Vierailija

Puhuin kollegani kanssa, joka oli sitä mieltä, että heidän sukupolvensa (otsikossa mainittu ikäryhmä) oli viimeinen, joka oli teininä täynnä tunnetta, paloa, halua vaikuttaa, pelastaa maailma yms. Hän puhui, kuinka heillä oli todellista kapinointia; vallattiin taloja, kirottiin esim. ydinvoiman tuottajia alimpaan helvettiin, itkettiin maailman kohtaloa, haluttiin oikeasti VAIKUTTAA asioihin. Ja kuinka heidän kapinoinnistaan lopulta oikeasti syntyi asioita (kuten oikeasti nuorten musiikkia soittava radiokanava, siviilipalvelus armeijasta yms).

Allekirjoitatteko ajatuksen, ettei tuon ajan jälkeen teini-ikäänsä eläneillä ole enää ollut samanlaista paloa tehdä ja vaikuttaa? Vai onko tekeminen vain muuttanut muotoaan? Vai oliko tuota romantisoitua tunteen palon aikaa olemassakaan?

Kommentit (7)

Vierailija

Kyllä allekirjoitan, olen syntynyt vuonna -60. Edelleen olen kapinahenkinen, ja oman tien kulkija. Me otetaan, mitä meille kuuluu, aikaisempi sukupolvi tyytyi jämiin. 70-luku oli ihanaa aikaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Jokaisessa sukupolvessa on tulenpalavia teinejä, mutta suurin osa käy koulua ja suunnittelee tulevaisuuttaan tai sitten vain kuluttelee aikaansa. Ennen sosiaalista mediaa oli vain perin vaikea saada itseään ja aktivismiaan näkyviin, ja paikallislehteenkin pääsy oli työn takana, joten tunnetta ja energiaa piti olla kymmenkertaisesti enemmän kuin nykyisin.

Vierailija

Kyllä 1970-luvun teinivuodet olivat juuri tuollaisia, voin 1956 syntyneenä todistaa. Vuosikymmentä leimasi yleensäkin erittäin vahva poliittisuus, joka ei koskenut pelkästään teinejä vaan läpäisi koko yhteiskunnan. "Romanttinen palo" on aika osuva ilmaus.

Uskon kuitenkin, että joka sukupolven nuorisolla on oma vahva missionsa. Nykynuoret kantavat varmasti huolta esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla