Tukihenkilötoiminta meni päin persettä, en kyennyt hoitamaan asiaa aikuismaisesti, kamala tilanne

Äh, tästä tulee pitkä vuodatus, mutta pakko purkautua jonnekin. :/

Aloin kesällä tukihenkilöksi pahasti kiusatulle ja yksinäiselle tytölle. Tytön perheessä oli vaikeuksia, äidillä oli ilmeisesti jonkinlaista mielenterveysongelmaa ynnämuuta. Äiti oli alusta asti hyvin vahva persoona, joka päsmäröi pitkälti alkutapaamisia.
Niin päsmäröi sitten tapaamisiammekin. Oli pilkuntarkkaa, milloin tapaaminen onnistui. Äiti saneli, milloin käy ja milloin ei. Yleensä nämä ajat olivat täysin järjettömiä, esimerkiksi kello 5-7 aamulla, jonka jälkeen lapsi menee kouluun. Jotenkin tilanne aina selvisi, mutta sitten äiti alkoikin perumaan ja lisäilemään tapaamisiaan oman mielensä mukaan. Kun menin paikalle, saattoikin olla että lapsi ei ollut paikalla, koska äiti oli perunut tapaamisen omin päin, tai sitten äiti soitti esim. kesken työpäivän että tunnin päästä tapaaminen. Näihin en tietenkään voinut suostua, josta "kostoksi" äiti perui seuraavan tapaamisemme ja haukkui minut.

Sosiaalityöntekijälle kun puhuin tästä, hän vetosi siihen että perheessä on nyt vaikeaa ja pitää odottaa että tilanne tasaantuu, olihan tukihenkilösuhde ollut vasta vähän aikaa.
Itse lapsi oli ihana, avautui hiljalleen kuorestaan. Juttelimme paljon, lapsi tykkäsi lähteä kahvilaan juttelemaan ja piirtelemään. Joskus olimme kotonani ja maalailimme yhdessä jutellen. Kävimme uimassa, kävelyillä. Oli todella surullista huomata, kuinka lapsi painautui taas kuoreensa kotiin palatessaan ja kuinka hän masentui, jos äiti peruikin tapaamisen viime hetkellä. Meistä tuli oikeastikin vähän kuin ystävyksiä, hän usein halusi kuulla myös minun kuulumisiani.
Kun äiti kuuli että saan rahaa tapaamisimme, hän vaati että ostaisin lapselle uudet talvivaatteet. Kerroin, ettei se raha todellakaan riittänyt sellaisiin ja oli tarkoitettu yhteiseen tekemiseen, esim. uimahallimaksuihin, leffalippuihin ym, äiti syytti että pidän rahat itselläni. Hän kirjoitti tästä pitkän vuodatuksen Facebookiin, varustettuna koko nimelläni.

Taaskaan sosiaalityöntekijät ja tukihenkilökouluttaja eivät saaneet mitään aikaan. He puhuivat äidille, mutta äidin käytös ei juurikaan muuttunut. Äiti vaati että tapaamisiin pääsisi mukaan myös tytön pikkuveli. Lupauduimme tytön kanssa, että veli saa tulla mukaan uimaan. Äiti ei suostunut maksamaan uimahallimaksua itse. Kävimme kävelyllä, mutta lopullisesti en voi ottaa mukaani perheen toistakin lasta, tukihenkilö on yhdelle lapselle tarkoitettu.
Äiti jatkoi veivaamistaan tapaamisten kanssa. Saattoi soitella myös keskellä yötä, kun halusi vaihtaa tapaamisaikaa tai muuten halusi vain tylyttää minua. Jouduin lopulta blokkaamaan äidin soitot yöksi, siitäkös tämä tulistui ja jatkoi venkulointiaan entisestään.

