Lue keskustelun säännöt.
Avioliitosta eronnut! Rehellinen syy, miksi erositte?
15.01.2016 |
Meillä on tänä vuonna 18-vuotishääpäivä. Kuulin aamulla, että yksi lapsuudenkaveri on eronnut ja aloin laskea, kuinka moni meidän jälkeen naimisiin mennyt on eronnut. Laskin kaikki läheiset ja sukulaiset, hääpareja tuli yhteensä 25. Tänään saman ihmisen kanssa naimisissa heistä on enää 12. Yllätti.
En tiedä näiden eronneiden todellisia syitä eroon, en edes aivan lähimpien. Tai syitä ovat kyllä sanoneet (kasvoimme erilleen, aina tapeltiin jne), mutta tuskinpa nuo nyt ihan niitä perimmäisiä syitä ovat olleet. Joka liitossa on huonoja kausia ja riitelyä, meilläkin. Silti, miksei me olla erottu ja miksi joku toinen on, sitä en tiedä.
Siispä, miksi te olette eronneet?
Kommentit (161)
Kyse alkoi olla oikeasti elämästä ja kuolemasta.. en jaksanut enää ja tahtoisin nähdä lasteni kasvavan ja sitä rataa.. Miehen mielestä minä en ansainnut elää, joten otin eron.
Exällä narsistin tyyppisiä ongelmia ja jäi lääkekoukkuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perushyvä liitto, en vain saanut arvostusta enkä rakkautta läheisyydestä puhumattakaan. 14v sinnittelin ja sitten lähdin. Nyt on ollut ihana parisuhde jo 20v
Miten kukaan voi kuvitella liiton olevan hyvä jos siitä puuttuu arvostus, rakkaus ja läheisyys? Eivätkö ne nimenomaan ole ne kolme tärkeintä asiaa parisuhteessa?
Eivät vaan laiskuus, mukavuudenhalu ja muutoksen pelko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinä valassa ei kysytä "rakastatko sinä" vaan "tahdotko rakastaa" ja lupa tehdään aviopuolisolle sekä Jumalalle. Itse olen ateisti enkä kaipaa jumalaa mun suhteisiin mutta voin kuvitella että jotkut kovasti uskovat ottavat tuon niin tosissaan että eivät eroa vaikka suhteessa olisi mitä pettämistä, väkivaltaa tai alistamista tahansa.
No itse asiassa monet uskonoppineet on Raamatun perusteella sitä mieltä, että avioliittolupaus raukeaa, jos toinen osapuoli pettää tai on väkivaltainen. Silloin petetty osapuoli on vapaa menemään uudestaan naimisiin, pettäjä ei olisi.
Mielenkiintoista. Missäs siinä teidän raamatussanne näin sanotaan?
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli sellainen avioliitto, josta ei erota. Riideltiin, sovitttiin. Elettiin arkea, toinen ärsytti. Oli erimielisyytyä siitä ja tästä. Rahasta, ajankäytöstä. Riideltiin taas. Haukuttiin, sanottiin rumasti. Ei ymmärretty toisiamme. Mutta ei erottu! Taas vaan oli paskaa ja suota ja vaikeaa ja inhottiin eikä arvostettu. Sitten taas sovittiin. Ja riideltiin. Mentiin terapiaan. Sovittiin riideltiin rämmittiin.
Jossain kohtaa mä sit ajattelin että ei hemmetti mun elämä voi olla näin paskaa! Että miksi en voi erota? Kun ei kerran paremmaksi muutu. Kun en rakasta enkä saa rakkautta. Kun en ole onnellinen.
Ja tiedätkö ap mitä? Mun nykyisessä parisuhteessa ei riidellä. Ei IKINÄ koroteta ääntä. Ei huudeta eikä haukuta. Mistä me riideltäis, kun sovitaan niin hyvin yhteen? Täydennetään toisiamme. Nautitaan ja ollaan niin onnellisia, että jotain tällaista on löytynyt. Ja ollaan siis vuosia jo oltu yhdessä, ei ole alkuhuumaa. Nyt ihan todella tajuan, että sen ei tarvitse olla mitään yrittämistä ja hoitamista ja tahdon asia ja kaikkea paskaa. Se voi olla helppoa onnea!
