Millaista se on kun on lapsia?

Ihanaa ja paskaa yhtäaikaa.

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa ja paskaa yhtäaikaa.

:D

Ap

Jokainen kokee asian omalla tavallaan. Ei vanhempikaan pääse toisen vanhemman pään sisään.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen kokee asian omalla tavallaan. Ei vanhempikaan pääse toisen vanhemman pään sisään.

Näinhän se on. Siksi olisikin mukavaa lukea erilaisista kokemuksista.

Ap

Raskasta. Kaipaan omaa rauhaa ja yksinäisyyttä.

Ihan perseestä. Toivon päivittäin että lapseni saisivat ebolan ja kuolisivat.

Lasten seura on parasta! Tuovat iloa ja eloa, vievät myös voimia. En uskalla kuvitella elämää ilman heitä.

Äänekästä, rauhatonta, sotkuista, hermostuttavaa, työntäyteistä, hassua, söpöä, iloista, rakastettavaa, huolissaan olemista, merkityksellistä, elämää.

Semmoisia sanoja tuli mieleen.

T: 2 ja 3 vuotiaiden lasten äiti

Jos on tyytyväinen ilman lapsia niin jääkö jostain paitsi?

Ap

Eipä ainakaan vauvakuume tule näitä lukiessa:D

Kokemus vanhemmuudesta riippuu pitkälti omasta jaksavuudesta ja lapsen "helppoudesta". Jos itse jaksat tehdä paljon väsymättä + helppo lapsi, niin kivaa on. Jos itse taas väsyt helposti + paljon tarvitseva lapsi, niin vaikeaahan se. Varsinkin jos pitää yhdistää useampi lapsi + työssäkäynti.

Toivottavasti tähän ketjuun kirjoittaisi mahdollisimman moni. Olisi kiinnostavaa lukea vanhemmuuden ajatuksista. Jään taustalle lukemaan.

Ap

Jokainen kokee sen eri tavalla. Riippuu niin siitä omasta elämäntilanteesta, parisuhteesta, sukulaissuhteista, rahatilanteesta, lapsista ja lasten terveydestä. Jos perusasiat on ok ja on paljon lastenhoitoapuja, lasten kanssa eläminen on tosi helppoa. Päinvastaisessa tilanteessa vaikeampaa jos ei koskaan saa levätä. Oma hyvä lapsuus ja omat hyvät vanhemmat tekevät vanhemmuudesta helpompaa, kuin jos lapsen saaminen aktivoi muistot omasta huonosta lapsuudesta ja siitä aiheutuvat turvattomuuden ja ahdistuksen tunteet.

Minä koen äitinä olemisen etuoikeutena, on ihanaa elää lasten kanssa. Välillä on vaikea sietää sitä riittämättömyyttä, että ei ole voinut antaa lapsille sitä elämää minkä kuvitteli voivansa antaa. Olen tosi iloinen että saan olla vanhempi, hoivata, kasvattaa hassutella. Äitinä oleminen on paljon enemmän kuin mikään muu minkä olen kokenut. 

Usein melko rankkaa ja väsyttävää, mutta myös antoisaa ja ihanaa. Omia lapsiaan rakastaa sellaisella tavalla jota on vaikea kuvailla ja jonka kokee vasta sitten kun niitä lapsia saa.

Iloista, tulee nauraneeksi enemmän kuin ennen. Ja ärtyy useammin kuin ennen. Toisaalta aika kuluu selkeämmin, se aika kun on itse aikuinen ja ei ole lapsia, valuu ohi yhtä ulkomaanmatkaa muistellen. Nyt aika jakautuu lapsen kehityksen mukaan ja kehitys tuo aina uutta ihmeteltävää eteen.

Voimakkain tunne, jota olen koskaan kokenut, on rakkaus lapsiani kohtaan.

Raskasta, mutta antoisaa. Huolen täyttämää, sekä pakahduttavaa rakkauden tunnetta. Unettomia öitä (teinin oireillessa psyykkisesti en nukkunut kuukausiin kunnolla) mutta toisaalta suunnatonta onnen tunnetta.

Loputtomia taisteluja lasten oikeuksien puolesta, ylitsevuotavaa onnea asioiden sujuessa.

Kiirettä, stressiä ja kiukkuisuutta. Onnenhetkiä, riemua, ylpeyttä.

Ystäville, parisuhteelle tai omille harrastuksille ei ole aikaa. Vastapainoksi kuitenkin saa uusia maailmoja, uusia kiinnostuksen kohteita, uusia kokemuksia. Esimerkiksi minä joka rakastin omia yksilöharrastuksiani, olen unohtanut ne kokonaan, ei ole kolmen lapsen äitinä aikaa olla edes terveen itsekäs. Korvaukseksi siitä olen saanut uuden harrastuksen joka täyttää arjen, olen ns. soccermama. Kuulostaa tylsältä, mutta kun tarkkaan mietin, huomaan että lasten jalkapalloharrastukset tuovat minulle enemmän jännitystä, riemua ja mielenkiintoa kuin menetetyt omat harrastukset..

Eli lyhennettynä, menetät paljon, saat valtavasti. En vaihtaisi tätä mihinkään, vaikka vanhin lapsistani onkin vaikea erityislapsi. Kolme erilaista lasta, kaikkia rakastan enemmän kuin mitään maan päällä. Ei mitään voi verrata rakkauteen lasta kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Iloista, tulee nauraneeksi enemmän kuin ennen. Ja ärtyy useammin kuin ennen. Toisaalta aika kuluu selkeämmin, se aika kun on itse aikuinen ja ei ole lapsia, valuu ohi yhtä ulkomaanmatkaa muistellen. Nyt aika jakautuu lapsen kehityksen mukaan ja kehitys tuo aina uutta ihmeteltävää eteen.

Minä taas nauran vähemmän mutta itken enemmän. 

Vierailija kirjoitti:

Jos on tyytyväinen ilman lapsia niin jääkö jostain paitsi?

Ap

Jää tietenkin siitä omasta äitiyden kokemuksesta paitsi, mutta omasta mielestäni lapsettomana ei jää vaille jotain tärkeää arkkikokemusta, jota ilman elämä jäisi jotenkin vajaaksi. Lapsi ei tule tähän maailmaan äidin tunne-elämää rikastuttamaan vaan kasvamaan, joskus koko perheellekin kivuliaalla tavalla, joten itse en ajattele niin, että lapsi lisäisi onnellisuutta automaattisesti. Omaa onnellisuuttani se on lisännyt valtavasti. Kun sain esikoisen mietin usein, että vaikka elämä tästä lähtien olisi kuinka rankkaa, se ei haittaa, koska olen saanut kokea tämän mielettömän rakkauden, onnen ja ilon minkä tämä pieni ihminen toi mukanaan ja olen edelleen samaa mieltä, että jos rankatkin ajat on olleet pieni hinta siitä onnesta että saa olla äiti. Mut jokainen kokee nämä asiat eri lailla.

Lapsettomissa ja lapsellisissa kavereissani ainoa erottava tekijä on ehkä se, lapsien saaminen konkretisoi sen oman iän ja ajan kulumisen eri tavalla. Minä ja kaveripiirini alamme olla neljänkympin molemmin puolin. Minulle se on konkreettinen rajapyykki elämässä, koska olen tehnyt lapset tietoisena siitä että aika saada lapsia on rajallinen ja se aika melko lailla loppuu tuohon neljäänkymppiin. Lapsettomille kavereilleni se on enemmän sellainen ikä on asenne - tyyppinen rajapyykki, vähemmän konkreettinen.

Busy