Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Otin mieheni vain koska en uskaltanut ihastua oikeasti :(
24.01.2016 |
Ja nyt alkaa harmittaa. Mutta silloin kun tämä tapahtui en olisi voinut muuta. Siitä on nyt noin 10 vuotta ja jos olisin saanut traumani yksin eläen edes selviteltyä ja uskaltanut lopulta joskus ihastua en olisi enää ollut lastentekoiässä.
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en pidä tätä yhtään kummana. Jos on elänyt totaalisen rakkaudettoman lapsuuden ilman yhtään turvallista aikuista... Ilmeisesti tähän ketjuun ei ole eksynyt sellaisia. Täysin oikeutettua kaivata rakkautta, vaikka hautaan saakka. Itsekin sitä etsin ja etsin. Ei löytynyt etsimälläkään. En edes osaisi vastaanottaa sitä, vaikka tulisikin. Tällaisen on aina helpompi rakastaa kuin olla rakastettu.
Mullakaan ei ole kokemusta vastaanottaa rakkautta sellaiselta, jota itse rakastaa. Kuulostaa itseasiassa pelottavalta. Koska totaalisesta onnesta voi menettää ja päätyä toteamaan, ettei saanutkaan totaalista onnea - mulle ne on sitten aina lopullisuuskysymyksiä, ei mitään kolhuja, joista mennään eteenpäin - miten sellaisesta voi elää hengissä?
Oisko se juuri, kun äiti ei ole rakastanut, vai mikä, että jos totaalinen onni loppuu, niin mulle se todellakin loppuu, ei oo sellaista asiaa kuin toipuminen? Koska kotoa ei ole sellaisia kokemuksia kuin sovinto, äidinrakkauden ikäänkuin hetkellinen poispäältämeno jossain riidassa ja sitten luotto siihen, että se palautuu, saan sitä jatkossa? Koska enhän mä mitään saanut. Huutoa. Mennä nukkumaan tieten, että äiti vihaa minua.
ApMeillä elettiin Keisarin uudet vaatteet -näytelmää. Eli aikani uskoin kaiken olevan paremmin, mutta vanha vihamielisyys, halveksunta, inho, ilon pilaaminen alkoi kuin taikaiskusta, kun yleisö oli poissa. Eli meillä äiti esitti muiden läsnä ollessa. Toki kaikki tiesi, että asiat ei ole hyvin. Se on näkynyt siitä laihasta, alistuneesta, pelokkaasta, kalpeasta, varautuneesta ja yönsä valvoneesta lapsesta kilsojen päähän ja se lapsi olen minä. Olen ajatellut niin, että sitä lapsuutta kun ei voi korjata eikä paikata. En usko että kukaan normaalin lapsuuden elänyt voi ymmärtää miksi minä olen minä. Enkä itse tietenkään osaa sitä normaalia vastavuoroista välittämistä... Ainoastaan jos kyse on lemmikeistä. Musta kasvoi vähän niin kuin sosiaalinen autisti, joka tosin on helvetin hyvä tarkkailija ja siihen se sitten jääkin (osallisuus).
Jostain syystä mä oon luullut, että juuri tämmöinen henkinen ilmapiiri on kaikkien kotien perusilmapiiri vain eriasteisin variaatioin? Siis voimakkaampana/heikompana.
Jos joskus murehdin jotain asiaa tai valitin äidilleni, niin äidin ratkaisu oli: "kuule, luuletko sä, ettei kaikilla ola tällaisia ongelmia, kaikilla on". Mä olin sitten vaan, että aha, no, miten ne kaikki sitten ratkaisee ne? Mutta jostain syystä sitä ei enää sopinut kysyä.
Kaikilla on tämmöistä. Ihan kaikilla. Jos ne on, että ei oo, niin ne ei vaan sano sulle sitten sitä. Ne ei sano totuutta. Mutta kaikilla on tällaista, ankaraa, rankaisevaa ja ikävää. Ei mitään syytä hakea tuohonkaan apua saati ratkaisua.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sulle 50 jos vielä jaksat vastata, jotenkin kauhukokemus, jos joku näyttää ihastuneen sinuun?
