Lue keskustelun säännöt.
Avioliitosta eronnut! Rehellinen syy, miksi erositte?
15.01.2016 |
Meillä on tänä vuonna 18-vuotishääpäivä. Kuulin aamulla, että yksi lapsuudenkaveri on eronnut ja aloin laskea, kuinka moni meidän jälkeen naimisiin mennyt on eronnut. Laskin kaikki läheiset ja sukulaiset, hääpareja tuli yhteensä 25. Tänään saman ihmisen kanssa naimisissa heistä on enää 12. Yllätti.
En tiedä näiden eronneiden todellisia syitä eroon, en edes aivan lähimpien. Tai syitä ovat kyllä sanoneet (kasvoimme erilleen, aina tapeltiin jne), mutta tuskinpa nuo nyt ihan niitä perimmäisiä syitä ovat olleet. Joka liitossa on huonoja kausia ja riitelyä, meilläkin. Silti, miksei me olla erottu ja miksi joku toinen on, sitä en tiedä.
Siispä, miksi te olette eronneet?
Kommentit (161)
Mun mielestä aloitus oli mielenkiintoinen, mutta vastaukset on ihan ala-arvoisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette vain parempia ihmisiä kuin ne muut, eronneet. Sitähän sä kysyit?
Ei olla, enkä mielestäni sitä sanonut. Ihmettelen vain sitä, että itselläni pitäisi olla joku todella iso syy, jotta eroaisin. Uskottomuus tai väkivalta tai jotain sellaista. En minä pelkän riitelemisen takia eroaisi.
Mietin, millaisia ylitsepääsemättömiä vaikeuksia noilla eronneilla lähipiirin ihmisillä on ollut, ettei niistä ole päästy yli tai yhteiseen ymmärrykseen, vaan on pitänyt erota. Kuitenkin yli puolet ovat eronneet niistä, jotka ovat menneet meidän jälkeen naimisiin.
ap
Heidän syynsä ovat voineet olla uskottomuus, väkivalta tai jotain sellaista. Sinä taidat vain olettaa, että ovat eronneet keveistä syistä elämättä päivääkään heidän elämää, koska heidän elämänsä on ulos päin näyttänyt olevan kunnossa, vain mitä? Sitä ei voi ketään ulkopuolinen tietää mitä siellä kodin seinien sisäpuolella oikeasti tapahtuu.
Tälläinen ihmettely on silkkaa huonosti piilotettua itsekorostusta. Kyllähän nyt aikuisen ihmisen pitäisi tietää, että eron syyt ovat vähän motimutkaisempi asia kuin mustavalkoisesti joko väkivaltaa tai pettämistä.
Entä, jos sitä ihan vaan alkaa hahmottamaan omia tarpeitaan ja millaista elämää sitä haluaa elää. Suhde kun solmitaan tiettyy aikaan ja tarpeseen ja jos nämä motiivit ei enää päde niin pitääkö sitä jäädä suhteeseen vain siksi, että ei ole näkyvään syytä eroa vaan ne syyt on sisäisiä tyytymättömyyden tunteita?!
Siksipä juuri kysynkin täältä, mitkä olivat ne syyt lopulliseen eroon, kun en voi oikeita syitä lähipiiriltäni kysyä (enkä halua). Mietin, mitä kaikkea minä ja mieheni olemme käyneet läpi ja miksi emme kovistakaan erimielisyyksistä tai loukkaavista teoista huolimatta ole eronneet.
Eron syyt voivat olla moninaiset, mutta niitähän juuri kysyin. Kun nuo julkisuuteen annetut "kasvoimme erilleen" eivät kuulosta niin lopullisilta. Miksei yritetty kasvaa takaisin yhteen? Pitikö luovuttaa? Haettiinko apua? Muuttuiko toinen yhtäkkiä vain toiseksi, jolloin yhteistä tulevaisuutta ei enää voitu elää?
ap
Ei kaikki ole sen arvoisia, että heidän kanssa kannattaa yritää kasvaa takaisin yhteen. Itselleni minä olen parisuhdettani tärkeämpi ihminen ja haluan itselleni hyvää, enkä loukkaavia tekoja ja pahoja sanoja käydäkseni niitä läpi ja huomata taas olevani jossain vaiheessa käymässä erimielisyyksiä.
Entä, jos se ei olekaan toinen joka muuttui vaan sinä itse. Sinä olet se joka on kasvanut, mutta toinen ei ole kasvanut siinä mukana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riittääkö ap:lle hyväksi syyksi täydellinen kommunikoimattomuus, välinpitämättömyys, synkkä ilmapiiri ja ahdistus kun pari on kahdestaan ja alkoholiongelma. Nämä kaikki ovat asioita, jotka eivät välttämättä näy ulkopuolelle (ei edes se alkoholiongelma). Itse lähdin siitä syystä, että omassa kodissani en voinut tehdä yhtään mitään pelkäämättä, miten toinen osapuoli siitä saattaa loukkaantua. Kun pelkästään nukkumaanmeno tai television katsominen voidaan milloin tahansa tulkita loukkaukseksi, sellainen elämä on äärimmäisen ahdistavaa. Tottakai se ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että on erottu ihan turhaan.
Ei minulle tarvitse mitään todistella.
Kävittekö te parisuhdeterapiassa? Yritittekö ulkopuolisen avun kanssa päästä eteenpäin? Mulle nuo kaikki muut paitsi alkoholiongelma (joka sekin on tiettyyn rajaan asti hoidettavissa) on keskustelemalla selviäviä ongelmia. Jos ei yksin tai keskenään, niin ulkopuolisen kanssa autettuna.
En ihan oikeasti ymmärrä, miten joku voi sanoa AVIOERON syyksi sen, että pelkää toisen loukkaantuvan siitä, että toinen katsoo telkkaria. Ymmärrän, että se ärsyttää, siitä voi tulla riitaa, se voi ahdistaa, mutta että avioero sen takia?
ap
Riitely kun voi olla eri suhteissa erilaista. Jos teillä voidaan keskustella niin hyvä on. Toiset parit huutavat pää punaisena, eivätkä kuuntele. Joskus riitely on vain oire, aito syy voi olla vaikkapa mielenterveysongelmat. Toki voi ajatella ettei sairaus ole riittävä syy eroon, mutta mielenterveysongelmat ovat kyllä erittäin raskaita lähisuhteessa. Niihin voi terve osapuoli todellakin tukahtua.
Kyllä meillä huudetaan pää punaisena, loukataan toista, ollaan epärehellisiä ja töykeitä, inhottavia ja loukataan tarkoituksella. Meillä riidellään asiasta ja turhasta. Mutta silti, kaikki tuo on niin pientä verrattuna kaikkeen siihen hyvään, mitä meillä on. Vaikka vuosikausia riideltäisiin toisen siivottomuudesta tai ärsyttävistä luonteenpiirteistä tai tavoista, eivät ne ole syitä eroon. Joskus toinen voi muuttua, joskus ei. Ja jos toinen nyt vain ei koskaan opi nostamaan niitä kalsareita tai sukkia lattialta, niin sen asian kanssa pitää vain elää. Rakastaahan mieskin minua tällaisena kuin olen. Miksen siis häntä.
ap
Toisinaan se hyvä sieltä puuttuu ja jää vain ne riidat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riittääkö ap:lle hyväksi syyksi täydellinen kommunikoimattomuus, välinpitämättömyys, synkkä ilmapiiri ja ahdistus kun pari on kahdestaan ja alkoholiongelma. Nämä kaikki ovat asioita, jotka eivät välttämättä näy ulkopuolelle (ei edes se alkoholiongelma). Itse lähdin siitä syystä, että omassa kodissani en voinut tehdä yhtään mitään pelkäämättä, miten toinen osapuoli siitä saattaa loukkaantua. Kun pelkästään nukkumaanmeno tai television katsominen voidaan milloin tahansa tulkita loukkaukseksi, sellainen elämä on äärimmäisen ahdistavaa. Tottakai se ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että on erottu ihan turhaan.
Ei minulle tarvitse mitään todistella.
Kävittekö te parisuhdeterapiassa? Yritittekö ulkopuolisen avun kanssa päästä eteenpäin? Mulle nuo kaikki muut paitsi alkoholiongelma (joka sekin on tiettyyn rajaan asti hoidettavissa) on keskustelemalla selviäviä ongelmia. Jos ei yksin tai keskenään, niin ulkopuolisen kanssa autettuna.
En ihan oikeasti ymmärrä, miten joku voi sanoa AVIOERON syyksi sen, että pelkää toisen loukkaantuvan siitä, että toinen katsoo telkkaria. Ymmärrän, että se ärsyttää, siitä voi tulla riitaa, se voi ahdistaa, mutta että avioero sen takia?
ap
Riitely kun voi olla eri suhteissa erilaista. Jos teillä voidaan keskustella niin hyvä on. Toiset parit huutavat pää punaisena, eivätkä kuuntele. Joskus riitely on vain oire, aito syy voi olla vaikkapa mielenterveysongelmat. Toki voi ajatella ettei sairaus ole riittävä syy eroon, mutta mielenterveysongelmat ovat kyllä erittäin raskaita lähisuhteessa. Niihin voi terve osapuoli todellakin tukahtua.
