähtökohtainen oikeus saada rakkautta miehiltä. Sitten otat miehen josta et välitä ja kohtelet tätä paskasti. Lassukka sä olet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tämä vain on väärin minua kohtaan. Kun luen teidän kaikkien muiden rakastumisista, joissa se mieskin on halunnut teidät. Mulle ei ole KOSKAAN käynyt niin itse ihastuessani. Silloin mua ei ole koskaan haluttu. Sitten en enää uskaltanut ihastua.

LASSUKKANAINEEEEN! Näkee itsensä uhrina, kokee että on lähtökohtaisesti oikeutettu saamaan vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta ja ei ota vastuuta omista teoistaan.

No en ole lassukka. Jos mulla ei ois ollut traumaisuutta teininä ja nuorena aikuisena olisin kelvannut varmasti ihan hyvälle miehelle. Mutta enpä voinut kuvitellakaan ja uskoa siihen oikeasti traumojeni tähden. Tiedän, että monilla on samaa, mutta se ei muuta omaa suruani ja traumaisuuttani asiaan liittyen. Kaikki samasta syystä ja ilman omaa tahtoaan kumppania kokonaan vaille jääneet ovat vapaita valittamaan asiasta aivan yhtä paljon kuin minäkin. Lassukan minä ainakin käsitän myös suht vastenmielisenä miehenä, minä en ole vastenmielinen, koska on minua aikoinaan lähestytty, mutta aina ajattelin, ettei toinen minua halua vaan vain pillua ja harvaa sitten kiinnosti toista todistaa.

Ja ihan samalla tavalla monet lassukkamiehetkin voisivat kelvata vaikka kelle, jos ei olisi lapsuustraumoja joihin jäädä katkerana vellomaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tämä vain on väärin minua kohtaan. Kun luen teidän kaikkien muiden rakastumisista, joissa se mieskin on halunnut teidät. Mulle ei ole KOSKAAN käynyt niin itse ihastuessani. Silloin mua ei ole koskaan haluttu. Sitten en enää uskaltanut ihastua.

LASSUKKANAINEEEEN! Näkee itsensä uhrina, kokee että on lähtökohtaisesti oikeutettu saamaan vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta ja ei ota vastuuta omista teoistaan.

No en ole lassukka. Jos mulla ei ois ollut traumaisuutta teininä ja nuorena aikuisena olisin kelvannut varmasti ihan hyvälle miehelle. Mutta enpä voinut kuvitellakaan ja uskoa siihen oikeasti traumojeni tähden. Tiedän, että monilla on samaa, mutta se ei muuta omaa suruani ja traumaisuuttani asiaan liittyen. Kaikki samasta syystä ja ilman omaa tahtoaan kumppania kokonaan vaille jääneet ovat vapaita valittamaan asiasta aivan yhtä paljon kuin minäkin. Lassukan minä ainakin käsitän myös suht vastenmielisenä miehenä, minä en ole vastenmielinen, koska on minua aikoinaan lähestytty, mutta aina ajattelin, ettei toinen minua halua vaan vain pillua ja harvaa sitten kiinnosti toista todistaa.

Ei lassukkuudessa olennaista olekaan se, kelpaako jollekin. On Laasanenkin ollut naimisissa. Sä olet ihan samalla tavalla vastenmielinen kuin lassukatkin, se että joku sut huolii ei sitä poista. Mieti nyt itse: olet kateellinen toisille ja koet että sulla on joku lähtökohtainen oikeus saada rakkautta miehiltä. Sitten otat miehen josta et välitä ja kohtelet tätä paskasti. Lassukka sä olet.

No en ole lassukka! :D En hauku yhtäkään miestä siitä, että en uskalla ihastua. Painu sä nyt jo vittuun siitä väitteines, jotka ei oo lassukkaa nähneetkään.

Ensin ongelma on se, että tyydyit mieheen johon et ollut ihastunut, sitten se että lapsiperhe-elämä, johon olet itse hankkiutunut, oksettaa ja ahdistaa ja tarviisit omaa tilaa ja lopulta kaiken pahan alku ja juuri onkin narsisti-äiti? Tekstisi on niin sekavaa ettet taida itsekään tietää, mistä tuulee.

Mulla on sama kokemus lapsuudesta. Ja lisäksi olen mennyt järkisyistä naimisiin. Olen opetellut rakastamaan elämää ja asioita. Taidetta, luontoa, liikkumista, kirjallisuutta, Jumalaa... Nämä ASIAT on mulle se turvapaikka ja tila, lisäksi ne opettaa itsetuntemusta. Ihmisiin en luota. Lapsia ei ole kiitos lapsuuden, mitään normaalia äidin mallia kun ei ole, on äitiys tuntunut mahdottomalta ja suorastaan luonnottomalta.

