Avioliitosta eronnut! Rehellinen syy, miksi erositte?

No siis mähän olisin kestänyt vaikka kuinka sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa niin tein repäisyn ja petin. Silleen hoitu ero jouhevasti ilman paskoja keskusteluja jotka ei olis johtanut mihinkään.

Tämän keskustelun asetelma tuntuu olevan se, että kysyjä haluaa kuulla muiden eron syitä saadakseen arvostella heidän perhe-elämäänsä ja ratkaisujaan. Kyllä on melkoisen itseriittoinen asenne ihmisellä ei voi muuta sanoa. Suoranaista henkistä raiskaamista niitä ihmisiä kohtaan jotka syystä tai toisesta eivät voi eivätkä halua jatkaa avioliitossa. Hyi saatana sanon minä......

Aloittajalla on kyllä hämmästyttävän ylimielinen asenne eronneita kohtaan jos itse eroaisi jostain niin mitättömästä syystä kuin pettäminen. Ei avioliitto sinulle paljon merkitse jos oma ego on noin ylitsepääsemättömän tärkeä. 

Sitä pitäisi kestää että puoliso saa jatkuvasti raivareita täysin arvaamattomista asioista (se telkkarinkatseluesimerkki) mutta auta armias jos kerran hairahtuu pitämään hauskaa jonkun toisen kanssa.

AP:lle, katsellaan mitä mieltä olet 10-15 vuoden päästä. Minäkin olisin vielä 15 vuotta sitten ennustanut, että olemme loppuelämän yhdessä. Kun lapset ovat kotoa lähteneet tulee vaihe, jossa katsellaan toisiaan ja mietitään miten loppuelämä menee. Jos ainut syy pysyä yhdessä on yhteinen mummola/ukkila lapsenlapsille on loppuelämä aika ankeaa. Olen ihan erilainen kuin se nuori tyttö joka 20-vuotiaana suhteen aloitti, samoin on ex-mieheni nykyään. Arvoni ja kiinnostukseni ovat muuttuneet, tunnen myös itseni ja tarpeeni huomattavasti paremmin kuin nuorena jolloin vielä toimin lapsuudenkodin mallilla. Jokainen tuntemani nainen on alkuun kokenut epäonnistumista erosta, mutta ajan myötä tuo tunne lievenee. Pitäisikö katua, mitä kohtaa elämässä? Sitäkö ettei silloin nuorena, kehittymättömänä ja lapsellisena ymmärtänyt paremmin itseään ja parisuhteen vaateita? Ettei osannut ennustaa paremmin kuinka käy? Vai voiko vain olla onnellinen siitä hyvästä palasta historiaa, meillä erityisesti se rasittava pikkulapsiaika oli sellaista. Ja lapsista, siitä, että he ovat suht hyvin selvinneet vaikka vanhempien liitto ei kaikkein lämpimin ollutkaan ja päätyi eroon. Eivät hekään olisi halunneet molempien vanhenevan katkerina ja toisiaan inhoavina, kauempaa on paljon helpompi tulla toimeen ja ymmärtää toista ja jakaa aikuisten lasten vanhemmuus kun saa elää oman elämänsä omalla laillaan. Eniten erostani järkyttyivät ihmiset, jotka ovat hirveän kiinni puolisossaan ja joilla on ainakin ulkopuolisen silmin hankaluuksia liitoissa - pelottaa tuollainen vaihtoehto. NYt kauempaa katsottuna ero ei niin hirveä epäonnistuminen ole, enemmän kasvamisen paikka, onnettomaan liittoon jääminen olisi ollut paljon pahempi vaihtoehto. Se 30 vuoden jälkeen eronnut.

Minä kasvoin kodissa jossa oli ilmeisesti samanlaista kuin ap:n kotona. Vanhemmat huusivat pää punaisena, loukkasivat toisiaan jatkuvasti, isä heitteli tavaroita ja äiti huusi lapset apuun. Kaikki perhelomat päättyivät tähän. Mutta sain kasvaa ydinperheessä ja siksi lapsuus oli onnellinen, luoja paratkoon että olisivat eronneet.

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalla on kyllä hämmästyttävän ylimielinen asenne eronneita kohtaan jos itse eroaisi jostain niin mitättömästä syystä kuin pettäminen. Ei avioliitto sinulle paljon merkitse jos oma ego on noin ylitsepääsemättömän tärkeä. 

Sitä pitäisi kestää että puoliso saa jatkuvasti raivareita täysin arvaamattomista asioista (se telkkarinkatseluesimerkki) mutta auta armias jos kerran hairahtuu pitämään hauskaa jonkun toisen kanssa.

