Avioliitosta eronnut! Rehellinen syy, miksi erositte?

Vierailija kirjoitti:

Minä olin aviossa 20 vuotta. Vielä vuosi ennen eroa kirjoitin tänne av:lle ketjuihin, että en usko meidän koskaan eroavan. Sitten miehen työpaikalle tuli uusi työntekijä, he ystävystyivät, lähenivät ja lopulta minä laitoin miehen valitsemaan meidän kahden väliltä. Mies valitsi, ettei koskaan jätä tätä naista, koska tämä nainen on hänen sielunkumppaninsa. Siksi minä lähdin.

Erokeskusteluissa mies sanoi, että tämä nainen ei ollut eron syy, vaan seuraus. Nyt erosta on jo vuosia, olen itsekin uusissa naimisissa, mutta vieläkään en osaa sanoa, mikä meidän eron alkuperäinen syy oli.... Meillä oli aivan rauhallista, oli ihan mukavaa, emme riidelleet, oli seksiä ja aamu-ja iltapusut, eikä ollut mitään suurempia kriisejä. 

Sen tiesin, että miehellä oli keski-iän kriisi päällä. Hän poti 1-2 vuotta kuinka työt kyllästyttää, hän haluaa elämäänsä muutosta, hän vihaa autoaan, haluaa muuttaa ulkomaille yms. Koskaan hän ei kritisoinut minua muutoin kuin sen osalta, että hän minä olen kaupunki-ihminen enkä tykkää sienestää ja valeltaa yhtä innokkaasti kuin hän. Ja kuten arvaatte - niin tämä uusi nainen on todellinen metsäihminen....

 

Ymmärrän. Mä olen myös kohdannut sielunkumppanini ja se on kyllä sellainen asia, ettei siitä halua luopua. Meillä meni myös elämät pikapikaa uusiksi, eikä entiseen ollut mitään paluuta. Ja ihmeellistä on, että se sielunkumppanuus-tunne vain vahvistuu ja syvenee ja löytää uusia muotoja vuosien myötä. Meitä eivät ole mitkään vastoinkäymiset lannistaneet, päinvastoin. Jos sellainen ihme tapahtuu, että se sielunkumppani vastaan tulee, niin on kyllä todella typerää olla tarttumatta siihen. Kun ei siitä vanhasta elämästä voi juuri mitään tulla vaikket eroaisikaan, sen jälkeen kun tiedät että se sun oikea kumppanisi jossakin on. Minä en tiennyt rakkaudesta mitään ennen kuin tapasin sen oikean. Vaikka luulin tietäväni

Erosin liitosta, joka näytti ulospäin täydelliseltä ja siltä, kuinka minä ja ex-mieheni olisimme olleet juuri sopivat vastakappaleet toisillemme. Olen kasvanut kodissa, jossa kulissien pystyssä pitäminen meni kaiken muun edelle. Samaa mallia jatkoin omassa avioliitossa, vaikka ongelmat alkoivat olla sitä luokkaa, etten kokenut olevani kotona turvassa. Jouduin valvomaan lasteni ja lemmikkieni turvallisuutta öisin, joten en pystynyt enää keskittymään väsyneenä töihini. Varallisuus on ihmisten mielissä monesti ongelmilta suojaava asia, mutta omassa lapsuudenkodissani tai avioliitossani sekin oli vääristynyt ajatus. Varallisuus ei nimittäin suojaa päihdeongelmilta tai mielen sairastumiselta. Erosimme siis sen takia, koska mieheni rupesi hoitamaan masennustaan alkoholilla, huumeilla sekä investoimalla tuhansia euroja kuussa veikkaukseen. Sekavimmilla hetkillä hän oli täysin arvaamaton, kun hän saattoi ruveta särkemään kotiamme, pahoinpitelemään meitä tai yhtäkkiä imuroimaan keskellä yötä herättäen lapsemme. Olen onnellinen rikottuani kulissit. Ex-mieheni ja sukunsa ovat leimanneet minut sekopääksi hulluksi, joka on yhtäkkiä halunnut ahneuksissaan pilata miehen elämän. En tiedä, pitäisikö minun puuttua tähän herjaukseen. Sydämessäni tiedän tehneeni oikein päätettyäni avioliiton. Se olisi pitänyt tehdä jo aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on tänä vuonna 18-vuotishääpäivä. Kuulin aamulla, että yksi lapsuudenkaveri on eronnut ja aloin laskea, kuinka moni meidän jälkeen naimisiin mennyt on eronnut. Laskin kaikki läheiset ja sukulaiset, hääpareja tuli yhteensä 25. Tänään saman ihmisen kanssa naimisissa heistä on enää 12. Yllätti.