Vierailija kirjoitti:

Ensin ongelma on se, että tyydyit mieheen johon et ollut ihastunut, sitten se että lapsiperhe-elämä, johon olet itse hankkiutunut, oksettaa ja ahdistaa ja tarviisit omaa tilaa ja lopulta kaiken pahan alku ja juuri onkin narsisti-äiti? Tekstisi on niin sekavaa ettet taida itsekään tietää, mistä tuulee.

Kerit langanpäästä vain takaperin kerän auki :) Siis kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mietipä ihan itse, minkä tasoisia perhe-elämän ja rakkauselämän ja kumppaninvalintaongelmia voi seurata siitä, että äiti on narsisitsesti toimiva?

Mä en pidä tätä yhtään kummana. Jos on elänyt totaalisen rakkaudettoman lapsuuden ilman yhtään turvallista aikuista... Ilmeisesti tähän ketjuun ei ole eksynyt sellaisia. Täysin oikeutettua kaivata rakkautta, vaikka hautaan saakka. Itsekin sitä etsin ja etsin. Ei löytynyt etsimälläkään. En edes osaisi vastaanottaa sitä, vaikka tulisikin. Tällaisen on aina helpompi rakastaa kuin olla rakastettu.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sama kokemus lapsuudesta. Ja lisäksi olen mennyt järkisyistä naimisiin. Olen opetellut rakastamaan elämää ja asioita. Taidetta, luontoa, liikkumista, kirjallisuutta, Jumalaa... Nämä ASIAT on mulle se turvapaikka ja tila, lisäksi ne opettaa itsetuntemusta. Ihmisiin en luota. Lapsia ei ole kiitos lapsuuden, mitään normaalia äidin mallia kun ei ole, on äitiys tuntunut mahdottomalta ja suorastaan luonnottomalta.

Ihan kiva, jos oot onnellinen. Itse halusin hyvän rakkaussuhteen ja etsin sitä vieläkin. Ehkä sitä vain on etsittävä itsestä ensin. Mies on hyvä kumppani, mutta haluan rakkaussuhteen joko hänestä tai itseeni tai johonkuhun kolmanteen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tämä vain on väärin minua kohtaan. Kun luen teidän kaikkien muiden rakastumisista, joissa se mieskin on halunnut teidät. Mulle ei ole KOSKAAN käynyt niin itse ihastuessani. Silloin mua ei ole koskaan haluttu. Sitten en enää uskaltanut ihastua.

LASSUKKANAINEEEEN! Näkee itsensä uhrina, kokee että on lähtökohtaisesti oikeutettu saamaan vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta ja ei ota vastuuta omista teoistaan.

No en ole lassukka. Jos mulla ei ois ollut traumaisuutta teininä ja nuorena aikuisena olisin kelvannut varmasti ihan hyvälle miehelle. Mutta enpä voinut kuvitellakaan ja uskoa siihen oikeasti traumojeni tähden. Tiedän, että monilla on samaa, mutta se ei muuta omaa suruani ja traumaisuuttani asiaan liittyen. Kaikki samasta syystä ja ilman omaa tahtoaan kumppania kokonaan vaille jääneet ovat vapaita valittamaan asiasta aivan yhtä paljon kuin minäkin. Lassukan minä ainakin käsitän myös suht vastenmielisenä miehenä, minä en ole vastenmielinen, koska on minua aikoinaan lähestytty, mutta aina ajattelin, ettei toinen minua halua vaan vain pillua ja harvaa sitten kiinnosti toista todistaa.

Ei lassukkuudessa olennaista olekaan se, kelpaako jollekin. On Laasanenkin ollut naimisissa. Sä olet ihan samalla tavalla vastenmielinen kuin lassukatkin, se että joku sut huolii ei sitä poista. Mieti nyt itse: olet kateellinen toisille ja koet että sulla on joku lähtökohtainen oikeus saada rakkautta miehiltä. Sitten otat miehen josta et välitä ja kohtelet tätä paskasti. Lassukka sä olet.

No en ole lassukka! :D En hauku yhtäkään miestä siitä, että en uskalla ihastua. Painu sä nyt jo vittuun siitä väitteines, jotka ei oo lassukkaa nähneetkään.

It walks like a duck, it sounds like a duck, it looks like a duck... itse sä kerroit miten koet että olet oikeutettu samaan kuin muutkin. Tuo on juuri se asenne, sen sijaan että yrittäisit itse muuttua, olet valmis satuttamaan toisia ja kohtelemaan miestä välineenä. Etkä ota vastuuta teoistasi vaan näet itsesi uhrina.