Jos mieheni runkkaisi itsensä johonkin naiseen olisi paljon vähäarvoisempi asia, kun riitely, loukkaaminen, jatkuva asioista säätäminenja keskustelu puhumattakaan henkisellä tasolla pettämisestä.

Jokin aika sitten luin psykiatrin kirjoituksen lehdestä, jossa mielestäni sanottiin tosi hyvin että avioliiton yhteiskunnallinen funktio on tarjota puitteet lasten kasvatukselle (okei, tutkimusten mukaan lapset voivat parhaiten ydinperheissä) mutta kun se tehtävä on täytetty, ja jos varsinkaan puolison kanssa ei ole mitään yhteistä, ei vietetä aikaa yhdessä, ei suunnitella mitään jne., ei kenenkään tarvitse jäädä loppuelämäkseen huonoon suhteeseen vain sen takia että se on kerran solmittu. Ihmiset muuttuvat eikä kenenkään tarvitse olla väkisin ihmisen kanssa jota ei enää rakasta. Päinvastoin huonossa suhteessa kärvistely voi olla terveydelle vaarallista, mm.aiheuttaa sydän - ja verisuonisairauksia, masennusta jne. Jopa se että joutuu olemaan suhteessa yksin aiheuttaa stressiä. Suhdetta voi olla edullista jatkaa siihen asti että lapset on saatettu maailmalle, mutta en tuomitse ketään joka sen jälkeen haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja kuten aiemmissa kommenteissa on mainittu, elämää ei voi ennustaa etukäteen eikä ketään velvoittaa suhteessa pysymään vastoin tahtoaan.

Vierailija kirjoitti:

En ole vielä eronnut mutta luulen, että näin tapahtuu. Lapset alkavat olla jo isoja enkä nauti ajasta vaimoni kanssa. En kaipaa muuta parisuhdetta - en ole erakko mutta haluan mennä yksin nukkumaan ja herätä yksin. Minulla on valtavasti energiaa, intohimoja ja tapoja toteuttaa itseäni mutta kaikki se tuntuu valuvan hukkaan vaimoni kanssa sohvalla television ääressä. Tunnen kovaa syyllisyyttä siitä, että en pysty elämään oikeaa elämää  hänen kanssaan mutta kuristun. Tämä ei ole mikään hetken mielijohde vaan tilanne on jatkunut jo vuosia.

Täällä toinen, samoilla ajatuksilla varustettu. Se on harmi kun puoliso ei ole yhtään kiinnostunut yhteisestä tekemisestä ja viihtyy sohvalla. Minulle mm. luonto on todella tärkeä ja toivoisin toisenkin innostuvan, mutta pakottaa ei voi, enkä halua. Itse kuitenkin pyrin osallistumaan mieheni harrasteisiin yms. mikäli hän niin toivoo ja olen kiinnostunut niistä.

Toki rakastan miestäni, mutta... N36

Kalikka on vissiin kalahtanut, kun Ap:n kysymys herättää näin paljon aggressioita. Ei teitä vaadittu tilille mistään. Miksei asiasta ja ilmiöstä voi keskustella tekemättä tulkintoja kysyjästä? Aihehan on mitä tärkein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ylipäätään ymmärrä miksi ihmiset menevät naimisiin, jos se on vain juridinen sopimus jonka voi päättää milloin tahansa. Jos olisin noin ajatellut, olisin pysynyt avoliitossa.

Avioliitto antaa sellaisia laillisia oikeuksia, joita avoliitto ei anna. Ei kaikkien tarvitse suhtautua avioliittoon minään pyhänä instituutiona, joka yhdistää kuolemaan asti. Järkevät ihmiset osaavat erottaa juridiikan tunteista, ja suhtautuvat juridisiin sopimuksiin sellaisina kuin ne ovat. Sitoutuminen ja rakkaus tapahtuu ihan muualla kuin lakipykälissä ja taloudellisissa sopimuksissa.

Jäätävää. Yhtä kylmää kuin sydämesi.

Rakastan miestäni kaikesta sydämestäni ja sielustani, mutta sitä ei tarvitse kirjoittaa mihinkään sopimukseen. Avioliitto solmittiin muista syistä, rakkauteemme se ei liity mitenkään.

Äläpäs nyt liioittele ja kärjistä noin kovasti. Eiköhän se kuitenkin vähän liittynyt teidän rakkauteenne.

Et varmaan olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin jos et olisi rakastanut.

Kasvettiin erilleen, yritettiin ja yritettiin, tapeltiin ja oltiin molemmat omissa kuplissamme. Mulla oli liian kiire päästä eteenpäin elämässä ja arvomaailmatkaan ei enää kohdanneet. Seksitarpeetkin poikkesivat toisistaan, kun omat haluni alkuhuuman jälkeen vähenivät.

