Millaista se on kun on lapsia?

Miesten kokemuksia vanhemmuudesta olisi muuten myös kiva lukea (jos täällä miehiä käy).

Ap

Lasten kanssa on erittäin antoisaa.

Nautin suuresti siitä, että saan antaa heille risua. Ennen ei ollut ketään, kehen olisi voinut taipumusta toteuttaa.

Kokeilematta paskaa.. Näin siskojen elämää seuranneena jätän itse tekemättä.

Vierailija kirjoitti:

Jos on tyytyväinen ilman lapsia niin jääkö jostain paitsi?

Ap

En usko että jää jos olet tyytyväinen elämääsi nyt ja onnellinen etkä tunne kaipausta sydämessäsi. Jos olet jo tyytyväinen, nauti elämästäsi.

Mulla on 21v tytär ja 6v kaksospojat. Ja mun mielestä lapsiperhe-elämä on aina ollut normaalia elämää, kyllä se lapseton elämä on aika hiljaista. Minä olen aina lapsesta asti tykännyt olla myös yksin, olen aina lukenut paljon, ja tykännyt katsoa sarjoja telkkarista, eikä lapset ole juuri näitä harrastuksia häirinneet, toki keskeyttävät joskus, mutta kyllä minä pystyn jatkamaan keskeytyksen jälkeenkin lukemista tai ohjelman katsomista.

Kun esikoinen syntyi olin masentunut nuori aikuinen, ja kyllä lapsi jopa pelasti mun hengen, suhde lapsen isään oli mun puolelta jopa jotain läheisriippuvuutta. Lapsi oli syy nousta aamulla sängystä, ja lopulta lähteä haitallisesta suhteesta. Ilman lasta olisin helposti voinut masentua vielä pahemmin enkä olisi saanut lähdettyä elämään omaa elämääni vaan olisin jumittanut juopon miehen kanssa ikuisessa köyhyydessä. Tytär on elänyt mun rinnalla aina, yhdessä on kuljettu ja molemmat eletty omia elämiämme ilman että minä olisin takertunut lapseen ja suorittanut vanhemmuutta, tai lapsi takertunut minuun liikaa. Minä olin aikoinani esikoinen ja "pikkuvanha" lapsi joka huolehti sitten nuoremmista sisaruksista. Samoin tyttäreni on kasvanut itsenäiseksi maailmannaiseksi. Minä olen varmasti laiska vanhempi, mutta sen on pitänyt riittää, ja tuloksesta päätellen on riittänytkin.

Poikien kanssa on ollut vähän erilaista, niitä kun tuli kaksi kerrallaan, ja mies on normaali ihminen, eli vastuuntuntoinen isä ja puoliso. Pelkäsin kun kuulin että kaksoset tulee, että nyt se perhehelvetti alkaa, että ei sitä millään jaksa kahta vauvaa, mutta kyllä se siinä sitten meni, se oikeasti on niin lyhyt aika kun lapset on pieniä, nyt ihmetyttää tämän tästä kun noiden juttuja kuuntelee, että mistä nuo isot pojat on tuohon ilmestyneet. Poikien leikit on tietysti erilaisia kuin tyttöjen, ja se tietysti on tuonut taloon myös meteliä, siihen on vaan pitänyt tottua, mutta onneksi ne nyt ei ihan suoraa huutoa huuda 24/7. Kun odotin poikia eräs naislääkäri jolla oli jo isot kaksospojat antoi mulle neuvon, että mene vaan sieltä missä aita on matalin, ja sitä olen noudattanut. En ole käyttänyt kestovaippoja, enkä saanut näitäkän lapsia imetettyä kovin pitkään, enkä ole itse väsännyt soseita. En ulkoile lasten kanssa joka päivä, isänsä alkoi ulkoilla heidän kanssaan kun olivat tarpeeksi isoja. Siinä ne nuokin kasvaa, tuntuu että se on vaan vilaus kun lähtevät armeijaan.