Vierailija kirjoitti:

Kerro Ap vähän millainen luonne ja persoona olet muuten. Tunnistan tarinasta itseni.

minä myös...

Vierailija kirjoitti:

Mä en pidä tätä yhtään kummana. Jos on elänyt totaalisen rakkaudettoman lapsuuden ilman yhtään turvallista aikuista... Ilmeisesti tähän ketjuun ei ole eksynyt sellaisia. Täysin oikeutettua kaivata rakkautta, vaikka hautaan saakka. Itsekin sitä etsin ja etsin. Ei löytynyt etsimälläkään. En edes osaisi vastaanottaa sitä, vaikka tulisikin. Tällaisen on aina helpompi rakastaa kuin olla rakastettu.

Mullakaan ei ole kokemusta vastaanottaa rakkautta sellaiselta, jota itse rakastaa. Kuulostaa itseasiassa pelottavalta. Koska totaalisesta onnesta voi menettää ja päätyä toteamaan, ettei saanutkaan totaalista onnea - mulle ne on sitten aina lopullisuuskysymyksiä, ei mitään kolhuja, joista mennään eteenpäin - miten sellaisesta voi elää hengissä?

Oisko se juuri, kun äiti ei ole rakastanut, vai mikä, että jos totaalinen onni loppuu, niin mulle se todellakin loppuu, ei oo sellaista asiaa kuin toipuminen? Koska kotoa ei ole sellaisia kokemuksia kuin sovinto, äidinrakkauden ikäänkuin hetkellinen poispäältämeno jossain riidassa ja sitten luotto siihen, että se palautuu, saan sitä jatkossa? Koska enhän mä mitään saanut. Huutoa. Mennä nukkumaan tieten, että äiti vihaa minua.

Ap

50 jatkaa... Imin koko nuoruuteni kertomuksia normaaleista perhesuhteista (kaverit kertoivat lomista ja juhlista), tarkkailin koko lapsuuteni toisten lasten äitejä ja yritin ymmärtää asioita. Lapsuuttani kuvaa hyvin sama, mitä ap sivusi; äitini tehtävä oli sammuttaa ilo. Opin oman onneni ja iloni kätkemään niin syvälle, että se näkyy tai tulee esiin vaan erittäin pitkän tuntemisen jälkeen ja vain pilkahtelee. Ei tällaiseen tyyppiin rakastuta tai edes ihastuta. Kivikasvo.

Vierailija kirjoitti:

Niin. Käytit sun miestä vähän hyväksesi ja nyt sitten säälit itseäsi tämän vuoksi. :D  Hyvä asenne sulla, sisko. Tuolla asenteella elämä on taatusti tavattoman hankalaa, aina löytyy jotain jota harmitella.

Jos sä kuvittelet, että aloitus on multa ja että mä ajattelisin noin, niin olet alinta saastaa, narsisti kiusaaja!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en pidä tätä yhtään kummana. Jos on elänyt totaalisen rakkaudettoman lapsuuden ilman yhtään turvallista aikuista... Ilmeisesti tähän ketjuun ei ole eksynyt sellaisia. Täysin oikeutettua kaivata rakkautta, vaikka hautaan saakka. Itsekin sitä etsin ja etsin. Ei löytynyt etsimälläkään. En edes osaisi vastaanottaa sitä, vaikka tulisikin. Tällaisen on aina helpompi rakastaa kuin olla rakastettu.

Mullakaan ei ole kokemusta vastaanottaa rakkautta sellaiselta, jota itse rakastaa. Kuulostaa itseasiassa pelottavalta. Koska totaalisesta onnesta voi menettää ja päätyä toteamaan, ettei saanutkaan totaalista onnea - mulle ne on sitten aina lopullisuuskysymyksiä, ei mitään kolhuja, joista mennään eteenpäin - miten sellaisesta voi elää hengissä?

Oisko se juuri, kun äiti ei ole rakastanut, vai mikä, että jos totaalinen onni loppuu, niin mulle se todellakin loppuu, ei oo sellaista asiaa kuin toipuminen? Koska kotoa ei ole sellaisia kokemuksia kuin sovinto, äidinrakkauden ikäänkuin hetkellinen poispäältämeno jossain riidassa ja sitten luotto siihen, että se palautuu, saan sitä jatkossa? Koska enhän mä mitään saanut. Huutoa. Mennä nukkumaan tieten, että äiti vihaa minua.