Kun näyttää sille, että se mies ei voinutkaan vastaanottaa sitten enää mitään, kun ihastuin, vaikka siihen saakka olimme oikein hyviäkin "ystävyksiä" ja minusta siinä oli jopa sellaisia elementtejä, joita muista miehistä on huokunut, kun he ovat kiinnostuneita.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en pidä tätä yhtään kummana. Jos on elänyt totaalisen rakkaudettoman lapsuuden ilman yhtään turvallista aikuista... Ilmeisesti tähän ketjuun ei ole eksynyt sellaisia. Täysin oikeutettua kaivata rakkautta, vaikka hautaan saakka. Itsekin sitä etsin ja etsin. Ei löytynyt etsimälläkään. En edes osaisi vastaanottaa sitä, vaikka tulisikin. Tällaisen on aina helpompi rakastaa kuin olla rakastettu.
Mullakaan ei ole kokemusta vastaanottaa rakkautta sellaiselta, jota itse rakastaa. Kuulostaa itseasiassa pelottavalta. Koska totaalisesta onnesta voi menettää ja päätyä toteamaan, ettei saanutkaan totaalista onnea - mulle ne on sitten aina lopullisuuskysymyksiä, ei mitään kolhuja, joista mennään eteenpäin - miten sellaisesta voi elää hengissä?
Oisko se juuri, kun äiti ei ole rakastanut, vai mikä, että jos totaalinen onni loppuu, niin mulle se todellakin loppuu, ei oo sellaista asiaa kuin toipuminen? Koska kotoa ei ole sellaisia kokemuksia kuin sovinto, äidinrakkauden ikäänkuin hetkellinen poispäältämeno jossain riidassa ja sitten luotto siihen, että se palautuu, saan sitä jatkossa? Koska enhän mä mitään saanut. Huutoa. Mennä nukkumaan tieten, että äiti vihaa minua.
ApMeillä elettiin Keisarin uudet vaatteet -näytelmää. Eli aikani uskoin kaiken olevan paremmin, mutta vanha vihamielisyys, halveksunta, inho, ilon pilaaminen alkoi kuin taikaiskusta, kun yleisö oli poissa. Eli meillä äiti esitti muiden läsnä ollessa. Toki kaikki tiesi, että asiat ei ole hyvin. Se on näkynyt siitä laihasta, alistuneesta, pelokkaasta, kalpeasta, varautuneesta ja yönsä valvoneesta lapsesta kilsojen päähän ja se lapsi olen minä. Olen ajatellut niin, että sitä lapsuutta kun ei voi korjata eikä paikata. En usko että kukaan normaalin lapsuuden elänyt voi ymmärtää miksi minä olen minä. Enkä itse tietenkään osaa sitä normaalia vastavuoroista välittämistä... Ainoastaan jos kyse on lemmikeistä. Musta kasvoi vähän niin kuin sosiaalinen autisti, joka tosin on helvetin hyvä tarkkailija ja siihen se sitten jääkin (osallisuus).
Otan osaa kertomaasi, tuohan kuulostaa kertakaikkiselta henkiseltä pahoinpitelyltä ja sitä onkin.
Se mies kuvasi itseään myös jotenkn tuolla autismilla, vaikka ei siis ollut diagnosoitu sellaiseksi. Ehkä tarkoitti sosiaalista autistia. Oon itsekin varmaan jonkin tason sellainen. Täälläkin sanotaan aspergeriksi aika usein ja paras ystäväni lapsuudesta on asperger = tunnen heihin vahvaa hengenheimolaisuutta.
Ap
Ehkä nämä asiat sekoitetaan helposti keskenään. Jos ei osata nähdä, että syy voisi olla vuorovaikutussuhteen puutteessa, mikä ei ole mikään sisäsyntyinen juttu, kuten autismi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en pidä tätä yhtään kummana. Jos on elänyt totaalisen rakkaudettoman lapsuuden ilman yhtään turvallista aikuista... Ilmeisesti tähän ketjuun ei ole eksynyt sellaisia. Täysin oikeutettua kaivata rakkautta, vaikka hautaan saakka. Itsekin sitä etsin ja etsin. Ei löytynyt etsimälläkään. En edes osaisi vastaanottaa sitä, vaikka tulisikin. Tällaisen on aina helpompi rakastaa kuin olla rakastettu.
Mullakaan ei ole kokemusta vastaanottaa rakkautta sellaiselta, jota itse rakastaa. Kuulostaa itseasiassa pelottavalta. Koska totaalisesta onnesta voi menettää ja päätyä toteamaan, ettei saanutkaan totaalista onnea - mulle ne on sitten aina lopullisuuskysymyksiä, ei mitään kolhuja, joista mennään eteenpäin - miten sellaisesta voi elää hengissä?