En tiedä näiden eronneiden todellisia syitä eroon, en edes aivan lähimpien. Tai syitä ovat kyllä sanoneet (kasvoimme erilleen, aina tapeltiin jne), mutta tuskinpa nuo nyt ihan niitä perimmäisiä syitä ovat olleet. Joka liitossa on huonoja kausia ja riitelyä, meilläkin. Silti, miksei me olla erottu ja miksi joku toinen on, sitä en tiedä.

Siispä, miksi te olette eronneet?

Onnittelen teitä :)

Kysyn , onko teillä seuraavia ominaisuuksia parisuhteessa?

-itsestäänselvyyksiä

-seksin käyttöä vallan välineenä

-epäluotettavuutta

-puhumattomuutta, tai sitä että toinen ei kuuntele puhetta.

Tuossa meikäläisen karikot.

Kasvoimme erilleen.

Alle parikymppisenä sitä on sellainen ihmisraakile, molemmat oltiin, että ei sitä voi tietää minkälaisen ihmisen vierestä sitä herää 10v myöhemmin.

Kun haluaa eri asioita, arvostaa eri asioita, pitää eri asioista ja on luonteeltaan erilainen ihminen, niin joskus tulee se aamu kun herää ja pohtii että miksi olemme yhdessä? 

Tästä vielä selviää, mutta se aamu kun tajuaa ettei ole yhtään syytä vastaukseksi, niin ei siinä voi kuin erota.

Menimme yhteen, kun olin 22 ja mies 28. Yhdessä oltiin melkein 15 vuotta. Ensin oli ihanaa, mutta ajan mittaan erilaiset arvot alkoivat aiheuttaa kitkaa. Mies halusi harrastaa ja tehdä paljon töitä. Minä halusin viettää myös vapaa-aikaa ja tavata ystäviä. Miehelle sosiaalinen elämä ja yhteisten asioiden tekeminen ei ollut niinkään tärkeää. Tilanne luisui siihen, että menin paljon yksin, tapasin ystäviä ja kävin ulkona, koska hän ei vain halunnut tai oli aina töitä tai mitä milloinkin. Hän asetti itselleen ankaria vaatimuksia, vaikka niitä ei kukaan muu vaatinut, ei pomo eikä työyhteisö. Puhuimme asioista moneen kertaan vuosien aikana, hän itki ja lupasi huomioida ja viettää yhteistä aikaa. Muutaman viikon jälkeen tilanne oli aina sama kuin ennenkin. Kun viimein sanoin haluavani erota, hän järkyttyi valtavasti, mutta siinä vaiheessa en enää nähnyt syytä keskustella asioista, kun se ei ollut vuosien mittaan auttanut. Tunsin olevani hyllyllä, josta hän voi minut nostaa, kun joskus on aikaa. Hän puhui usein siitä, mitä teemme tulevaisuudessa. Sitä tulevaisuutta vain ei tullut, aina tuli uusi työprojekti. Kerran hän sanoi minulle suoraan, että hänellä ei ole minulle energiaa. Se satutti niin, että se oli viimeinen naula arkkuun. Seksiäkään ei ollut neljään vuoteen kertaakaan. Nyt minä elän yhdessä ihmisen kanssa, joka haluaa viettää aikaa kanssani eikä olla koko ajan töissä, vaikka ei sitten etene uralla eikä rikastu. Entinen mieheni on eronnut kumppanistaan, jonka kanssa sai lapsen (jota ei halunnut mutta jota nyt palvoo), jatkaa työntekoa entiseen malliin ja on vanhentunut silmissä. Sydäntä särkevää, mutta minkäs teet.