Minulla samanlainen kokemus omassa elämässä. Tosiasia vaan, että rakastumishuuman jälkeen tulee näkyviin ne persoonallisuudet, niiden yhteensopivuus ja erot. Kun löytää samanhenkisen ihmisen jolla on samanlaisia tarpeita, ymmärrystä ja hyväksyntää ilman halua muuttaa toista, yhteiselämä voi olla helppoa ja onnellista. Varmasti sitä itsekään ei ole sama kuin ensimmäisellä kierroksella, toivottavasti oppinut ja kasvanut myös itse paremmaksi puolisoksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin aviossa 20 vuotta. Vielä vuosi ennen eroa kirjoitin tänne av:lle ketjuihin, että en usko meidän koskaan eroavan. Sitten miehen työpaikalle tuli uusi työntekijä, he ystävystyivät, lähenivät ja lopulta minä laitoin miehen valitsemaan meidän kahden väliltä. Mies valitsi, ettei koskaan jätä tätä naista, koska tämä nainen on hänen sielunkumppaninsa. Siksi minä lähdin.
Erokeskusteluissa mies sanoi, että tämä nainen ei ollut eron syy, vaan seuraus. Nyt erosta on jo vuosia, olen itsekin uusissa naimisissa, mutta vieläkään en osaa sanoa, mikä meidän eron alkuperäinen syy oli.... Meillä oli aivan rauhallista, oli ihan mukavaa, emme riidelleet, oli seksiä ja aamu-ja iltapusut, eikä ollut mitään suurempia kriisejä.
Sen tiesin, että miehellä oli keski-iän kriisi päällä. Hän poti 1-2 vuotta kuinka työt kyllästyttää, hän haluaa elämäänsä muutosta, hän vihaa autoaan, haluaa muuttaa ulkomaille yms. Koskaan hän ei kritisoinut minua muutoin kuin sen osalta, että hän minä olen kaupunki-ihminen enkä tykkää sienestää ja valeltaa yhtä innokkaasti kuin hän. Ja kuten arvaatte - niin tämä uusi nainen on todellinen metsäihminen....
Ymmärrän. Mä olen myös kohdannut sielunkumppanini ja se on kyllä sellainen asia, ettei siitä halua luopua. Meillä meni myös elämät pikapikaa uusiksi, eikä entiseen ollut mitään paluuta. Ja ihmeellistä on, että se sielunkumppanuus-tunne vain vahvistuu ja syvenee ja löytää uusia muotoja vuosien myötä. Meitä eivät ole mitkään vastoinkäymiset lannistaneet, päinvastoin. Jos sellainen ihme tapahtuu, että se sielunkumppani vastaan tulee, niin on kyllä todella typerää olla tarttumatta siihen. Kun ei siitä vanhasta elämästä voi juuri mitään tulla vaikket eroaisikaan, sen jälkeen kun tiedät että se sun oikea kumppanisi jossakin on. Minä en tiennyt rakkaudesta mitään ennen kuin tapasin sen oikean. Vaikka luulin tietäväni
Minulla on kaksi ystävää, jotka tapasivat sielunkumppaninsa.mkumpikaan ei ole enää yhdessä tämän kanssa. Elämä ei vain toiminut yhdessä,mniin sielunkumppaneita kuin olivat.
Vierailija kirjoitti:
Minä menin alunperinkin naimisiin väärän ihmisen kanssa. En osannut tai tajunnut pysäyttää junaa ajoissa. Ehkä lapsellisuuttani, kokemattomuuttani tai halusin vaan saada sen perheen, enkä kyennyt strukturoimaan ajatuksiani.
Ero oli pitkän ajatustyön tulos. Kova työ siinä oli.
Juuri nyt olen onnellinen.
Mulla tismalleen sama. Tapasin ex-mieheni liian nuorena enkä edes tiennyt, mitä parisuhteelta haluan. En osannut siitä tyhmyyttäni lähteäkään. Tai pelkäsin yksinäisyyttä. Sitten kun en enää pelännyt ja tiesin mitä elämältä haluan, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä. Henki alkoi taas kulkea ja elämä tuntua elämisen arvoiselta. Pointsit sulle ap että osasit valita heti ekalla kerralla oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin aviossa 20 vuotta. Vielä vuosi ennen eroa kirjoitin tänne av:lle ketjuihin, että en usko meidän koskaan eroavan. Sitten miehen työpaikalle tuli uusi työntekijä, he ystävystyivät, lähenivät ja lopulta minä laitoin miehen valitsemaan meidän kahden väliltä. Mies valitsi, ettei koskaan jätä tätä naista, koska tämä nainen on hänen sielunkumppaninsa. Siksi minä lähdin.