Oisko se juuri, kun äiti ei ole rakastanut, vai mikä, että jos totaalinen onni loppuu, niin mulle se todellakin loppuu, ei oo sellaista asiaa kuin toipuminen? Koska kotoa ei ole sellaisia kokemuksia kuin sovinto, äidinrakkauden ikäänkuin hetkellinen poispäältämeno jossain riidassa ja sitten luotto siihen, että se palautuu, saan sitä jatkossa? Koska enhän mä mitään saanut. Huutoa. Mennä nukkumaan tieten, että äiti vihaa minua.
ApMeillä elettiin Keisarin uudet vaatteet -näytelmää. Eli aikani uskoin kaiken olevan paremmin, mutta vanha vihamielisyys, halveksunta, inho, ilon pilaaminen alkoi kuin taikaiskusta, kun yleisö oli poissa. Eli meillä äiti esitti muiden läsnä ollessa. Toki kaikki tiesi, että asiat ei ole hyvin. Se on näkynyt siitä laihasta, alistuneesta, pelokkaasta, kalpeasta, varautuneesta ja yönsä valvoneesta lapsesta kilsojen päähän ja se lapsi olen minä. Olen ajatellut niin, että sitä lapsuutta kun ei voi korjata eikä paikata. En usko että kukaan normaalin lapsuuden elänyt voi ymmärtää miksi minä olen minä. Enkä itse tietenkään osaa sitä normaalia vastavuoroista välittämistä... Ainoastaan jos kyse on lemmikeistä. Musta kasvoi vähän niin kuin sosiaalinen autisti, joka tosin on helvetin hyvä tarkkailija ja siihen se sitten jääkin (osallisuus).
Jostain syystä mä oon luullut, että juuri tämmöinen henkinen ilmapiiri on kaikkien kotien perusilmapiiri vain eriasteisin variaatioin? Siis voimakkaampana/heikompana.
Jos joskus murehdin jotain asiaa tai valitin äidilleni, niin äidin ratkaisu oli: "kuule, luuletko sä, ettei kaikilla ola tällaisia ongelmia, kaikilla on". Mä olin sitten vaan, että aha, no, miten ne kaikki sitten ratkaisee ne? Mutta jostain syystä sitä ei enää sopinut kysyä.Kaikilla on tämmöistä. Ihan kaikilla. Jos ne on, että ei oo, niin ne ei vaan sano sulle sitten sitä. Ne ei sano totuutta. Mutta kaikilla on tällaista, ankaraa, rankaisevaa ja ikävää. Ei mitään syytä hakea tuohonkaan apua saati ratkaisua.
Ap
Mun äiti käytti samaa tai sanoi aina miten mulla on asiat niin paljon paremmin kuin muilla... Opin kyllä näkemään näiden läpi. Tyhmä en ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en pidä tätä yhtään kummana. Jos on elänyt totaalisen rakkaudettoman lapsuuden ilman yhtään turvallista aikuista... Ilmeisesti tähän ketjuun ei ole eksynyt sellaisia. Täysin oikeutettua kaivata rakkautta, vaikka hautaan saakka. Itsekin sitä etsin ja etsin. Ei löytynyt etsimälläkään. En edes osaisi vastaanottaa sitä, vaikka tulisikin. Tällaisen on aina helpompi rakastaa kuin olla rakastettu.
Mullakaan ei ole kokemusta vastaanottaa rakkautta sellaiselta, jota itse rakastaa. Kuulostaa itseasiassa pelottavalta. Koska totaalisesta onnesta voi menettää ja päätyä toteamaan, ettei saanutkaan totaalista onnea - mulle ne on sitten aina lopullisuuskysymyksiä, ei mitään kolhuja, joista mennään eteenpäin - miten sellaisesta voi elää hengissä?
Oisko se juuri, kun äiti ei ole rakastanut, vai mikä, että jos totaalinen onni loppuu, niin mulle se todellakin loppuu, ei oo sellaista asiaa kuin toipuminen? Koska kotoa ei ole sellaisia kokemuksia kuin sovinto, äidinrakkauden ikäänkuin hetkellinen poispäältämeno jossain riidassa ja sitten luotto siihen, että se palautuu, saan sitä jatkossa? Koska enhän mä mitään saanut. Huutoa. Mennä nukkumaan tieten, että äiti vihaa minua.