Ap

Meillä elettiin Keisarin uudet vaatteet -näytelmää. Eli aikani uskoin kaiken olevan paremmin, mutta vanha vihamielisyys, halveksunta, inho, ilon pilaaminen alkoi kuin taikaiskusta, kun yleisö oli poissa. Eli meillä äiti esitti muiden läsnä ollessa. Toki kaikki tiesi, että asiat ei ole hyvin. Se on näkynyt siitä laihasta, alistuneesta, pelokkaasta, kalpeasta, varautuneesta ja yönsä valvoneesta lapsesta kilsojen päähän ja se lapsi olen minä. Olen ajatellut niin, että sitä lapsuutta kun ei voi korjata eikä paikata. En usko että kukaan normaalin lapsuuden elänyt voi ymmärtää miksi minä olen minä. Enkä itse tietenkään osaa sitä normaalia vastavuoroista välittämistä... Ainoastaan jos kyse on lemmikeistä. Musta kasvoi vähän niin kuin sosiaalinen autisti, joka tosin on helvetin hyvä tarkkailija ja siihen se sitten jääkin (osallisuus).

Vierailija kirjoitti:

50 jatkaa... Imin koko nuoruuteni kertomuksia normaaleista perhesuhteista (kaverit kertoivat lomista ja juhlista), tarkkailin koko lapsuuteni toisten lasten äitejä ja yritin ymmärtää asioita. Lapsuuttani kuvaa hyvin sama, mitä ap sivusi; äitini tehtävä oli sammuttaa ilo. Opin oman onneni ja iloni kätkemään niin syvälle, että se näkyy tai tulee esiin vaan erittäin pitkän tuntemisen jälkeen ja vain pilkahtelee. Ei tällaiseen tyyppiin rakastuta tai edes ihastuta. Kivikasvo.

Kivikasvo. Se mies, johon rakastuin eräässä terapiassa ja joka käynnisti tän mun järkyn prosessin ois voinut olla samoin kuvailtu. Kurssia kesti useita päiviä useammassa jaksossa ja muistan, että tällä miehellä oli ekat kolme päivää koko ajan aivan sama ilme naamallaan ihan koko ajan. Sitten alkoi jo pilkahdella jotain muitakin ilmeitä. Huuuh...kun tuleekin muistoja mieleen. Onkohan hänenkin äitinsä tehtävänä ollut sammuttaa pienenpojan halut, ilot ja kaikki? Ilmeisesti. Meissä oli hänen kanssaan jotain samaa. Ehdottomasti. Jokin tietty autius. En tiedä, miksi kerron tätä sinulle, ehkä haluan vain sanoa, että minä näen sinut aivan normaalina ihmisenä ja että sinussa on iloa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Käytit sun miestä vähän hyväksesi ja nyt sitten säälit itseäsi tämän vuoksi. :D  Hyvä asenne sulla, sisko. Tuolla asenteella elämä on taatusti tavattoman hankalaa, aina löytyy jotain jota harmitella.

Jos sä kuvittelet, että aloitus on multa ja että mä ajattelisin noin, niin olet alinta saastaa, narsisti kiusaaja!

???? Tuo ei sitten ollut ap:n kynästä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

50 jatkaa... Imin koko nuoruuteni kertomuksia normaaleista perhesuhteista (kaverit kertoivat lomista ja juhlista), tarkkailin koko lapsuuteni toisten lasten äitejä ja yritin ymmärtää asioita. Lapsuuttani kuvaa hyvin sama, mitä ap sivusi; äitini tehtävä oli sammuttaa ilo. Opin oman onneni ja iloni kätkemään niin syvälle, että se näkyy tai tulee esiin vaan erittäin pitkän tuntemisen jälkeen ja vain pilkahtelee. Ei tällaiseen tyyppiin rakastuta tai edes ihastuta. Kivikasvo.

Kivikasvo. Se mies, johon rakastuin eräässä terapiassa ja joka käynnisti tän mun järkyn prosessin ois voinut olla samoin kuvailtu. Kurssia kesti useita päiviä useammassa jaksossa ja muistan, että tällä miehellä oli ekat kolme päivää koko ajan aivan sama ilme naamallaan ihan koko ajan. Sitten alkoi jo pilkahdella jotain muitakin ilmeitä. Huuuh...kun tuleekin muistoja mieleen. Onkohan hänenkin äitinsä tehtävänä ollut sammuttaa pienenpojan halut, ilot ja kaikki? Ilmeisesti. Meissä oli hänen kanssaan jotain samaa. Ehdottomasti. Jokin tietty autius. En tiedä, miksi kerron tätä sinulle, ehkä haluan vain sanoa, että minä näen sinut aivan normaalina ihmisenä ja että sinussa on iloa.

Ap

Kivikasvotermiä käytetään narsistin lapsesta. Sanotaan, että ainakin yksi narsistin lapsista on ns. kivikasvoinen lapsi. Lapsi oppii niin täydellisesti piilottamaan omat tunnereaktionsa. Että vaikuttaa jopa tunteettomalta...