Erokeskusteluissa mies sanoi, että tämä nainen ei ollut eron syy, vaan seuraus. Nyt erosta on jo vuosia, olen itsekin uusissa naimisissa, mutta vieläkään en osaa sanoa, mikä meidän eron alkuperäinen syy oli.... Meillä oli aivan rauhallista, oli ihan mukavaa, emme riidelleet, oli seksiä ja aamu-ja iltapusut, eikä ollut mitään suurempia kriisejä.
Sen tiesin, että miehellä oli keski-iän kriisi päällä. Hän poti 1-2 vuotta kuinka työt kyllästyttää, hän haluaa elämäänsä muutosta, hän vihaa autoaan, haluaa muuttaa ulkomaille yms. Koskaan hän ei kritisoinut minua muutoin kuin sen osalta, että hän minä olen kaupunki-ihminen enkä tykkää sienestää ja valeltaa yhtä innokkaasti kuin hän. Ja kuten arvaatte - niin tämä uusi nainen on todellinen metsäihminen....
Ymmärrän. Mä olen myös kohdannut sielunkumppanini ja se on kyllä sellainen asia, ettei siitä halua luopua. Meillä meni myös elämät pikapikaa uusiksi, eikä entiseen ollut mitään paluuta. Ja ihmeellistä on, että se sielunkumppanuus-tunne vain vahvistuu ja syvenee ja löytää uusia muotoja vuosien myötä. Meitä eivät ole mitkään vastoinkäymiset lannistaneet, päinvastoin. Jos sellainen ihme tapahtuu, että se sielunkumppani vastaan tulee, niin on kyllä todella typerää olla tarttumatta siihen. Kun ei siitä vanhasta elämästä voi juuri mitään tulla vaikket eroaisikaan, sen jälkeen kun tiedät että se sun oikea kumppanisi jossakin on. Minä en tiennyt rakkaudesta mitään ennen kuin tapasin sen oikean. Vaikka luulin tietäväni
73 vastaa
Toisaalta ymmärrän eksääni, toisaalta en. Minulla on myös nyt aviomies, joka on samanlainen kuin minä. Sielunkumppani, jonka kanssa rakkaus syvenee koko ajan. Emme riitele, ymmärrämme toisiamme. Nyt tajuan, että en tiennyt rakkaudesta paljoakaan eksän kanssa.
Mutta tämä sielunkumppanuus tuli esiin vasta ajan myötä. Se vaatii vaalimista. Kemia näkyi jo sadan metrin päästä, mutta rakkaus syventyi vähitellen. Tämä on hienoa.
Jotenkin silti ajattelen, että minulla ja eksälläni oli lapset......meillä on myös velvollisuuksia.
Henkinen, fyysinen ja taloudellinen väkivalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riittääkö ap:lle hyväksi syyksi täydellinen kommunikoimattomuus, välinpitämättömyys, synkkä ilmapiiri ja ahdistus kun pari on kahdestaan ja alkoholiongelma. Nämä kaikki ovat asioita, jotka eivät välttämättä näy ulkopuolelle (ei edes se alkoholiongelma). Itse lähdin siitä syystä, että omassa kodissani en voinut tehdä yhtään mitään pelkäämättä, miten toinen osapuoli siitä saattaa loukkaantua. Kun pelkästään nukkumaanmeno tai television katsominen voidaan milloin tahansa tulkita loukkaukseksi, sellainen elämä on äärimmäisen ahdistavaa. Tottakai se ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että on erottu ihan turhaan.
Ei minulle tarvitse mitään todistella.
Kävittekö te parisuhdeterapiassa? Yritittekö ulkopuolisen avun kanssa päästä eteenpäin? Mulle nuo kaikki muut paitsi alkoholiongelma (joka sekin on tiettyyn rajaan asti hoidettavissa) on keskustelemalla selviäviä ongelmia. Jos ei yksin tai keskenään, niin ulkopuolisen kanssa autettuna.
En ihan oikeasti ymmärrä, miten joku voi sanoa AVIOERON syyksi sen, että pelkää toisen loukkaantuvan siitä, että toinen katsoo telkkaria. Ymmärrän, että se ärsyttää, siitä voi tulla riitaa, se voi ahdistaa, mutta että avioero sen takia?
ap
Yksin on vähän paha keskustella. Luuletko, etten yrittänyt puhua miehen kanssa?