ApMeillä elettiin Keisarin uudet vaatteet -näytelmää. Eli aikani uskoin kaiken olevan paremmin, mutta vanha vihamielisyys, halveksunta, inho, ilon pilaaminen alkoi kuin taikaiskusta, kun yleisö oli poissa. Eli meillä äiti esitti muiden läsnä ollessa. Toki kaikki tiesi, että asiat ei ole hyvin. Se on näkynyt siitä laihasta, alistuneesta, pelokkaasta, kalpeasta, varautuneesta ja yönsä valvoneesta lapsesta kilsojen päähän ja se lapsi olen minä. Olen ajatellut niin, että sitä lapsuutta kun ei voi korjata eikä paikata. En usko että kukaan normaalin lapsuuden elänyt voi ymmärtää miksi minä olen minä. Enkä itse tietenkään osaa sitä normaalia vastavuoroista välittämistä... Ainoastaan jos kyse on lemmikeistä. Musta kasvoi vähän niin kuin sosiaalinen autisti, joka tosin on helvetin hyvä tarkkailija ja siihen se sitten jääkin (osallisuus).
Otan osaa kertomaasi, tuohan kuulostaa kertakaikkiselta henkiseltä pahoinpitelyltä ja sitä onkin.
Se mies kuvasi itseään myös jotenkn tuolla autismilla, vaikka ei siis ollut diagnosoitu sellaiseksi. Ehkä tarkoitti sosiaalista autistia. Oon itsekin varmaan jonkin tason sellainen. Täälläkin sanotaan aspergeriksi aika usein ja paras ystäväni lapsuudesta on asperger = tunnen heihin vahvaa hengenheimolaisuutta.
ApEhkä nämä asiat sekoitetaan helposti keskenään. Jos ei osata nähdä, että syy voisi olla vuorovaikutussuhteen puutteessa, mikä ei ole mikään sisäsyntyinen juttu, kuten autismi.
Niin juuri. Vuorovaikutussuhteen puute, tunnistan sen kyllä omakseni. Oon saanut niin paljon paskaa ihmisiltä osakseni sen takia :'( Tietty sitä ei auta sekään, että jos joku loukkaantuu mulle, vaikka en ole "tehnyt mitään", eli ollut tarkoituksella inhottava, niin en osaa ymmärtää sellaista en niin yhtään. Saatanpa olla silloin oikeinkin inhottava takaisin, tai lähinnä nuorempana jaksoin, en enää, koska en jaksa olla ihmisten kanssa osin juuri tästä syystä, että pelkään noita tilanteita.
Vuorovaikutussuhteen puute oli sillä miehelläkin, voi helvetti. No, olin häneen rakastunut, mutta eihän sitä jaksa yksin ihastumista ylläpitää, kun toinen toimii takaisinpäin vaikuttaen halukkaalta irrottaa kaikki mahdolliset välillemme syntyvät kahleet :D tai edes lieat. Tai seitit. Ja sitten kuitenkin aina välillä näet, että ei haluaisi, että niitä ei ole. Todella kuluttavaa mulle :( Kaksi vuotta jaksoin, sitten en enää.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko sulle 50 jos vielä jaksat vastata, jotenkin kauhukokemus, jos joku näyttää ihastuneen sinuun?
Kun näyttää sille, että se mies ei voinutkaan vastaanottaa sitten enää mitään, kun ihastuin, vaikka siihen saakka olimme oikein hyviäkin "ystävyksiä" ja minusta siinä oli jopa sellaisia elementtejä, joita muista miehistä on huokunut, kun he ovat kiinnostuneita.
Ap
On!!! 😆. Siis mähän olen teinistä asti juossut pakoon jos joku on antanut pienenkin signaalin... Ja huvittavaa siinä on se, että en ole silti 'tajunnut' edes toisen olevan ihastunut. Olen vaan kokenut toisen pelottavana. Hyvin moni on nähnyt minusta pelkän helman heilahduksen ja todella välttelevän käytöksen jatkossa. Syy: helvetillinen itseinho heti jos toinen kiinnostuu. Silmäni on vasta ihan viimeisen vuoden aikana auennut huomaamaan, että olisihan niitä kiinnostuneita ollutkin. Itse näin heidät vain pelottavina tai tungettelevina.
Siis kauhu on juuri oikea sana kuvaamaan asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en pidä tätä yhtään kummana. Jos on elänyt totaalisen rakkaudettoman lapsuuden ilman yhtään turvallista aikuista... Ilmeisesti tähän ketjuun ei ole eksynyt sellaisia. Täysin oikeutettua kaivata rakkautta, vaikka hautaan saakka. Itsekin sitä etsin ja etsin. Ei löytynyt etsimälläkään. En edes osaisi vastaanottaa sitä, vaikka tulisikin. Tällaisen on aina helpompi rakastaa kuin olla rakastettu.