Kyllä meillä huudetaan pää punaisena, loukataan toista, ollaan epärehellisiä ja töykeitä, inhottavia ja loukataan tarkoituksella. Meillä riidellään asiasta ja turhasta. Mutta silti, kaikki tuo on niin pientä verrattuna kaikkeen siihen hyvään, mitä meillä on. Vaikka vuosikausia riideltäisiin toisen siivottomuudesta tai ärsyttävistä luonteenpiirteistä tai tavoista, eivät ne ole syitä eroon. Joskus toinen voi muuttua, joskus ei. Ja jos toinen nyt vain ei koskaan opi nostamaan niitä kalsareita tai sukkia lattialta, niin sen asian kanssa pitää vain elää. Rakastaahan mieskin minua tällaisena kuin olen. Miksen siis häntä.
ap
Ap, onkos tämän ketjun tarkoitus nyt vain pönkittää sun ylivertaisuuden tunnettasi? Kysyt, mutta et halua kuulla vastauksia. Kaikki eivät ensinnäkään rakasta puolisojaan. Eivät varsinkaan sellaisina kuin he ovat. Kaikilla ei ole sitä yhteistä hyvää kuten teillä. Ihmiset tekevät virheitä, usein ne alkavat jo sieltä lapsuudenkodin malleista, että sieltä on tullut huonot eväät parisuhteeseen tai parinvalintaan. Usein erossa ja uusperhettä perustaessa pitää kasvaa valtavasti, ei ole varaa jäädä tuollaiseen kaikkitietävyyden tilaan, mitä sulla. Että moni eronnut ihminen on ns huomattavasti pidemmällä kuin sinä tuon oikeassaolemisesi kanssa. Kun eihän sua ihmisten syyt kiinnosta, vaan oma paremmuutesi.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä aloitus oli mielenkiintoinen, mutta vastaukset on ihan ala-arvoisia.
Sinun mielipiteesi itse aiheeseen jäi vähän epäselväksi.
Hämmästytä meidät mielenkiintoisella vastauksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkoholismi ja pettäminen. Naimisissa 25 vuotta. En usko juttuihin rakkaus loppui, rakkaus on tahdon asia.
Seksin puute. En jaksanut enää pihtaavaa/halutonta miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap mulla myös avioliitto jossa selvitetään asioita puhumalla ja kun oli tosi raskas aika elämässä, kävimme myös pariterapiassa. Miksi olemme yhdessä vaikka joskus oli aika etten ollut enää ihan varma rakastanko? Koska olemme selvittäneet asiat puhumalla ja se on ollut mahdollista siksi että molemmat olemme halunneet sitoutua ja suhteessa on aina ollut riittävästi hyvää.
Kai tajuat että se ei ole ollenkaan itsestäänselvää? Et voinut naimisiin mennessäsi olla 100% varma että miehesi tulee aina haluamaan sitoutua sinuun täysin etkä voi olla siitä varma nytkään. Jos itsestäsikään. Olen samaa mieltä kuin sinä että avioliitto todellakin on 100% sitoutumista mutta kun sen pitää olla sitä molemmille. Molempien pitää osata nöyrtyä toisen edessä ja se on tosi vaikeaa, toisinaan vieläkin minulle. Eikä kaikki ole niinkuin me. Älä sinäkään ihan naiivisti luota että teille ei voi tulla eroa. Kyllä se on aina mahdollista. Sen estämiseksi toki on hyvin viisasta tehdä kaikki mahdollinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se sinunkaan suhde turvassa ole. Miehesi (tai sinä ) voi joku päivä tulla töistä kotiin ja sanoa, että haluaa erota ilman ennakkovaroitusta tai draamaa. Ei siihen tarvita väkivaltaa tai toisia naisia ja miehiä. Se voi olla vaan ihan silkkaa tyytymättömyyttä omaan elämään tai halua itsenäistyä. Ei kukaan tiedä naimisiin mennessään millaista elämää haluaa elää kymmevuoden tai kahdenkymmen, jne... vuoden päästä. Elämässä ei ole ennustettavuutta.
Mutta meillä on halu yrittää ja halu olla yhdessä, olemme sitoutuneet toisiimme. Silloin ei voi vain tulla yhtäkkiä kotiin ja ilmoittaa, että haluaa eron. Ennen tuota yhtäkkistä ilmoitusta on ollut varmasti ongelmia, joihin olisi pitänyt jo puuttua. Ei kukaan onnellisesti naimisissa oleva tule työpäivän jälkeen kotiin ja kerro rakastuneensa kollegaan.