Nuo mainitsemani asiat ovat vain esimerkkejä, joiden tarkoitus oli tuoda esiin se, että ei ole olemassa mitään yksittäistä syytä vaan ilmapiiri on olemassa ihan koko ajan ja se on todella ahdistavaa. Minä voisin luetella näitä esimerkkejä vaikka miten paljon, mutta tuskin ymmärtäisit.
Miehen uskonnollisuus lähti lapasesta. Alkoi pitää mua jonkinlaisena vastustajana ja pahana ihmisenä. Sitä ei monta vuotta voi katsella. Rakkauden tilalle tuli hänen puoleltaan viha ja halveksunta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain liian monta kertaa turpaani, jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa.
Kauheen moni ei tiedä enkä koe et mun pitäis kertoakaan, esim. iso osa minun sukulaisistani pitää mua edelleen typeränä kun niin hyvästä miehestä erosin... Osas esittää unelmamiestä kun ei oltu kahden kesken.
Se, mitä ihmiset sanovat eronsa syyksi, ja todellinen syy ovat usein ihan eri asioita. Minä sanon aina eroni syyksi miehen toistuvan uskottomuuden, koska sekin on totta ja sen kaikki ymmärtävät. Minulle se ei ollut pätevä eron syy, mutta se oli, kun mies palasi Thaimaasta, nai minun kanssani suojautumatta (vaikka kysyin, olisiko syytä) ja kertoi vasta kuukauden kuluttua, että uskoi saaneensa matkalla hiv-tartunnan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkoholi & nettipeli. Ykskaks peli koukutti kunnolla ja se oli menoa miehelle. Saatto pelata niin kauan kunnes alko heikottaa kun ei ollu moneen päivään syöny.. Kusi kaljapulloihin ja väänsi tortut leipäpusseihin.. Kuulostaa absurdilta, mut on aivan totta. Mies ei huomannut että olin ollut poissa kotoota 2 päivää.. Meni viikko, kun tajusi että mun kamat oli hävinny.
Mies oli menestyvä ja rikas,mutta ei ulkoisesti unelma.Tavallaan pakotin itseni rakastumaan.Kaikki läheisyys loppui muutamassa vuodessa.Ei vaan pystynyt.
Onko uskottomuus syy? Vai onko se seuraus syystä? Entä jos todelliseen syyhyn voisi vaikuttaa?
Henkinen väkivalta. Mies vähätteli minua kaikin tavoin. Nöyryytti muiden ihmisten läsnäollessa. Jos tiesi että pidän tai en pidä jostain niin järjesti e.m. asian minulle epämiellyttävällä tavalla. Väitti että olin aina väärässä, ei tarvinnut sanoa kuin että onpa ihana aurinkoinen päivä niin taas jotenkin todisti että olin väärässä. Ei suostunut keskustelemaan kun yritin ottaa nämä asiat puheeksi. Lopulta vain pakkasin tavarani ja lähdin. Elämäni paras päätös.
En ole itse eronnut, mutta vanhempani ovat. Keskustelemalla selvittäminen on yliarvostettua: kyllähän ne keskusteli, mutta kumpikin käytti omia huonoja ja tunneälyttömiä (tai väärällä tavalla älykkäitä manipuloivia) keinojaan. Äiti puhui paljon mutta pelkkää passiivisaggressiivista syyllistämistä, jossa syytti isää kaikista ongelmistaan joista osalla ei ollut tasan mitään tekemistä avioliiton kanssa. Isä heittäytyi kingiksi ja yritti ylevistä korkeuksistaan ilmoittaa ettet sinä minua määräile. Kumpikaan ei ollut kodissaan oppinut minkäänlaista aitoa keskustelua ja oli myös ihmisinä täysin solmussa itsensä kanssa. Lopulta eron laukaisi ulkoinen tapahtuma eli lähiomaisen kuolema, mutta eipä siitä silti siististi selvitty.
Ei niiden ihmisten olisi ikinä pitänyt mennä naimisiin, toistensa tai ehkä kenenkään kanssa. Isällä oli myöhemmin pitkä parisuhde, jossa asiat oli hieman paremmin, koska nainen oli enempi myötäilevää tyyppiä. Mutta en mä henk koht olisi sellaisessakaan suhteessa viitsinyt elää.
Että joo, ei asiat aina ole selvitettävissä jos niitä selvittämisen kykyjä ei ole. Kokeilivat terapiaakin, mutta minä taidan olla tässä perheessä se, joka sitkeimmin on jaksanut terapiansa käydä.