Mullakaan ei ole kokemusta vastaanottaa rakkautta sellaiselta, jota itse rakastaa. Kuulostaa itseasiassa pelottavalta. Koska totaalisesta onnesta voi menettää ja päätyä toteamaan, ettei saanutkaan totaalista onnea - mulle ne on sitten aina lopullisuuskysymyksiä, ei mitään kolhuja, joista mennään eteenpäin - miten sellaisesta voi elää hengissä?
Oisko se juuri, kun äiti ei ole rakastanut, vai mikä, että jos totaalinen onni loppuu, niin mulle se todellakin loppuu, ei oo sellaista asiaa kuin toipuminen? Koska kotoa ei ole sellaisia kokemuksia kuin sovinto, äidinrakkauden ikäänkuin hetkellinen poispäältämeno jossain riidassa ja sitten luotto siihen, että se palautuu, saan sitä jatkossa? Koska enhän mä mitään saanut. Huutoa. Mennä nukkumaan tieten, että äiti vihaa minua.
ApMeillä elettiin Keisarin uudet vaatteet -näytelmää. Eli aikani uskoin kaiken olevan paremmin, mutta vanha vihamielisyys, halveksunta, inho, ilon pilaaminen alkoi kuin taikaiskusta, kun yleisö oli poissa. Eli meillä äiti esitti muiden läsnä ollessa. Toki kaikki tiesi, että asiat ei ole hyvin. Se on näkynyt siitä laihasta, alistuneesta, pelokkaasta, kalpeasta, varautuneesta ja yönsä valvoneesta lapsesta kilsojen päähän ja se lapsi olen minä. Olen ajatellut niin, että sitä lapsuutta kun ei voi korjata eikä paikata. En usko että kukaan normaalin lapsuuden elänyt voi ymmärtää miksi minä olen minä. Enkä itse tietenkään osaa sitä normaalia vastavuoroista välittämistä... Ainoastaan jos kyse on lemmikeistä. Musta kasvoi vähän niin kuin sosiaalinen autisti, joka tosin on helvetin hyvä tarkkailija ja siihen se sitten jääkin (osallisuus).
Jostain syystä mä oon luullut, että juuri tämmöinen henkinen ilmapiiri on kaikkien kotien perusilmapiiri vain eriasteisin variaatioin? Siis voimakkaampana/heikompana.
Jos joskus murehdin jotain asiaa tai valitin äidilleni, niin äidin ratkaisu oli: "kuule, luuletko sä, ettei kaikilla ola tällaisia ongelmia, kaikilla on". Mä olin sitten vaan, että aha, no, miten ne kaikki sitten ratkaisee ne? Mutta jostain syystä sitä ei enää sopinut kysyä.Kaikilla on tämmöistä. Ihan kaikilla. Jos ne on, että ei oo, niin ne ei vaan sano sulle sitten sitä. Ne ei sano totuutta. Mutta kaikilla on tällaista, ankaraa, rankaisevaa ja ikävää. Ei mitään syytä hakea tuohonkaan apua saati ratkaisua.
ApMun äiti käytti samaa tai sanoi aina miten mulla on asiat niin paljon paremmin kuin muilla... Opin kyllä näkemään näiden läpi. Tyhmä en ole.
Mullekin sanoi sitä, mutta se oli osin tottakin - materialistisella tasolla. Siksi en nyt niin nähnyt, ettei rakkautta ole. Mä kuvittelin äidin rakastavan minua, äiti ei ollut niin inhottava, etteikö se kuitenkin olisi ollut mahdollista ajatella, että hän on normaali äiti. Normaalia ankarampi vain, mutta vasta myöhemmin olen nähnyt, että mihin aidolla rakkaudella olisin voinut "päätyä" tai "päästä" ja mikä siinä onkaan, että tietenkin haluan sinne. Kuin mulla ois ollut rakkautta lapsena. Ehkä oon kiikunkaakun, ei ehdottomasti ole ollut noin rakkaudetonta lapsena kuin sinulla, sulla on ollut ihan henkistä väkivaltaa, oon pienessä shokissa luettuani keisarin uusista vaatteistasi, mutta ei se mitään.