Meillä puututaan ongelmiin, kun niitä tulee, ettei "kasveta erilleen" tai "löydetty sitä oikeaa rakkautta muualta". Sitten, jos ei todellakaan mikään auta, voi miettiä eroa. Ja minulle ne syyt ovat esimerkiksi väkivalta tai luottamuksen täydellinen menetys esimerkiksi uskottomuuden takia.
ap
Tuo toimii siihen asti, kun molemmat ovat sitoutuneita ja haluavat yrittää yhdessä. Jos toiselta mielenkiinto ja halu loppuu, niin ei yksin voi asioille mitään.
Mielenkiinto ja halu loppuu? Siis kyse on avioliitosta, eikä mistään harrastuksesta. Onko todellakin niin, ettei naimisiin meneminen ja avioliitto ole nykyään oikein mitään? Pelkkä paperi, sopimus, jonka voi purkaa, kun ei ole enää kivaa? Tämä keskustelu on oikeasti silmiä avaavaa, enkä hirveästi enää ihmettele erotilastoja.
ap
Elätkö sinä muuten raamatunmallin ja kristinuskon mukaan?!
Suhteet ovat nykyään niin monimuotosia, että mahtavatko tästä pyhästä asiasta kiinni pitävät pelätä sen oman suhteensa puolesta. Miksi avioliitto on sinulle pyhä asia?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Alkoholismi ja pettäminen. Naimisissa 25 vuotta. En usko juttuihin rakkaus loppui, rakkaus on tahdon asia.
No, monesti on kysymys myös siitä, ettei ihminen alun alkaen edes osaa rakastaa. Ei tarvitse jäädä itse kovinkaan paljosta paitsi elämässä, kun koko ajatus siitä mitä rakkaus on, hämärtyy. Rakkaus on tahdon asia, jos sattuu tietämään mitä se on. Läheskään kaikki eivät ole saaneet osakseen rakkautta edes lapsena, eikä heillä siis ole aavistustakaan siitä mitä se pohjimmiltaan on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se sinunkaan suhde turvassa ole. Miehesi (tai sinä ) voi joku päivä tulla töistä kotiin ja sanoa, että haluaa erota ilman ennakkovaroitusta tai draamaa. Ei siihen tarvita väkivaltaa tai toisia naisia ja miehiä. Se voi olla vaan ihan silkkaa tyytymättömyyttä omaan elämään tai halua itsenäistyä. Ei kukaan tiedä naimisiin mennessään millaista elämää haluaa elää kymmevuoden tai kahdenkymmen, jne... vuoden päästä. Elämässä ei ole ennustettavuutta.
Mutta meillä on halu yrittää ja halu olla yhdessä, olemme sitoutuneet toisiimme. Silloin ei voi vain tulla yhtäkkiä kotiin ja ilmoittaa, että haluaa eron. Ennen tuota yhtäkkistä ilmoitusta on ollut varmasti ongelmia, joihin olisi pitänyt jo puuttua. Ei kukaan onnellisesti naimisissa oleva tule työpäivän jälkeen kotiin ja kerro rakastuneensa kollegaan.
Meillä puututaan ongelmiin, kun niitä tulee, ettei "kasveta erilleen" tai "löydetty sitä oikeaa rakkautta muualta".
Voi luoja kuinka naiivia. Juuri noin se kyllä usein tapahtuu: toinen tulee kotiin ja sanoo että en halua enää jatkaa. Ei läheskään kaikissa erotapauksissa ole mitään suuria näkyviä ongelmia. Toinen on voinut miettiä jo pitkään, ettei ole onnellinen, tai rakastuu just siihen kollegaan yhtäkkiä. Olet hyvin hyvin sinisilmäinen ja lapsellinen, jos kuvittelet ettei sinulle voisi käydä niin. Voit päättää omasta puolestasi, että et "kasva erilleen" tai selvität kaiken mitä eteen tulee, mutta miehesi puolesta et voi päättää. Et voi tietää mitä hän tuntee, ja miten hän asiat kokee.
En ole sanonut, etteikö minulle tai meille voisi käydä huonosti. Mutta me teemme töitä parisuhteemme eteen. Me vietämme aikaa yhdessä ja tiedostamme, ettei koko ajan voi olla kivaa ja hauskaa. Välillä arki on ihan hirveää, eikä toista haluaisi nähdä ollenkaan. Välillä tuntuu, että ollaan sellaisessa suossa, ettei siitä enää nousta. Mutta aina on noustu, koska me haluamme sitä. Puhumme suoraan. Jopa niin suoraan, että se saattaa satuttaa. Meistä kumpikin on ollut ihastunut toiseen, yllätys-yllätys silloin kun meillä oli pieniä lapsia. Pikkulapsiarki tuntui niin hirveältä, että etsimme iloa elämään kaikesta muusta paitsi toisistamme ja perheestä. Mutta koska me haluamme olla yhdessä, me puhuimme asiasta, riitelimme, pyysimme anteeksi ja päätimme jatkaa. Mutta painotan, ettei kumpikaan tehnyt ihastumisen tunteelleen mitään, pettämistä oli vain ajatuksissa. Fyysistä pettämistä en todennäköisesti pystyisi antamaan anteeksi.
