Työttömyys: läheiset tuntuvat kääntäneen selkänsä

Toivo niille kaikkea pahaa! 

Tämä ketju osoittaa sen,että on vielä älykkäitä ja empaattisia ihmisiä. Pidetään kaikille peukkuja, että asiat järjestyisivät.

Vierailija kirjoitti:

Mikä sun pääaine on?

Minuakin kiinnostaisi tietää tämä.

Vierailija kirjoitti:

Elämä on niin raskasta nykyään. Sisälläni on jatkuvasti musta, raskas möykky, joka ei väisty edes iloisina hetkinä. Nielen kyyneleitä monta kertaa päivässä; bussissa, ruokakaupassa, kirjastolla, missä tahansa. Olen työtön. Se määrittelee minut nykyään lähes kokonaan.

Olin jo vähän keskivertoa vanhempi aloittaessani opinnot yliopistossa. Nyt valmistuttuani olen 29-vuotias. Valmistuin lähes vuosi sitten, alana kauppatieteellinen. Kaikki olivat puolestani niin iloisia kun pääsin sisään. Ekonomeilla menee hyvin, sanoivat kaikki. Uskoin itsekin niin. Sittenpä valmistuin taantuman keskelle. Oman alan töistä ei pienintäkään merkkiä, vaikka haen töitä jatkuvasti enkä karsasta mitään työtä. Edes hieman omaa alaa liippaava työ olisi lottovoitto, edes osa-aikainen. Minulla on kyllä ns. "hanttihomma", jota teen muutamana päivänä viikossa, mutta se ei riitä elämiseen. Ja hanttihomma-termiä käytän siksi, ettei siinä vaadita koulutusta, eikä työtuntejakaan ole riittävästi.

Olen täysin työtilanteeni lannistama, ja hiljalleen jopa läheiseni ovat kääntäneet asian minun syykseni. "Et hae tarpeeksi ahkerasti" ja "valitsit huonon alan" ovat yleisimmät argumentit. Ahkerammin en voisi töitä mitenkään hakea, mutta se on totta että valitsemani ala oli selkeästi ainakin minulle väärä. Mutta koulutukseni on kuitenkin yleisesti arvostettu, joten on todella hirveää kun muut ovat alkaneet väheksyä kovalla vaivalla hankkimaani tutkintoa. Saman koulutuksen hankkineilla vastavalmistuneilla on yleisesti ongelmia hankkia töitä, en minä ole ainut! Täysin arvottomaksi alkaa kyllä itsensä tuntea, kun ei riitä että tekee parhaansa. Taikuuteenkaan en pysty, joten olen kai sitten epäkelpo ihminen ja kykenemätön hyödyttämään yhtään työnantajaa. Joillain nälvijöillä on alempi koulutus kuin minulla, mutta joko ollut parempaa tuuria tai suhteita joilla työura on auennut. Sekin on jo huomattava etu, jos sattuu valmistumaan muulloin kuin lama-aikana. Mutta sitä ei kukaan näe. Huonon onneni syytä haetaan minusta, ja itsetuntoni on poljettu maanrakoon. Vaikka minussa ei pitäisi työntekijänä olla mitään vikaa! Haluan edetä elämässä, haluan säännölliset tulot, työn jota tehdessä voin arvostaa itseäni ja ottaa käyttöön opiskelun kautta hankkimani tiedot ja taidot.

Näihin syyllistäjiin kuuluvat sekä perheenjäseneni, ystäväni että puolisoni. Suurin piirtein kaikilla menee hyvin tai edes kohtalaisen hyvin työelämässä, joten ei kai ihmekään ettei minua ymmärreä :( Erityisen hienosti menee miehelläni. Ja hän on alkanut hävetä minua, kun en pääse menestyksen kelkkaan. Kyyninen puoleni aavistelee, että ehkä emme pysy ikuisesti yhdessä, kun minua ei kerran arvosteta eikä juuri tuetakaan...

Haluan sanoa täällä sen mitä en uskalla tarpeeksi voimallisesti sanoa kenellekään suoraan: Minussa EI OLE mitään henkilökohtaista vikaa, mikä estäisi työllistymiseni! Minä YRITÄN parhaani, joka päivä! Ja ei, en usko että voin koskaan unohtaa miten minut on käytännössä henkisesti hylätty tässä tilanteessa. En voi sitä unohtaa vaikka asiat kääntyisivät vielä parhain päin. En uskalla enkä enää edes halua avautua peloistani ja turhautumisestani kenellekään, saatuani niin usein osakseni vain syyllistämistä. Tiedostan nyt, että lopulta ihminen voi luottaa vain itseensä.

Olet liian vanha. Opiskelut pitää suorittaa nuorena. Aikuisopiskelu on valtion resurssien tuhlausta, ei kukaan palkkaa ikäloppuja, ilman työkokemusta, kun nuoria tulee joka tuutista tarjolle.

Mistä lähtien 29-vuotias on ollut ikäloppu? Ihan normaali ikä yliopistosta valmistuneelle.

Vierailija kirjoitti:

Mistä lähtien 29-vuotias on ollut ikäloppu? Ihan normaali ikä yliopistosta valmistuneelle.

Juuri näin. Olet parhaassa iässä työmarkkinoille joten älä ainakaan ikää mieti.

Kokemusta siitä, että minulla jäi aikanaan korkeakouluopinnot tauolle kun muutimme miehen työn perässä toiseen kaupunkiin. Hoidin lapsia kotona ja olin onnellinen. Miehen kanssa yhdessä päätimme kotiin jäämisestäni. Minulla oli ammatti (amis) ja tuurasin välillä eräässä yrityksessä (harvoin). Jossain vaiheessa alkoi miehen alentuva suhtautuminen minuun. "Yleensä naiset käyvät töissä" "Yleensä perheessä on kaksi tienaajaa" "Ei meillä ole varaa edes normaaliin elämään kun vain makaat kotona" Että sellaista. Miehen palkka oli 6000e/kk ja venytin senttejä, että pystyisimme elämään mahdollisimman niukasti. Ilmoitin, että mielihyvin palaan takaisin koulunpenkille ja menen töihin. Se ei kelvannut. Piti kuulemma nyt heti mennä töihin (vauva oli 5 kk) ja niinkin hankala asia kuin muutto ei tule kuuloonkaan. Pakkasin tavarani ja ilmoitin, että lähden lasten kanssa ja hän voi jäädä. Mies oli järkyttynyt ja kakoi, etten voi lähteä jne. Kylmä ja ynseä mies muutti käytöstään täysin. Itki ja aneli. Saimme asiat sovittua ja hän muutti mukana. Hän auttoi valtavasti ja siitä olen kiitollinen. Valmistuin ja löysin hyvän työpaikan. En edelleenkään täysin ole antanut miehelleni anteeksi hänen alentuvaa suhtautumistaan minulle kaikkein vaikeimmassa elämäntilanteessa. Hän yrittää kovasti, mutta luottamuksen palautuminen vienee vuosia. En pidä itsestään selvyytenä enää mitään. Pidä puolesi ja huolta itsestäsi!! Raha ja titteli tai työ eivät määritä arvoasi, muista se.