Siinä valassa ei kysytä "rakastatko sinä" vaan "tahdotko rakastaa" ja lupa tehdään aviopuolisolle sekä Jumalalle. Itse olen ateisti enkä kaipaa jumalaa mun suhteisiin mutta voin kuvitella että jotkut kovasti uskovat ottavat tuon niin tosissaan että eivät eroa vaikka suhteessa olisi mitä pettämistä, väkivaltaa tai alistamista tahansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se sinunkaan suhde turvassa ole. Miehesi (tai sinä ) voi joku päivä tulla töistä kotiin ja sanoa, että haluaa erota ilman ennakkovaroitusta tai draamaa. Ei siihen tarvita väkivaltaa tai toisia naisia ja miehiä. Se voi olla vaan ihan silkkaa tyytymättömyyttä omaan elämään tai halua itsenäistyä. Ei kukaan tiedä naimisiin mennessään millaista elämää haluaa elää kymmevuoden tai kahdenkymmen, jne... vuoden päästä. Elämässä ei ole ennustettavuutta.

Jos kummallakin on tahtoa selvitä karikoista, niin uskon, että voisi olla mahdollista. Tahdon asia. Ei pidä olla liikaa tunteiden vietävänä vaan päättää sitoutua.

Mutta sitten, jos taustalla pettämistä tai henkistä tai fyysistä väkivaltaa, niin ei kannata enää.

Miksi pitäisi päättää sitoutua johonkin, joka tuottaa itselle vain kurjaa oloa? Mitä sillä on tarkoitus saavuttaa? Kirkkain marttyyrinkruunuko?

Ei "sitoutuminen" ole mikään itseisarvo, jonka eteen kannattaisi uhrata muita asioita elämässään. Minkä tahansa ihmissuhteen täytyy antaa molemmille enemmän kuin ottaa, tai sen jatkaminen on hulluutta.

Minä myönnän mielelläni, että menin ekaan liittoon ihan vääristä syistä. Se oli eka poikakaverini, eivätkä vanhempani ja sukuni tykänneet hänestä. Ei kai: hän oli itsekäs paskiainen, hemmoteltu kakara, ylitunteellinen narsisti joka vielä joi liikaa ja hakkasi mua kännissä. Mutta minä halusin itsepäisesti näyttää kaikille etten ala tanssia vanhempieni toiveiden mukaan, päätän itse elämästäni yms lapsellista. Sitä paitsi, väitin nauttivani haasteista, ja sitä tuo mies (poika) todellakin tarjosi :D Haluttiin myös järjestää isot bileet kavereille vanhempien kustannuksella, joten siinähän noita "hyviä" syitä naimisiinmenolle olikin! Oltiin kummatkin silloin 21v.

Liitosta syntyi myös lapsi. Ja kai minä olisin siinä voinut pysyä loppuelämäni jos olisi ollut pakko. Onnettomana, alistettuna ja hakattuna. Tajusin kuitenkin erota kolmen aviovuoden jälkeen, ja myöhemmin opin myös mitä on rakastaa jotakuta ja tulla rakastetuksi. Nykyisestä miehestäni en voisi mitenkään kuvitella eroavani, vaikka liitossa on tietenkin vastamäkiäkin (ollaan oltu nykyisen kanssa 11v naimisissa, yhteisiä lapsia 2 mutta se kolmaskin on kuin yhteinen :)). Että sellainen tarina.

Se on helppo sanoa, että riitely ei ole hyvä syy erota. Odotahan kun olet kuunnellut lapsellisia raivokohtauksia asiasta kukkaruukkuun yhden 20 vuotta ja arvioi tilanne uudelleen. Jossain vaiheessa ei vaan enää jaksa.

Puolet avioliitoista päättyy eroon

Vierailija kirjoitti:

Puolet avioliitoista päättyy eroon

Ja puolet ei pääty

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolet avioliitoista päättyy eroon

Ja puolet ei pääty

Tuo on tämänhetkinen tilasto. Ja tuossa tilastossa ovat mukana vielä ne elossa olevat avioparit, jotka ovat menneet naimisiin ennen 70-lukua periaatteella, että vain kuolema erottaa. Kun heidän lapsensa ovat samassa iässä kuin  he nyt, tilasto voi ollakin jo aivan erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riittääkö ap:lle hyväksi syyksi täydellinen kommunikoimattomuus, välinpitämättömyys, synkkä ilmapiiri ja ahdistus kun pari on kahdestaan ja alkoholiongelma. Nämä kaikki ovat asioita, jotka eivät välttämättä näy ulkopuolelle (ei edes se alkoholiongelma). Itse lähdin siitä syystä, että omassa kodissani en voinut tehdä yhtään mitään pelkäämättä, miten toinen osapuoli siitä saattaa loukkaantua. Kun pelkästään nukkumaanmeno tai television katsominen voidaan milloin tahansa tulkita loukkaukseksi, sellainen elämä on äärimmäisen ahdistavaa. Tottakai se ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että on erottu ihan turhaan.