Me olemme kokeneet paljon ja paljon on vielä edessä. Mutta aika paljon pitäisi tapahtua, että eroaisimme.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riittääkö ap:lle hyväksi syyksi täydellinen kommunikoimattomuus, välinpitämättömyys, synkkä ilmapiiri ja ahdistus kun pari on kahdestaan ja alkoholiongelma. Nämä kaikki ovat asioita, jotka eivät välttämättä näy ulkopuolelle (ei edes se alkoholiongelma). Itse lähdin siitä syystä, että omassa kodissani en voinut tehdä yhtään mitään pelkäämättä, miten toinen osapuoli siitä saattaa loukkaantua. Kun pelkästään nukkumaanmeno tai television katsominen voidaan milloin tahansa tulkita loukkaukseksi, sellainen elämä on äärimmäisen ahdistavaa. Tottakai se ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että on erottu ihan turhaan.
Ei minulle tarvitse mitään todistella.
Kävittekö te parisuhdeterapiassa? Yritittekö ulkopuolisen avun kanssa päästä eteenpäin? Mulle nuo kaikki muut paitsi alkoholiongelma (joka sekin on tiettyyn rajaan asti hoidettavissa) on keskustelemalla selviäviä ongelmia. Jos ei yksin tai keskenään, niin ulkopuolisen kanssa autettuna.
En ihan oikeasti ymmärrä, miten joku voi sanoa AVIOERON syyksi sen, että pelkää toisen loukkaantuvan siitä, että toinen katsoo telkkaria. Ymmärrän, että se ärsyttää, siitä voi tulla riitaa, se voi ahdistaa, mutta että avioero sen takia?
ap
Jos toinen näkee vain sen television, eikä sinua niin jäisitkö suhteeseen?! Mitä kukaan tekee ihmisellä, joka ei näe sinua?!
Sinusta pettäminen on syy erota, mutta entä ne ongelmat jotka johtaa tähän seuraukseen? Suhteessa on ollut jotain pielessä jo ennen sitä fyysistä syytä niin eikö olisi parempi erota ennen seurauksia?!
Kaikkia ongelmia ei voi selvittää edes pariterapiassa puhumalla kun ne syyt on niin syvällä esim. pitkään jatkunut jatkuva alistaminen, epätasa-arvo suhteessa, jne. Ei puhuminen ja terapia mikään kaiken parantava voima ole.
Millä tavalla noihin ongelmiin ei päästäisi käsiksi terapiassa? Jos ei pariterapiassa, niin yksityisterapiassa. Vai onko oikeasti niin, että toinen vaan alistuu ja toinen alistaa, eikä sille mitään voi? Molemmat tiedostaa asian, mutta nostavat kädet pystyyn ongelman edessä?
Tämäkin vaatii sitä teidän paljon puhuttua tahtoa auttaa itseään. Oman elämänhallinnan menettäminen on ilmeisesti teillä täysin vieras asia? Sen, kun menettää niin sitä ei tunnista omaa arvoaan ja merkitystään vaan jää passiivisena tilanteen vietäväksi.
Yksinkertaistettuna avioero johtuu siitä, että parisuhteessa on enemmän negatiivista kuin positiivista. Meillä on miehen kanssa ollut todella rankkoja aikoja välillä, jolloin negatiivista on ollut enemmän kuin positiivista. Olemme kuitenkin aina jollain tapaa onnistuneet nousemaan sieltä suosta. Suurin kiitos kuuluu miehelleni, joka on aina rakastanut minua ehdoitta ja jaksanut uskoa meihin. Nyt meillä on hyvä vaihe taas menossa, mutta en mitenkään voi olla varma, että emme koskaan tulisi eroamaan. Parisuhteessa on aina kaksi osapuolta, joten siksi on täysi mahdottomuus olla 100% varma suhteen kestävyydestä. Ihmiset muuttuu, parisuhteet muuttuu jne. Toki itse kannatan sitä, että kaikki mahdollinen tehdään suhteen eteen, mutta esimerkiksi miehelleni se tarkoittaa enemmän kuin minulle. Hän on huomattavasti pitkäjänteisempi, tasaisempi ja kykenee etsimään minua paremmin onnea elämäänsä myös parisuhteen ulkopuolelta. Pointtina tässä se, että ihmiset ovat erilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se sinunkaan suhde turvassa ole. Miehesi (tai sinä ) voi joku päivä tulla töistä kotiin ja sanoa, että haluaa erota ilman ennakkovaroitusta tai draamaa. Ei siihen tarvita väkivaltaa tai toisia naisia ja miehiä. Se voi olla vaan ihan silkkaa tyytymättömyyttä omaan elämään tai halua itsenäistyä. Ei kukaan tiedä naimisiin mennessään millaista elämää haluaa elää kymmevuoden tai kahdenkymmen, jne... vuoden päästä. Elämässä ei ole ennustettavuutta.