Mies oli tavannut sielunkumppaninsa aiemmin ja halusin alitajuisesti päästää irti, kun mies ei tajunnut itse oikeaa naista valita. Sisimmässäni tiesin, että he kuuluvat yhteen ja mies ei sitä myöntänyt itselleenkään. Avoimuudella puhuttiin näistä asioista ja tutustuin tähän naiseen itekin.

Oltiin loppuviimein yhdessä tavan ja ylpeyden vuoksi: Molempien vanhemmilla avioeroja takana, eikä kumpikaan meistä halunnut toistaa vanhempiensa kaavaa. Rohkeus ei riittänyt kunmallakaan erota.

Tapasin sielunkumppanini ja otin avioeron. Jo harkinta-aikana, ennen kuin ex haki edes tavaroitaan pois, ex ja hänen sielunkumppaninsa menivät yhteen.

Nyt ollaan kaikki onnellisia tahoillamme, ja erittäin hyvissä väleissä keskenämme. Exän sielunkumppanista on tullut mun yks läheisimmistä ystävistä :)

Minä olin aviossa 20 vuotta. Vielä vuosi ennen eroa kirjoitin tänne av:lle ketjuihin, että en usko meidän koskaan eroavan. Sitten miehen työpaikalle tuli uusi työntekijä, he ystävystyivät, lähenivät ja lopulta minä laitoin miehen valitsemaan meidän kahden väliltä. Mies valitsi, ettei koskaan jätä tätä naista, koska tämä nainen on hänen sielunkumppaninsa. Siksi minä lähdin.

Erokeskusteluissa mies sanoi, että tämä nainen ei ollut eron syy, vaan seuraus. Nyt erosta on jo vuosia, olen itsekin uusissa naimisissa, mutta vieläkään en osaa sanoa, mikä meidän eron alkuperäinen syy oli.... Meillä oli aivan rauhallista, oli ihan mukavaa, emme riidelleet, oli seksiä ja aamu-ja iltapusut, eikä ollut mitään suurempia kriisejä. 

Sen tiesin, että miehellä oli keski-iän kriisi päällä. Hän poti 1-2 vuotta kuinka työt kyllästyttää, hän haluaa elämäänsä muutosta, hän vihaa autoaan, haluaa muuttaa ulkomaille yms. Koskaan hän ei kritisoinut minua muutoin kuin sen osalta, että hän minä olen kaupunki-ihminen enkä tykkää sienestää ja valeltaa yhtä innokkaasti kuin hän. Ja kuten arvaatte - niin tämä uusi nainen on todellinen metsäihminen....

Suhteesta puuttui keskusteluyhteys ja läheisyys. Olimme lopulta liian erilaisia. Asiaa puitiin vuosia, mutta ihminen ei muutu. Erosimme. Molemmilla nyt hyvät uudet parisuhteet.

Eron kokeneen mun mielestä on ihan törkeää, että joku arvostelee toisen motiiveja avioerolle. Joku tulee sanomaan, että syysi ei ole tarpeeksi hyvä tai suhteenne olisi ollut pelatettavissa. Kukaan ei tiedä, mitä siellä neljän seinän sisällä tapahtuu. En usko, että kukaan eroaa vain siksi, että kun riideltiin tai että enää ei ole kivaa.

Multa moni kysyi eron jälkeen, että miksi erositte. En mä pystynyt sitä yhdellä tai kahdella tai viidellä lauseella selittämään. Ei ollut yhtä tai viittä yksilöitävää syytä. Se elämä vaan oli ihan helvettiä. Monta vuotta. Mulla ei ollut tapana haukkua mun miestä kaikille ja haukkua parisuhdettani kaikille. Siitä piinasta tiesi vain ihan lähimmät. He eivät ihmetelleet eroa yhtään. Ei ollut fyysistä väkivaltaa, ei alkoholismia. Oltiin nuoria ja kauniita, kulissit kunnossa. Se loukkasi, että joutui eroa selittelemään. Oli se erokin ihan kamala. Se oli kuin pieni kuolema ja tuntui todella kovalta epäonnistumiselta. Kaksi alle kouluikäistä lasta kärsi paljon ja jälkipyykkiä pestään vieläkin 10 vuotta eron jälkeen. Ero oli mulle suuri helpotus. En ole katunut hetkeäkään. Mun elämä vasta alkoi eron jälkeen.