Ap
Siis mitään hienovaraisia vihjeitä en ole ikinä tajunnut. Mitä suorempi lähestyminen sitäkin nopeampi pakeneminen paikalta. Säälittävää. Olen aina perustellut tämän "ei se kuitenkaan tajua miten vastenmielinen, epä-rakastettava ja arvoton olen". Se sisäinen kokemus itsestä on mennyt suhteiden luomisen edelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpas jännä ajatus. Minäkään en kokenut mieheen mitään sokeaa rakkautta alkuhuuman aikana, enkä koe edelleenkään. Olen ihastunut palavasti useaankin ihmiseen ennen tätä suhteen alkua, mutta niistä ei koskaan kehkeytynyt mitään suurempaa. Olen siis ajatellut, että liian pää pilvissä elely ei vaan sovi normaaliin arkeen, vaan juuri tällainen turvallinen, lämmin, välittävä suhde, jossa tekeminen ja puhuminen toimii.
Mutta ehkä siinä voi olla sellaista pelkoa myös, että rikkoo sen vaaleanpunaisen kuplan, jollaiseksi kaiken sen kulloisenkin ihastuksen kanssa kuvitteli. Ja siksi ei suhdetta uskaltanut edes testata.
Pelko, paniikki, kauhu, toisen pitäminen suorastaan julkeana tai röyhkeänä tungettelijana. Yksi kundi kertoi kerran meidän ensi tapaamisesta. Hän oli koulun bileissä kävellyt luokseni ja alkanut jutella. Olin mennyt ihan paniikkiin ja sähähtänyt: mene pois. Se nauroi mulle (silloin) ja sitten vuosi myöhemmin tätä kertoessaan, että sä olet sellainen pelokas pikkutyttö - edelleen! Mä en osaa surra mitään, koska imen puoleeni alistajia. En osaa itse viestiä oikein joten mustasukkaiset kontrollifriikit näkee musaa potentiaalin.Narsistin uhri on helppo uhri uudelleen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai, sä olet mahdollisesti asperger, sehän selittääkin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onpas jännä ajatus. Minäkään en kokenut mieheen mitään sokeaa rakkautta alkuhuuman aikana, enkä koe edelleenkään. Olen ihastunut palavasti useaankin ihmiseen ennen tätä suhteen alkua, mutta niistä ei koskaan kehkeytynyt mitään suurempaa. Olen siis ajatellut, että liian pää pilvissä elely ei vaan sovi normaaliin arkeen, vaan juuri tällainen turvallinen, lämmin, välittävä suhde, jossa tekeminen ja puhuminen toimii.
Mutta ehkä siinä voi olla sellaista pelkoa myös, että rikkoo sen vaaleanpunaisen kuplan, jollaiseksi kaiken sen kulloisenkin ihastuksen kanssa kuvitteli. Ja siksi ei suhdetta uskaltanut edes testata.
Mä haluaisin kyllä testata :( Mutta pelkään vissiin sitä, että mies sanoisi jostain hyvin minua itseäni lähellä olevasta asiasta jotain arvostelevaa, (seksuaalisuuden saralla tai persoonasta) ja tiedän vain, etten kestäisi sitä. Ehkä jos kotona ois rakastettu ois sitä jotain rakkautta(?) jonka avulla nousta sellaisesta tai rakastaa itseään, mutta kun sitä saisi havia ihan tyhjää säkinpohjaa, jossa ei ole mitään, ei niin yksinkertaisesti mitään, mikä siihen tukisi tai auttaisi. Niin parempi olla antamatta kenenkään satuttaa. Siis ymmärrän kyllä, että kaipa rakkaus joskus satuttaa eikä siltä voisi välttyä, mutta noh, siitähän mä sainkin nyt kokemuksen kun uskalsin rakastua, vaikka mönkään meni ja siinä ei sentään voitu edes puhua suhteen alustakaan.
Ylipäätään pelkään joo arvostelua. Se on jotain, mitä en kestä alkuunkaan. Mielestäni minussa ei ole mitään, mistä kukaan muu kuin minä itse saan arvostella itseäni. Koska jos oikein katsotaan, niin toisten "pettymyksille" on minussa yleensä jokin hyvä syy. Olen vain oppinut, ettei niiden kuuleminen kiinnosta ihmisiä noin keskimäärin.
Muita arvostelen jos arvostelen siksi, koska virheellisesti varmaankin ja itsekkäästi oletan kaikkien muiden kestävän sitä paremmin, koska ovathan he terveempiä kuin minä. Mutta tätä kivikasvomiestä en ole mistään ikinä arvostellut, ei voi, kun ensinnäkin sai ymmärtää terapian ansiosta häntä ja hänen problematiikkaansa niin paljon ja toisekseen kun tiesin, ettei hän voisi niille asioille kuitenkaan mittään, joista sanoisin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ai, sä olet mahdollisesti asperger, sehän selittääkin paljon.