Mutta meillä on halu yrittää ja halu olla yhdessä, olemme sitoutuneet toisiimme. Silloin ei voi vain tulla yhtäkkiä kotiin ja ilmoittaa, että haluaa eron. Ennen tuota yhtäkkistä ilmoitusta on ollut varmasti ongelmia, joihin olisi pitänyt jo puuttua. Ei kukaan onnellisesti naimisissa oleva tule työpäivän jälkeen kotiin ja kerro rakastuneensa kollegaan.
Meillä puututaan ongelmiin, kun niitä tulee, ettei "kasveta erilleen" tai "löydetty sitä oikeaa rakkautta muualta".
Voi luoja kuinka naiivia. Juuri noin se kyllä usein tapahtuu: toinen tulee kotiin ja sanoo että en halua enää jatkaa. Ei läheskään kaikissa erotapauksissa ole mitään suuria näkyviä ongelmia. Toinen on voinut miettiä jo pitkään, ettei ole onnellinen, tai rakastuu just siihen kollegaan yhtäkkiä. Olet hyvin hyvin sinisilmäinen ja lapsellinen, jos kuvittelet ettei sinulle voisi käydä niin. Voit päättää omasta puolestasi, että et "kasva erilleen" tai selvität kaiken mitä eteen tulee, mutta miehesi puolesta et voi päättää. Et voi tietää mitä hän tuntee, ja miten hän asiat kokee.
En ole sanonut, etteikö minulle tai meille voisi käydä huonosti. Mutta me teemme töitä parisuhteemme eteen. Me vietämme aikaa yhdessä ja tiedostamme, ettei koko ajan voi olla kivaa ja hauskaa. Välillä arki on ihan hirveää, eikä toista haluaisi nähdä ollenkaan. Välillä tuntuu, että ollaan sellaisessa suossa, ettei siitä enää nousta. Mutta aina on noustu, koska me haluamme sitä. Puhumme suoraan. Jopa niin suoraan, että se saattaa satuttaa. Meistä kumpikin on ollut ihastunut toiseen, yllätys-yllätys silloin kun meillä oli pieniä lapsia. Pikkulapsiarki tuntui niin hirveältä, että etsimme iloa elämään kaikesta muusta paitsi toisistamme ja perheestä. Mutta koska me haluamme olla yhdessä, me puhuimme asiasta, riitelimme, pyysimme anteeksi ja päätimme jatkaa. Mutta painotan, ettei kumpikaan tehnyt ihastumisen tunteelleen mitään, pettämistä oli vain ajatuksissa. Fyysistä pettämistä en todennäköisesti pystyisi antamaan anteeksi.
Me olemme kokeneet paljon ja paljon on vielä edessä. Mutta aika paljon pitäisi tapahtua, että eroaisimme.
ap
Minä en jaksaisi tuollaista vain siksi, että ollaan avioliitossa. Minä en jaksa uskoa, että yksikään mies olisi tuon tarpomisen arvoinen, mutta pappi ei tulekaan koskaan sanomaan minulle aamen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riittääkö ap:lle hyväksi syyksi täydellinen kommunikoimattomuus, välinpitämättömyys, synkkä ilmapiiri ja ahdistus kun pari on kahdestaan ja alkoholiongelma. Nämä kaikki ovat asioita, jotka eivät välttämättä näy ulkopuolelle (ei edes se alkoholiongelma). Itse lähdin siitä syystä, että omassa kodissani en voinut tehdä yhtään mitään pelkäämättä, miten toinen osapuoli siitä saattaa loukkaantua. Kun pelkästään nukkumaanmeno tai television katsominen voidaan milloin tahansa tulkita loukkaukseksi, sellainen elämä on äärimmäisen ahdistavaa. Tottakai se ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että on erottu ihan turhaan.
Ei minulle tarvitse mitään todistella.