En ymmärrä ihmisiä jotka rasittuu niin hirveästi aina lapsistaan. Minä rasitun työstä ja varsinkin kotitöistä jo ihan ajatuksen asteellakin, ja välillä rasitun miehestä. Lapset on yleensä aika samanluonteisia kuin vanhempansa, ja vieläpä saamansa kasvatuksen tuotteita, joten jos lapset on rasittavia, on syytä katsoa peiliin.

Meillä oli ennen poikia jo aika pitkään tilanne että oltiin miehen kanssa paljon kahdestaan, tytär oli viikkojakin kerrallaan lomilla pois kotoa, ja hiljaistahan se elämä oli, ollaan molemmat koti-ihmisiä eikä mitään riekkaajia. Sitä samaa se kahdestaan oli, töihin, kauppaan, ruokaa, tiskit, pyykit... telkkaria ja kirjan lukemista ennen nukkumaanmenoa. Mies on tapojensa orja ja minä inhoan rutiineja useimmiten varmaan laiskuuttani. Minä olen aina pystynyt harrastamaan mitä haluan, samoin mies, elämää rajoittaa lähinnä raha. Varmasti rahaa olisi enemmän jos lapsia ei olisi, olisi ainakin pienenpi talo, mutta eipä ne lapset niin kauheasti kuluta, varmaan ruokaankin menisi lähes yhtä paljon rahaa kuin nytkin.

Tätini ja setäni eivät koskaan saaneet lapsia ja ovat eläneet kahdestaan yli 40 vuotta, ja heidän elämänsä menee aina rutiinien mukaan, rahaa olisi mutta missään eivät esim. matkustele, eivät edes käy meillä vaikka on alle 200km matkaa. Kun on siinä kotona hommia. Työ oli kaikki kaikessa ja nyt kun pääsi eläkkeelle pitää tehdä kaikkea mitä ei jaksanut kun oli vaativassa työelämässä. Omakotitalo ja kaksi mökkiä, ja vanha kotitalon markki vie kaiken ajan. Kun me käydään joskus kylässä heidän elämänsä näyttää menevän suorastaan raiteiltaan kun on kaksi poikaa hetken siinä eläväisinä tekemässä jotain. Heillä on esim. sellainen sääntö että sisällä pidetään tossut jalassa (ettei tuu kylmä) mutta olohuoneen matolle ei mennä tossuilla, vaan ne riisutaan siihen maton reunalle, ja laitetaan takaisin jalkaan kun lähdetään matolta pois :) Minä en ollut nähnyt heitä kuin viimeksi pikkulapsena, ja kun tavattiin uudestaan ja mulla oli pieni tytär, väitti setä tädille kivenkovaan että ovat nähneet mun tyttären vauvanakin, ei meinannut tajuta että se vauva jonka muistaa oli minä. Niin ne reilu 20 vuotta oli siine liuenneet pois, kun elämä on sitä samaa vuosikymmenestä toiseen, kun ei ole lapsia ei huomaa ajan kulumista mistään.

Vanhemmuus on mun mielestä hyvä asia, jos sitä itse on halunnut ja osaa ottaa rennosti. Joskus vieläkin kun joku huutaa äitiä, odotan että oma äitini vastaisi, jotenkin sitä unohtaa että mä olen nyt äiti, ja äitini sanoo samaa. Molemmilla myös se, että joskus kuulee oman äidin äänen omassa äänessään kun komentaa lapsia. Elämän luonnollinen kiertokulku. Olemme osa ketjua.

Tuosta ajan kulumisesta.

Itse tosiaan koen olevani vielä ihan nuori tyttö vaikka olen jo varhaiskeski-ikäinen... Kun näin veljeni lapsia pitkästä aikaa ja näin heidän kasvaneen niin huomasin kuinka nopeasti aika onkaan kulunut.

Ap