No en ole (olisinkin niin saisin apua ehkä siihen) mutta mulla on vuorovaikutus ilmeisesti jnkv sellaista, että vaikuttaa ainakin joskus assilta. On mulla joitain piirteitä, käsitän asiat tai sanonnat esim. keskimääräistä konkreettisemmin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kuvaile tarkemmin sitä miestä?
Olisikin hauskaa jos joku tuntisi saman miehen, koska hän on minulle melkoinen mysteeri, mutta epäilenpä. Eli mitähän mä nyt sanoisin. Nimikirjaimet AS.
Viestiketjun aloittajalle:
Sinulla on varmasti ollut traumaattinen lapsuus ja lapsuutesi on varjostanut aikuisuuttasi. Menneitä ei voi muuttaa, mutta ajan kanssa historiastaan kasvaneena voi kasvattaa itselleen samalla mittavamman aarrearkun kokemuksistaan kuin se muuten olisi koskaan ollut mahdollista. Hyvät asiat eivät tule aina pelkästään hyvän kautta, vaan ne voivat vaatia myös huonoja puolia. 100 % mitään kun ei koskaan saa on punnittava vaakakupissa mikä painaa eniten. On hyvä, että haluat selvittää asiat etkä sivuuttaa, kuten osa tekee ja olet terapiassa. Toivottavasti terapeutista on apua siinä työssä, jota ilman ei voi lopulta olla jos haluaa tulla sinuiksi menneisyytensä haamujen kanssa. Psyykkisiä traumoja työstettäessä kaikki muu tuki on kuitenkin kävelykeppien osassa ja itse kävelemistä eli psyykkistä työtä ei voi jättää muille. Eikä se, että sinulle on tehty pahaa oikeuta kaatamaan omaa pahaasi sivullisille. Se, että on ollut joskus uhri ei oikeuta loppuelämän kostoa muille. Niin urheilijan kuin murheilijankin on itse kannettava itsensä maaliin jos ei halua luovuttaa. Ja tämän sanon sillä ymmärryksellä, jota olet kaivannut. Ymmärrys ei aina ole pään paijausta vaan välillä herättämistä, jotta voi todella aukaista silmänsä ja nähdä maailman laajemmin kuin vain oman pään sisällä. Se voi olla aluksi ikävää, mutta sokeana olo on luultavasti vielä ikävämpää.
Ja kyllä, tiedän sen maailman, jossa elät. Sinun kannattaa rauhassa puntaroida mikä merkitsee sinulle eniten, toki muut huomioon ottaen. Parisuhdetta ei ole pakko eikä kannata jatkaa jos se jommasta kummasta osapuolesta vie enemmän kuin antaa pitkällä tähtäimellä. Välillä täytyy luopua jostain, että voi saada jotain muuta tilalle. Se ei ole oikein eikä auta sinua eikä muita jos pidät miestäsi varalla varmistamassa, ettet joudu kohtaamaan itseäsi ja ehkä hetkellistä yksin oloa ja yksinäisyyttä. Arvostatko itseäsi ja kasvuasi jos etsit vielä suhteessa ollessasi uutta miestä, jotta voi lennosta vaihtaa vanhan miehen häneen? Näin osa toki silti toimii. Sisälläsi elävän oman äitisi joudut kohtaamaan olet sitten yksin tai yhdessä. Sinulla on lapsia ja se on realiteetti, jonka mukaan elämäänsä on myös järjestettävä. Koita antaa heille sitä mitä oma äitisi ei osannut sinulle antaa, se ehkä tekee tilejä selväksi samalla sinun ja sisimmässäsi asuvan äitisi kanssa. Sinä et ole äitisi. Sinä et toimi kuten äitisi. Sinä olet sinä eikä kukaan muu. Yritä vahvistaa itsellesi kuka Sinä olet. Aloita se pienistä päätöksistä. Anna itsellesi aikaa ja anna itseäsi kohdeltavan hyvin. Kehen vain voi ihastua ja sinä et voi päättää, etteikö joku ihastuisi sinuun. Toiseen ei myöskään voi pakottaa itseään ihastuvan ja on oltava rehellinen itselleen ja muille, jos haluaa yrittää löytää todellista rakkautta. Voi toki käydä, ettei yksi ihmiselämä kaikilla riitä kaikkeen, mutta paras mitä voi tehdä on tahto yrittää. On turha pelätä laukausta, sillä elämän elämättömyys tappaa myös. Viestini voi ärsyttää, mutta toivon todella sinulle hyvää ja parempaa, vaikka tämä palsta ei aina paras paikka olekaan.