Kävittekö te parisuhdeterapiassa? Yritittekö ulkopuolisen avun kanssa päästä eteenpäin? Mulle nuo kaikki muut paitsi alkoholiongelma (joka sekin on tiettyyn rajaan asti hoidettavissa) on keskustelemalla selviäviä ongelmia. Jos ei yksin tai keskenään, niin ulkopuolisen kanssa autettuna.
En ihan oikeasti ymmärrä, miten joku voi sanoa AVIOERON syyksi sen, että pelkää toisen loukkaantuvan siitä, että toinen katsoo telkkaria. Ymmärrän, että se ärsyttää, siitä voi tulla riitaa, se voi ahdistaa, mutta että avioero sen takia?
ap
Jos toinen näkee vain sen television, eikä sinua niin jäisitkö suhteeseen?! Mitä kukaan tekee ihmisellä, joka ei näe sinua?!
Sinusta pettäminen on syy erota, mutta entä ne ongelmat jotka johtaa tähän seuraukseen? Suhteessa on ollut jotain pielessä jo ennen sitä fyysistä syytä niin eikö olisi parempi erota ennen seurauksia?!
Kaikkia ongelmia ei voi selvittää edes pariterapiassa puhumalla kun ne syyt on niin syvällä esim. pitkään jatkunut jatkuva alistaminen, epätasa-arvo suhteessa, jne. Ei puhuminen ja terapia mikään kaiken parantava voima ole.
Millä tavalla noihin ongelmiin ei päästäisi käsiksi terapiassa? Jos ei pariterapiassa, niin yksityisterapiassa. Vai onko oikeasti niin, että toinen vaan alistuu ja toinen alistaa, eikä sille mitään voi? Molemmat tiedostaa asian, mutta nostavat kädet pystyyn ongelman edessä?
Tämäkin vaatii sitä teidän paljon puhuttua tahtoa auttaa itseään. Oman elämänhallinnan menettäminen on ilmeisesti teillä täysin vieras asia? Sen, kun menettää niin sitä ei tunnista omaa arvoaan ja merkitystään vaan jää passiivisena tilanteen vietäväksi.
Hyvin sanottu! Monella miehellä on myös vahva vastuuntunto ja halu ympäristön silmissä kantaa vastuu perheestään, vaikka olis itse kuinka onneton. Ja nimenoaam niillä kunnollisilla, kilteillä miehillä. Mä olen tavannut usemammankin miehen, jotka ajattelee olevansa pahoja ja antaisevansa sen päivästä toiseen jatkuvan halveksunnan ja kontrolloinnin. Seksiä saa kun suostuu pomppimaan naisen pillin mukaan ikään kuin armopalana. MIes voi alistaa naisen ylivoimalla ja narsistimies mielensä sairaudella, mutta tavallisella naisella on moninverroin enemmän taitoja kyykyttää ja nöyryyttää miestä kuin miehellä. Ja se, että jotkut naiset joutuvat kokemaan samaa miehen taholta, ei vähennä miesten kokeman alistamisen vääryyttä ja julmuutta yhtään. Naisen alistamiseen liittyy myös se kuuma peruna, että miehen tahdosta riippumatta voi käyttää tätä siittämään iotselleen niin monta lasta kuin haluaa ja mies heitä sitten syyllisyydentunteesta alistuu hoitamaan. Vaikkei hänen tahdostaan ole ollut kukaan kiinnostunut.
Miksi eroon pitäisi olla joku todella pätevä syy?
Omalla kohdallani voisin kuvitella, että avioero olisi mahdollinen ratkaisu, jos kärsisin vakavasta väkivallasta, vakavasta pettämisestä tai mieheni alkoholisoituisi. Myös täydellinen "erilleen kasvaminen" voisi käydä syyksi, jos tällä termillä selitettäisiin ja oikeutettaisiin yhteisten suunnitelmien totaalinen muutos (koskien esim. lasten hankintaa ja asumista).
En minäkään tiedä todellisia syitä lähipiirissä tapahtuneisiin avioeroihin, joita on useita. Ne syyt, jotka ulkopuolisille kerrotaan, ovat yleensä todella ympäripyöreitä, mutta ei niiden sen tarkempia tarvitse ollakaan.
Kai sen riittävän syyn eroon tietää vasta sitten, kun se osuu kohdalle.
Erosin, koska mies alkoholisoitui ja aika monta vuotta ja mahdollisuutta annoin ilman että hän kykeni muutokseen. Kun näin että lapset kärsivät, en voinut enää muutakaan.