Ei minulle tarvitse mitään todistella. 

Kävittekö te parisuhdeterapiassa? Yritittekö ulkopuolisen avun kanssa päästä eteenpäin? Mulle nuo kaikki muut paitsi alkoholiongelma (joka sekin on tiettyyn rajaan asti hoidettavissa) on keskustelemalla selviäviä ongelmia. Jos ei yksin tai keskenään, niin ulkopuolisen kanssa autettuna. 

En ihan oikeasti ymmärrä, miten joku voi sanoa AVIOERON syyksi sen, että pelkää toisen loukkaantuvan siitä, että toinen katsoo telkkaria. Ymmärrän, että se ärsyttää, siitä voi tulla riitaa, se voi ahdistaa, mutta että avioero sen takia? 

ap

Ei kuullosta ihanalta ap:nkään arki. Minusta tuntuu, että ap hakee täältä validaatiota omaan tilanteeseensa.

Vierailija kirjoitti:

Siinä valassa ei kysytä "rakastatko sinä" vaan "tahdotko rakastaa" ja lupa tehdään aviopuolisolle sekä Jumalalle. Itse olen ateisti enkä kaipaa jumalaa mun suhteisiin mutta voin kuvitella että jotkut kovasti uskovat ottavat tuon niin tosissaan että eivät eroa vaikka suhteessa olisi mitä pettämistä, väkivaltaa tai alistamista tahansa. 

No itse asiassa monet uskonoppineet on Raamatun perusteella sitä mieltä, että avioliittolupaus raukeaa, jos toinen osapuoli pettää tai on väkivaltainen. Silloin petetty osapuoli on vapaa menemään uudestaan naimisiin, pettäjä ei olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolet avioliitoista päättyy eroon

Ja puolet ei pääty

Tuo on tämänhetkinen tilasto. Ja tuossa tilastossa ovat mukana vielä ne elossa olevat avioparit, jotka ovat menneet naimisiin ennen 70-lukua periaatteella, että vain kuolema erottaa. Kun heidän lapsensa ovat samassa iässä kuin  he nyt, tilasto voi ollakin jo aivan erilainen.

Ja sarjaeroajat vääristävät tilastoja ikävästi, mm. Nykäsen Matti ja muut kaltaisensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolet avioliitoista päättyy eroon

Ja puolet ei pääty

Tuo on tämänhetkinen tilasto. Ja tuossa tilastossa ovat mukana vielä ne elossa olevat avioparit, jotka ovat menneet naimisiin ennen 70-lukua periaatteella, että vain kuolema erottaa. Kun heidän lapsensa ovat samassa iässä kuin  he nyt, tilasto voi ollakin jo aivan erilainen.

Ja sarjaeroajat vääristävät tilastoja ikävästi, mm. Nykäsen Matti ja muut kaltaisensa.

Aivan totta.

Nainen ei hyväksynyt sitä että looetin juomisen ja rupesin syömään/elämään terveellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Perushyvä liitto, en vain saanut arvostusta enkä rakkautta läheisyydestä puhumattakaan. 14v sinnittelin ja sitten lähdin. Nyt on ollut ihana parisuhde jo 20v

Miten kukaan voi kuvitella liiton olevan hyvä jos siitä puuttuu arvostus, rakkaus ja läheisyys? Eivätkö ne nimenomaan ole ne kolme tärkeintä asiaa parisuhteessa?

Mies petti. Oli pettänyt useamman kerran, eri naisten kanssa. En olisi koskaan uskonut että älkääpä olko niin varmoja miestenne uskollisuudesta. Ero tuli.

Jännä juttu.

Omassa lähipiirissä ei ole kukaan koskaan eronnut.

Ehkä se riippuu vähän siitä millaisissa piireissä elelee