Aloin olla aika turtana. Lähdin välillä tapaamisiin kesken oman työpäiväni, jotta äiti ei kostoksi peruisi tapaamisiamme. Tuntui, että tytöllekin tapaamisista alkoi olla enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä äiti perui ja muutti niitä mielensä mukaan. Tyttö odotti tapaamisia, joita ei tullutkaan.
Lopulta tukihenkilötoiminta vaihdettiin tukiperhetoiminnaksi. Hakisin lapsen joka toinen perjantai luokseni ja palauttaisin äidille sunnuntaina. Viikonloput olivat ehkä parempia, sillä meillä oli aina mukavaa ja lapsi sai olla kolme päivää ilman äidin raivoamista tai koulukiusaamista. Tapasimme toisinaan myös muuten. Saatoin käyttää tyttöön omiakin rahojani (pieniä summia), jos hän esimerkiksi oli pitkään haaveillut jostain vaatteesta. Jälkeenpäin sain kuulla, että äiti oli mm. leikannut rikki osan näistä vaatteista.

Ja sitä huvia kesti kovin vähän aikaa. Äiti saattoi lähettää tytön taas isälleen minulle ilmoittamatta. Jostain hän sai selville myös osoitteeni (liekö kiristänyt tyttöä, sillä sosiaalityöntekijä lupasi ettei osoitettani anneta äidille) ja haki lapsen pois useita kertoja kesken viikonlopun. Se oli aina valtava pettymys, lapsi usein itki ettei halua lähteä. Se oli minullekin älyttömän raskasta. Viimeinen niitti oli, kun lapsi alkoi ilmestyä ovelleni ilmoittamatta. Tulin eräänä perjantai-iltana kotiin myöhään töiden takia ja lapsi seisoi ovellani odottamassa. Tämän äiti oli tuonut lapsen luokseni ei-tapaamisviikonloppuna. Lapsi oli odottanut oven takana tunteja ja tunteja, kello oli jo 22 kun tulin töistä. Ei auttanut kuin ottaa lapsi luokse, äidin sekoilu ei tietenkään ole hänen vikansa. Olisi ollut kohtuutonta laittaa käyntiin jokin sosiaalitoimisekoilu. Sunnuntaina äiti haki tytön pois. Seuraavana keskiviikkona taas sama juttu. Tällä kertaa otin tytön luokseni, mutta soitin samoin tein sosiaalipäivystykseen. Lapsi haettiin pois luotani. Se oli sydäntäraastavaa.

Näitä yllätysvierailuja tuli vielä kahdesti (tällöin äiti kyllä ilmoitti että tyttö tulee sinne nyt). Olin kummallakin kerralla viettämässä iltaa kumppanini kanssa. Onneksi hän tiesi tilanteesta, vaikka kurjaa se oli kummallekin, puhumattakaan tytöstä joka tulee keskelle illanviettoa. Otimme tytön kuitenkin luoksemme ja toivotimme tervetulleeksi. Vietimme viikonlopun kolmistaan.
Vasta tällöin sosiaalitoimi heräsi. Tapaamista tilanteen purkamiseksi alettiin järjestellä, mutta äidille ei sopinut taaskaan mikään. Muutaman kerran saimme päivän sovituksi, mutta äiti perui tai jätti saapumatta paikalle. Tyttö ilmestyi taas muutamia kertoja ovelleni, jolloin minun oli pakko soittaa sosiaalipäivystykseen.
Kirjoitin eilen pitkän viestin tukihenkilötoimitsijalle, johon vuodatin oikeastaan kaiken tämän yksityiskohtaisesti, päivämäärineen. Ilmoitin myös, etten aio enää vastata perheen yhteydenottoihin tai olla tekemisissä heidän kanssaan. Surettaa ihan älyttömästi tytön puolesta. Olen niin romuna, että hain tänään viikon sairasloman. Tuntuu, että olen surkein ihminen ikinä, jätän pienen lapsen kärsimään koska en itse kestä enää. Ahdistaa ajatella, kuinka huonosti lapsella kotona menee. Hän pyörii päässäni koko ajan. Mietin, kuinka lapsi taatusti kokee syyllisyyttä tilanteesta. Taatusti ajattelee, että vika on hänessä, kun en halua tavata häntä enää.

En jaksa.