Kenenkään eron syyt ei kuulu muille. Tiedän, että syyni oli hyvät. Muiden ihmisten parisuhteiden arvosteleminen ja arvioiminen on aika vaarallista. Kukaan ei tiedä asioiden todellista laitaa. Se mitä näkee, ei välttämättä ole ollenkaan totta. Muistakaa se.

Elämä on kirjoitti:

Jokin aika sitten luin psykiatrin kirjoituksen lehdestä, jossa mielestäni sanottiin tosi hyvin että avioliiton yhteiskunnallinen funktio on tarjota puitteet lasten kasvatukselle (okei, tutkimusten mukaan lapset voivat parhaiten ydinperheissä) mutta kun se tehtävä on täytetty, ja jos varsinkaan puolison kanssa ei ole mitään yhteistä, ei vietetä aikaa yhdessä, ei suunnitella mitään jne., ei kenenkään tarvitse jäädä loppuelämäkseen huonoon suhteeseen vain sen takia että se on kerran solmittu. Ihmiset muuttuvat eikä kenenkään tarvitse olla väkisin ihmisen kanssa jota ei enää rakasta. Päinvastoin huonossa suhteessa kärvistely voi olla terveydelle vaarallista, mm.aiheuttaa sydän - ja verisuonisairauksia, masennusta jne. Jopa se että joutuu olemaan suhteessa yksin aiheuttaa stressiä. Suhdetta voi olla edullista jatkaa siihen asti että lapset on saatettu maailmalle, mutta en tuomitse ketään joka sen jälkeen haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja kuten aiemmissa kommenteissa on mainittu, elämää ei voi ennustaa etukäteen eikä ketään velvoittaa suhteessa pysymään vastoin tahtoaan.

Tämä on varmasti totta. Meitä on pitänyt vaikeina aikoina yhdessä ajatus, että sitten kun joskus helpottaa ja lapset ovat kasvaneet ja muuttaneet pois kotoa, voidaan tehdä taas kaikkea kivaa yhdessä, sillä mieheni on myös paras ystäväni. Käydä vaeltamassa, urheilla, matkustella, käydä ravintoloissa, loikoilla ja lukea kirjaa yhdessä, käydä teatterissa tai kokeilla vaikka oopperassa käymistä. Mutta siihen on vielä yli kymmenen vuotta aikaa enkä todellakaan mene vannomaan, että silloin vielä varmasti oltaisiin yhdessä. Matka on pitkä ja sen aikana voi tapahtua mitä vain. 

Minusta pitkässä liitossa elävät voivat kuitenkin olla ylpeitä pitkästä liitostaan. Se on varmasti vaatinut paljon työtä, joustamista, uuden opettelua ja uudelleen rakastumisia. Nykyajan paineet, hektisyys ja hedonismi kannustavat eroamaan. Toisaalta myös erostakin voi olla ylpeä jos se todella on harkittu ja tapahtuu niin, että sillä tavoittelee hyvää sekä itselle että puolisolle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ne ei olisi "oikeita" syitä, ja mikä se oikea syy sun mielestä on? Mulle riittää syyksi se, ettei vain enää halua olla siinä parisuhteessa. Ei mun mielestä avioliitossa ole mitään pyhää, minkä takia sitä pitäisi roikottaa vuosikausia jos ei huvita. Se on vain sopimus, jonka saa halutessaan purkaa. 

Jaa, no aika heppoisin mielin on mun mielestä menty naimisiin, jos siitä voi lähteä, kun ei ole enää kivaa. Miksi edes mennä naimisiin, jos siitä voi lähteä, jos ei enää vain halua olla? Kai pitäisi ensin yrittää selvittää niitä ongelmia, eikä jättää niitä selvittämättä taakseen?

Kyllä mulle joku "me vaan riideltiin paljon" kuulostaa oudolta, jos on ainut syy. Riita johtuu aina jostain, eli on riidelty vaikka rahankäytöstä, vakaumuksesta, lasten kasvatuksesta, uskollisuudesta tai muusta. Ne on ne perimmäiset syyt, ei riitely.

ap

No meillä riideltiin juuri noista. 

1. Raha. Mitään ongelmaa ei ollut ennenkuin mies jäi työttömäksi. Eikä alkuun sen jälkeenkään. Vaikka tulot pienenivät, menot eivät pienentyneet. Mies otti tavakseen käydä päivisin kaupungilla kahviloissa, lounaalla ravintolassa jne. Hän myös osti itselleen kaikenlaista ja käytti rahaa myös pelaamiseen. Tämä ei minua alussa haitannut, mutta kun mies toisen kerran oli nostanut rahaa lainanhoitotililtä käyttötilin sijasta ja pankista soitettiin, että asuntolainan lyhennys on maksamatta (koska tilillä ei ollut katetta), jouduin avaamaan uuden tilin vain itselleni ja siirtämään lainanhoidon siltä tililtä. Mies ei tästä ratkaisusta pitänyt vaan tuli riitaa, kun käyttötilillä ei rahat riittäneetkään kaikkeen. 