Kavereiden liittoja katsellessa (itse en ikinä taatusti naimisiin mene), osa toimii siksi että molemmat on fiksuja ja vastuuntuntoisia, eikä kovin "intohimoisia" eli eivät ihastuile muihin ihmisiin tai kaipaa pohjattomasti sellaista intensiivistä ehdotonta huomiota, jota vain vastarakastuneena saa. Ja sitten on niitä, jossa ne toimii, koska toiselle naimisissaolo on niin tärkeää että myötäilee varsin pitkälle itsekeskeisempää osapuolta ja antaa toiselle vapauden työnarkomaniaan, aikaaviepiin harrastuksiin jne. ei nekään välttämättä huonoja liittoja ole, jos myötäilevä osapuoli ei siitä kärsi. Ja joskus tosiaan liitto näyttää hyvältä mutta joku kriisi (työttömyys tai omaisen kuolema) heittääkin asiat ihan pyllylleen, kun siihen suhtautuminen on osapuolilla kovin erilaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ylipäätään ymmärrä miksi ihmiset menevät naimisiin, jos se on vain juridinen sopimus jonka voi päättää milloin tahansa. Jos olisin noin ajatellut, olisin pysynyt avoliitossa.
Avioliitto antaa sellaisia laillisia oikeuksia, joita avoliitto ei anna. Ei kaikkien tarvitse suhtautua avioliittoon minään pyhänä instituutiona, joka yhdistää kuolemaan asti. Järkevät ihmiset osaavat erottaa juridiikan tunteista, ja suhtautuvat juridisiin sopimuksiin sellaisina kuin ne ovat. Sitoutuminen ja rakkaus tapahtuu ihan muualla kuin lakipykälissä ja taloudellisissa sopimuksissa.
Jäätävää. Yhtä kylmää kuin sydämesi.
Rakastan miestäni kaikesta sydämestäni ja sielustani, mutta sitä ei tarvitse kirjoittaa mihinkään sopimukseen. Avioliitto solmittiin muista syistä, rakkauteemme se ei liity mitenkään.
Paljon alapeukkuja saanut, mutta minun mielestä ihan normaali nykypäivän tapa ajatella asioita. Meille varsinainen sitoutuminen tapahtui päätöksestä yhteiseen lapseen ja asunnon ostoon. Naimisiin meno tuntui jotenkin pieneltä sen rinnalla, kun yhdessä saatiin lapsi. Mutta toki monille lapsenkaan teko ei ole sitoutumista toiseen, mutta tuli vain mieleen että meidänkin 10v avoliiton (jonka jälkeen mentiin naimisiin) aikana erosi jokunen avioitunut pari. Että kyllä se avioliitto ei ainakaan tilastollisesti ole minkäänlainen sitoutumisen meriitti, ja ehkäpä hyväkin niin että esim. väkivaltaisesta suhteesta pystytään lähtemään ilman sosiaalista painetta. Toista se oli 50v sitten.
Mulla oli sellainen avioliitto, josta ei erota. Riideltiin, sovitttiin. Elettiin arkea, toinen ärsytti. Oli erimielisyytyä siitä ja tästä. Rahasta, ajankäytöstä. Riideltiin taas. Haukuttiin, sanottiin rumasti. Ei ymmärretty toisiamme. Mutta ei erottu! Taas vaan oli paskaa ja suota ja vaikeaa ja inhottiin eikä arvostettu. Sitten taas sovittiin. Ja riideltiin. Mentiin terapiaan. Sovittiin riideltiin rämmittiin.
Jossain kohtaa mä sit ajattelin että ei hemmetti mun elämä voi olla näin paskaa! Että miksi en voi erota? Kun ei kerran paremmaksi muutu. Kun en rakasta enkä saa rakkautta. Kun en ole onnellinen.
Ja tiedätkö ap mitä? Mun nykyisessä parisuhteessa ei riidellä. Ei IKINÄ koroteta ääntä. Ei huudeta eikä haukuta. Mistä me riideltäis, kun sovitaan niin hyvin yhteen? Täydennetään toisiamme. Nautitaan ja ollaan niin onnellisia, että jotain tällaista on löytynyt. Ja ollaan siis vuosia jo oltu yhdessä, ei ole alkuhuumaa. Nyt ihan todella tajuan, että sen ei tarvitse olla mitään yrittämistä ja hoitamista ja tahdon asia ja kaikkea paskaa. Se voi olla helppoa onnea!