Lapset ovat jo isoja ja oma elämä tuntuu tyhjältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En erityisesti nauttinut lapsiperhearjesta, se oli  rankkaa ja rutiineineen puuduttavan tylsää, mutta aikansa kutakin. Teinin kanssa on ihan erilaista. Tämä on hienoa aikaa, tuo persoona on minun lapseni :)

Aika hurjalta kuulostaa Itse en voisi koskaan päättää, että seuraavat 15 vuotta elänkin sitten sellaista arkea, josta en ollenkaan nauti. En pysty edes kuvittelemaan tilannetta, jossa voisin tällaisin päätösen tehdä. Kyllä elämän pitää olla kivaa ja mielenkiintoista koko ajan, ei vasta joskus puolentoista vuosikymmenen kuluttua.

Kun vauva syntyy, ei kukaan tietenkään ajattele ,että nyt se puuduttava 15v alkaa. Mutta kyllähän totuus on se,että vaikka pikkulapsiaika on omalla tavallaan elämän parasta aikaa, kyllä sekin välillä on rankkaa ja puuduttavaa rutiinia.  Itse kyllä nautin pikkulapsi ajasta, mutta rankkaa oli ja nyt kun osa lapsista jo pois kotoa ja nuorinkin kohta 16v niin kyllä elämä erilailla helppoa on ja jaksaa taas ajatella itseäänkin. En ottaisi pikkulapsivaihetta takaisin. Aika aikaansa kutakin. Ja sekin on sanottava,että pahalta se tuntuu, kun lapsi muuttaa kotoa, mutta näköjään siihenkin tottuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En erityisesti nauttinut lapsiperhearjesta, se oli  rankkaa ja rutiineineen puuduttavan tylsää, mutta aikansa kutakin. Teinin kanssa on ihan erilaista. Tämä on hienoa aikaa, tuo persoona on minun lapseni :)

Aika hurjalta kuulostaa Itse en voisi koskaan päättää, että seuraavat 15 vuotta elänkin sitten sellaista arkea, josta en ollenkaan nauti. En pysty edes kuvittelemaan tilannetta, jossa voisin tällaisin päätösen tehdä. Kyllä elämän pitää olla kivaa ja mielenkiintoista koko ajan, ei vasta joskus puolentoista vuosikymmenen kuluttua.

Ei kai elämästä tuohon malliin voi kukaan päättää, että nyt elän näin ja näin ja nautin?! Mistä tiedät mitä elämä tuo tullessaan? Itse odotan sitä jo innolla (niin kamalana akkana, kun sitten pidättekin) että lapset lennähtävät pesästä. Kaikki kasaantuvat kotityöt, menoista kinastelut ja kuskaamiset jää taakse. Aluksi sitä jaksoi, mutta alkaa jo puuduttaa pikkuhiljaa, kun huomaa, että teineillä ei ole kiinnostusta, kuin omiin juttuihin.

Sen ainakin tietää, mitä lapsiperhe-elämä tuo tullessaan. Vai tuliko esimerkiksi kinastelu pyytämättä ja yllätyksenä kuin faksi pääministerille? :D

No ei ehkä kinastelu, mutta sen aiheet... Todellakin voisi kuvitella, että peruskoulun loppusuoralla ja jo sen käyneet lapset jollain tavalla osallistuisivat kodin töihin ihan oma aloitteisesti tai edes pyydettäessä. Ja myöskin tajuaisivat sen, että kaikkea ei saa sormia napsauttamalla.

Oletko tosissasi? Luulit, että teini-ikäiset osallistuvat mielellään kotitöihin, haluavat miellyttää vanhempiaan ja osoittavat oma-aloitteisuutta kodin askareissa? Tuntuu uskomattomalta, että joku todella olettaa näin.

Kasvatuskysymys. Emme me aikuisetkaan yleensä intopikeinä siivoa ja pese pyykkiä. Teemme sen, koska niin täytyy tehdä, jotta ei joudu elämään sikolätissä. Molemmat lapseni ovat jo aikuisia, mutta osallistuneet pienestä pitäen kotitöihin.

Lapset nyt 12 v ja 15v. Ja elämä tuntuu paljon helpommalta ja rennommalta kuin 10v sitten. Mukava on huomata, että lapsistani on kasvamassa itsenäisiä ja fiksuja teinejä. Itse voin paremmin, kun nukun hyvin ja minulla on aikaa harrastaa ja tavata ystäviäni. Parisuhdekin voi hyvin, harrastamme yhdesdä kun lapset voivat jäädä kotiin.

Pikkulapsielämä oli ihanaa mutta rankkaa ilman tukiverkkoja.

Mutta vastaus kysymykseen, ei tunnu haikealta. Yhteys lapseen säilyy koko ajan ja rohkaisen ap:täkin miettimään mitä elämässä voisi olla pikkulapsihoivan jälkeen.

Mulla on esikoinen ollut omillaan jo muutaman vuoden, asunut ulkomaillakin, mutta kotona on vielä kaksi eskarilaista, ja niin ihania kun nuo lapset on, en usko että alan itkeä kun kymmenen vuoden päästä lähtevät kotoa, minä olen silloin jo viisikymppinen ja mies kuusikymppinen, terveys ei ole paras mahdollinen kummallakaan, joten voin kuvitella että tykätään hissutella kahdestaan kotona, lapset käy kotona kuitenkin, ja silloin varmaan on jo esikoinen saanut lapsia joten voi alkaa keskittyä mummailuun. Eipä sitä tiedä mitä elämä tuo tullessaan, mutta eipä sitä auta etukäteen murehtia.

Lapset on meille vaan lainaa, ja heidän kuuluu itsenäistyä ja elää omaa elämäänsä, ei siinä ole mitään surullista, elämä jatkuu. Toivon vaan että ollaan elossa vielä silloin kun nuorimmat saavat lapsia, haluaisin nähdä kaikki lapsenlapseni ja viettää aikaa heidän kanssaan ennenkuin kuolen. Elämä on niin lyhyt, se on pahempi ajatus kuin se että lapset itsenäistyy.

Vierailija kirjoitti:

Itse en halua sellaista elämää, jossa "parisuhteesta huolehtiminen" on "arjen vastapainoa". Kyllä sen arjen itsessään pitäisi koostua lähinnä rennosta ja nautinnollisesta yhdessäolosta sen oman rakkaan kanssa. Monella perheellisellä kaverilla tuntuukin parisuhde muuttuneen kasvatuskumppanuudeksi, mutta meillä, lapsettomalla parilla, on paljon aikaa nauttia toisistamme vielä vuosien jälkeenkin.

Totuus on että monella parisuhde muuttuu kämppissuhteeksi jos siitä ei pidetä huolta myös ruuhkavuosina. Ja onnellinen parisuhde on lastenkin paras kasvualusta.

Mutta ei, en vaihtaisi vanhemmuutta lapsettomuuteen. Mieluummin otan sitä laatuaikaa miehen kanssa kaksin ja pian sitä onkin enemmän kuin tarpeeksi:D Näin saan kaiken - perheen ja parisuhteen parhaat palat:)