2. Vakaumus. Suhteemme alussa meillä oli hyvin samanlainen arvomaailma. Työttömyyden myötä miehestä tuli asioissa ehdottomampi ja konservatiivisempi. Kun aiemmin olimme voineet keskustella mistä tahansa, yhä useammasta aiheesta ei kannattanut lähteä edes mukaan miehen provosoiviin keskusteluavauksiin, koska hänen mielestään vain hän oli oikeassa  ja minä väärässä. Kun mies aiemmin oli  perustellut näkemyksiään ja siten keskustelu oli aina mielenkiintoista, mies lakkasi perustelemasta ja sen sijaan alkoi nimittelemään minua, jos olin jostain eri mieltä. Lakkasimme keskustelemasta.

3. Lasten kasvatus. Myös lastenkasvatuksesta meillä oli aluksi yhteinen käsitys. Kaikki kuitenkin muuttui. Miehestä tuli aiempaa ankarampi ja joskus tuntui, että koska hänellä ei ollut enää kivaa, ei saanut  olla lapsillakaan. Mies suuttui helposti, jos lapset esim leikkivät meluavia leikkejä. Myöhemmin mies ei enää hyväksynyt lasten kavereiden kyläilyjä. Mies myös puhui lasten kuullen rumasti näiden kavereistaan. Esikoinen alkoi oireilla eikä viihtynyt enää kotona. En yhtään ihmettele, koska ei kotona viihtynyt kukaan muukaan, jos mies oli kotona.

4. Uskollisuus. Tästä ei sentään tarvinnut riidellä. Olisin ollut vain helpottunut, jos mies olisi löytänyt uuden naisen ja häipynyt tämän mukaan.

5. Muut. Mies muuttui ärjyksi metsäläiseksi, joka purki omaa pahaa oloaan minuun, lapsiin ja sukulaisiini sekä ystäviini. Omiin ystäviinsä hän ei juurikaan pitänyt yhteyttä. Paitsi niihin uusiin kavereihin, joita tapasi silloin tällöin päiväkaljalla lähipubissa. Siinä missä mies oli aiemmin osallistunut kotitöihin yhdessä minun kanssani, nyt ei enää osallistunut. Lopulta totesin, että olen yksinhuoltaja parisuhteessa mörököllin kanssa. Minä olisin - ehkä - voinut vielä avioliittolupauksen "velvoittamana" kestää, mutta lasten ei tarvinnut elää sellaisessa ilmapiirissä. 

Yritin alussa moneen kertaan sopia asioista. Ehdotin miehelle pariterapiaa, mutta hän ei suostunut lähtemään mukaan, Kävin pari kertaa lasten kanssa perheneuvolassa, miestä ei kiinnostanut. Ehdotin miehelle myös, että hän hakisi itselleen ammattiapua. Mies ei halunnut. Neljä vuotta sen jälkeen, kun mies oli jäänyt työttömäksi, hain avioeroa. 

Olin vain 22 avioituessamme ja olin oireillut psyykkisesti jo teini-ikäisestä. Terveenä en ikinä/never/aldrig olisi voinut edes tutustua silloiseen mieheeni. Muutaman vuoden avioliiton jälkeen jouduin psykoosiin, jonka seurauksena olin hoidossa pari kuukautta. Sen jälkeen alkoi valtaisa tervehtymisprosessi, jonka seurauksena hain eroa 9 vuoden avioliiton jälkeen. Löysin siis oikeasti itseni vasta 27-vuotiaana. Olimme kuitenkin hyvissä väleissä eromme jälkeenkin, mikä oli hyvä asia lastemme kannalta. Nyt jo edesmennyt mieheni ei ilmeisesti koskaan tajunnut, mitä oikeasti tapahtui ja miksi lähdin omaan elämääni.

Henkinen väkivalta, jota mieheni harjoitti jopa muidenkin läsnäollessa. Fyysistä oli vain kahden ollessa. Ex-anoppikin pyysi anteeksi poikansa puolesta ja kertoi ymmärtävänsä täysin miksi lähdin.

Miehen jatkuvasti pahenevat alkoholismi, johon ei apua suostunut hakemaan. Päivääkään en ole katunut ratkaisuani.

Mieheni sairastui masennukseen.

P.s. AP taitaa olla pullossa kasvanut