Hei, kiitos viestistäsi. Ei se ollut ollenkaan ärsyttävä, vaan juuri sopivan "tiukkapuheinen". Siinä oli ymmärrystä ja pohdintaa, eikä haukuntaa. Minä en ole osannut ymmärtää itseäni, siksi odotin, että mies osaisi ymmärtää minua minua paremmin. Avuttomuuttani halusin näin. Vähän niin kuin ei osaisi keittää kahvia ja sanoo toiselle, että tee sinä (tai opeta minua). Mutta ei kukaan voi tuntea ketään kuten tämä itse. Selvä asia, mutta silti niin epäkonkreettinen, ennen kuin sen tajuaa.
En osaa tuntea itseäni edelleenkään, mutta nyt tuntuu, että tämä terapia, jossa käyn, todella osaa auttaa minua siinä! Kiitos sille ihmiselle jos oot täällä, vielä kerran, joka alun alkaen otti narsismin vakavasti puheeksi minulle.
En edelleenkään siivoa :( Se on huono, mutta terapeuttini mukaan vastustan nyt äitiäni, mitä en ole aikaisemmin koko elämäni aikana saanut tehdä/tehdyksi. Haistatan paskat teille, jotka minua sen takia nujertaen koititte haukkua! Minulla on oikeus vastustaa äitiäni ja se ei siitä muuksi muutu, vaikka olisin itse äiti.
Terapeutti puhui viisaasti vaihtoehtoisista tavoista hoitaa siivous. Hän ei koitakaan pakottaa minua olemaan se, joka sen hoitaa. Tämä oli ja on mielestäni fiksua. Jos en kykene, niin en kykene ja sillä sipuli. Fiksu ihminen ajattelee, että keksitään sille vaihtoehtoinen tapa, minä kun kuitenkin ymmärrän, että tämmöinen johtuu "sairaudestani", enkä kuvittelekaan, etteikö minun kuuluisi siivota jos pystyisin (itseasiassa haluaisin, jos pystyisin), tyhmä ihminen taas, kuten äitini ja te jotkut täällä huudatte kovempaa, jotta asia ratkaistaisiin vain perinteisimmällä ja "aina näin olleella" tavalla, että perheen kotona ÄITI SIIVOAA. Terapeuttini vieläpä sanoi, että sen voisi keksiä toteutettavan niin, että voin ajatelle, ettei minun tarvitse enää koskaan siivota!
Niin silloin saattaisinkin haluta alkaa siivota. Koska mun ei ole pakko, vaan mä saan. Nih! Siinäs teille. Tietenkin tämmöinen vaatii mukana olevan miehen, joka tajuaa asian, mutta mullahan on. Nythän se ratkaisu on ollut se, että kukaan ei siivoa. Ajattelinkin kysyä mieheltä, onko hänellä mielessään jokin takaraja sille, kuinka kauan aikoo siivottomuutani kestää, esim. vuosi, vai onko "piikki avoin" niin kauan kuin mä tarvitsen. Ja sen mukaan sitten jos on jokin dead line, toimitaan. Esim. mietintään vielä kerran se kotisiivous, tms. Ymmärrän kyllä, että olen jopa etuoikeutettu, kun voin miettiä kotisiivousta kotiin, mutta tätä äitini juuri ei ikinä tajunnut. Että mulla ei oo niin vaikeaa kuin hänellä. Mutta äidin piti saada mulle yhtä vaikeaa. Tasapeli, nähtävästi. Ja kävi meilläkin sitäpaitsi kun olin pieni isoäitini maksamana tyttöjä laittamassa ruokaa ja kevytsiivoamassa.
Miehen vaihto on toistaiseksi jäissä :) Oon nyt juuri ihan hyvällä fiiliksellä perheestäni <3
Ap
Alue: Aihe vapaa
Otan osaa kertomaasi, tuohan kuulostaa kertakaikkiselta henkiseltä pahoinpitelyltä ja sitä onkin.
Se mies kuvasi itseään myös jotenkn tuolla autismilla, vaikka ei siis ollut diagnosoitu sellaiseksi. Ehkä tarkoitti sosiaalista autistia. Oon itsekin varmaan jonkin tason sellainen. Täälläkin sanotaan aspergeriksi aika usein ja paras ystäväni lapsuudesta on asperger = tunnen heihin vahvaa hengenheimolaisuutta.
Ap