Enkä tietenkään kerro tätä tuttaville, en edes ystäville halua suoraan puhua. Liian kipeä asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se sinunkaan suhde turvassa ole. Miehesi (tai sinä ) voi joku päivä tulla töistä kotiin ja sanoa, että haluaa erota ilman ennakkovaroitusta tai draamaa. Ei siihen tarvita väkivaltaa tai toisia naisia ja miehiä. Se voi olla vaan ihan silkkaa tyytymättömyyttä omaan elämään tai halua itsenäistyä. Ei kukaan tiedä naimisiin mennessään millaista elämää haluaa elää kymmevuoden tai kahdenkymmen, jne... vuoden päästä. Elämässä ei ole ennustettavuutta.
Mutta meillä on halu yrittää ja halu olla yhdessä, olemme sitoutuneet toisiimme. Silloin ei voi vain tulla yhtäkkiä kotiin ja ilmoittaa, että haluaa eron. Ennen tuota yhtäkkistä ilmoitusta on ollut varmasti ongelmia, joihin olisi pitänyt jo puuttua. Ei kukaan onnellisesti naimisissa oleva tule työpäivän jälkeen kotiin ja kerro rakastuneensa kollegaan.
Meillä puututaan ongelmiin, kun niitä tulee, ettei "kasveta erilleen" tai "löydetty sitä oikeaa rakkautta muualta".
Voi luoja kuinka naiivia. Juuri noin se kyllä usein tapahtuu: toinen tulee kotiin ja sanoo että en halua enää jatkaa. Ei läheskään kaikissa erotapauksissa ole mitään suuria näkyviä ongelmia. Toinen on voinut miettiä jo pitkään, ettei ole onnellinen, tai rakastuu just siihen kollegaan yhtäkkiä. Olet hyvin hyvin sinisilmäinen ja lapsellinen, jos kuvittelet ettei sinulle voisi käydä niin. Voit päättää omasta puolestasi, että et "kasva erilleen" tai selvität kaiken mitä eteen tulee, mutta miehesi puolesta et voi päättää. Et voi tietää mitä hän tuntee, ja miten hän asiat kokee.
En ole sanonut, etteikö minulle tai meille voisi käydä huonosti. Mutta me teemme töitä parisuhteemme eteen. Me vietämme aikaa yhdessä ja tiedostamme, ettei koko ajan voi olla kivaa ja hauskaa. Välillä arki on ihan hirveää, eikä toista haluaisi nähdä ollenkaan. Välillä tuntuu, että ollaan sellaisessa suossa, ettei siitä enää nousta. Mutta aina on noustu, koska me haluamme sitä. Puhumme suoraan. Jopa niin suoraan, että se saattaa satuttaa. Meistä kumpikin on ollut ihastunut toiseen, yllätys-yllätys silloin kun meillä oli pieniä lapsia. Pikkulapsiarki tuntui niin hirveältä, että etsimme iloa elämään kaikesta muusta paitsi toisistamme ja perheestä. Mutta koska me haluamme olla yhdessä, me puhuimme asiasta, riitelimme, pyysimme anteeksi ja päätimme jatkaa. Mutta painotan, ettei kumpikaan tehnyt ihastumisen tunteelleen mitään, pettämistä oli vain ajatuksissa. Fyysistä pettämistä en todennäköisesti pystyisi antamaan anteeksi.
Me olemme kokeneet paljon ja paljon on vielä edessä. Mutta aika paljon pitäisi tapahtua, että eroaisimme.
ap
Minä en jaksaisi tuollaista vain siksi, että ollaan avioliitossa. Minä en jaksa uskoa, että yksikään mies olisi tuon tarpomisen arvoinen, mutta pappi ei tulekaan koskaan sanomaan minulle aamen.
Olen ollut parisuhteessani yli kaksikymmenvuotta, mutta ei se tuollaista rämpimistä ja räpiköimistä ole ollut. Kuulostaa ihan siltä, että heidän on tahdottava ja pysyttävä avioliitossa, koska ovat sen tahdon joskus papin edessä sanoneet. :D Naurettavaa!
Voi luoja kuinka naiivia. Juuri noin se kyllä usein tapahtuu: toinen tulee kotiin ja sanoo että en halua enää jatkaa. Ei läheskään kaikissa erotapauksissa ole mitään suuria näkyviä ongelmia. Toinen on voinut miettiä jo pitkään, ettei ole onnellinen, tai rakastuu just siihen kollegaan yhtäkkiä. Olet hyvin hyvin sinisilmäinen ja lapsellinen, jos kuvittelet ettei sinulle voisi käydä niin. Voit päättää omasta puolestasi, että et "kasva erilleen" tai selvität kaiken mitä eteen tulee, mutta miehesi puolesta et voi päättää. Et voi tietää mitä hän tuntee, ja miten hän asiat kokee.