Lue keskustelun säännöt.
Saisinko apua ja empatiaa? Paha olo eikä kavereita
09.01.2016 |
Kavereita en osaa edes kaivata, koska kun rakkaudessa menee hyvin, vietän suurimman osan ajasta miehen kanssa, koska se on itselleni mieluisin tapa elää... Ja kun rakkaudessa ei mene hyvin, en todellakaan piristy kavereiden seurassa vaan haluan olla yksin mutta jutella jollekin joka lohduttaa ja neuvoo.
Toivon, ettette kommentoi tänne että aika parantaa haavat, uutta matoa koukkuun jne. Minä tiedän syvällä sydämessäni, etten nouse täältä. Jokainen ihminen on uniikki eli en voi löytää yhtä hyvää tai parempaa. En halua muita vaan hänet.
Hän jätti minut useiden riitojen jälkeen. Riidat eivät olleet lähtöisin vakavista aiheista mutta ne paisuivat aivan turhaan ja lumipalloefekti tapahtui joka kerralla...
Masennusta ja sen kanssa kamppailua, yritin unohtaa omat toiveeni ja odotukseni rakkaudesta, mutta se satutti ja kovaa. Huomasin etten enää naura enkä ole niin pirteä kuin joskus.
Kaikki tapahtui erittäin nopeasti.
Minä olin valmis korjaamaan ongelmat keinolla millä hyvänsä (ei ero) mutta mies uskoi ettei mikään kuitenkaan muutu.
Tällä tavoin koin, että hän sivuuttaa minun tunteeni ja näkee vain omansa. Hän näki että voin pahoin ja se näkyi omassakin käytöksessäni, mutta hän ei ikäänkuin suostunut näkemään inhimillistä syytä sille. Kai minun olisi pitänyt vain jaksaa kannatella molempia?
Iloisuuteni katosi hiljalleen suhteessa, mutta ei se ole suhteen jälkeenkään palannut, eikä palaa. Ajatuksissani hän on yhä minun kultani enkä näe muita missään mielessä varteenotettavina miehinä. Siihen tarvitsee niin paljon muutakin kuin 3 yhteneväisyyttä ja pari nättiä sanaa.
Meillä kaikki oli täydellistä, vain muutamat pikkujutut pääsivät rakkauden väliin :'( Minä olisin luovuttanut ehkä vuoden päästä, jos asiat olisivat junnanneet paikoillaan. Minä olisin sinnitellyt ja yrittänyt kaikkeni.
Lue otsikko tässä välissä uudestaan...
Miten saisin miehen ymmärtämään, ettei mitään samaa saa toisen kanssa ja ettei minusta ole jotain "vieläkin parempaa versiota" jossain? En käsitä miten hän voi nähdä itsensä ilman minua, miksi hän ei kuole tuskaan kun ei voi halata minua ja sanoa kullakseen? :'(
Masennus totisesti tekee ihmisestä itsekkään, sen huomaan ja tiedän myös omasta kokemuksesta. Mutta ei ole helppoa elää murskattujen haaveiden kanssa, potien syyllisyyttä kaikesta mitä sanoi ja teki, aivan kuin olisin itse tuhonnut kaiken eikä hänellä olisi osaa eikä arpaa.
Ennen erotessa olen huokaissut helpotuksesta saatuani taas palata omaksi itsekseni ja saatuani tehdä rauhassa omia asioitani. Nyt en todellakaan tunne niin, vaan päinvastoin nyt en ole enää oma itseni enkä nauti yhtään mistään. Haluan vain hänet.
Tiedän, että antamalla aikaa moni alkaa katumaan, kun huomaa etteivät asiat muuttuneetkaan paremmiksi ilman toista. Mutta mitä jos niin ei käykään :( Mitä jos kärsin yksin vain :( Miten hän voi ajatella elämää ilman minua ja ilman läheisyyttäni? :( Olemme vannoneet rakkautta, emme pelkkää tykkäämistä :(
Hänen tavaroitaan on vielä luonani, eli joudumme näkemään vielä... Mitä jos hän katsookin minua kylmästi tai ei katso ollenkaan... :'( Hakee tavaransa ja häipyy helpotuksesta huokaisten... :(
Ensimmäistä kertaa oikeasti rakastan, mutta eikö se merkkaa mitään?
Edelleen se otsikko... Olen todella maassa ja yksinäinen, en kaipaa ilkeyttä enää yhtään enempää. Kertokaa vaikka omia kokemuksianne jotka ovat päättyneet hyvin?<3 Kiitos...
Kommentit (35)
Olisiko millään mahdollista, etteivät ulkopuoliset tulisi kertomaan mitä tunteita kukakin tuntee? Todella paskamaista tulla arvelemaan ahdistuneelle, ettei mitään aitoa rakkautta ja halua yhteiseen tulevaisuuteen ole ollut ja siihen päälle onnellinen yhteenpaluu on säälittävää toiveajattelua. Miettikää joskus. Olen itsekin tässä maailmassa enkä hattarapilvissä ja tiedän, ettei onnellinen yhteenpaluu ole yliluonnollinen asia. Niin kauan kun henki pihisee voi tapahtua vaikka mitä. Sen jälkeen on turha haaveilla ja järkeillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pienet asiat ovat olleet väärinkäsitystä, kommunikoinnin puutetta ja sellaista. Tai kommunikoinnin heikkoutta pikemminkin. Asioista on puhuttu, mutta sanat eivät ole riittäneet korjaamaan asioita kun sovinnon jälkeenkin on jäänyt olo, että toinen ei ole sanonut kaikkea. Se on jäänyt raastamaan, mutta onko se oikeasti HYVÄ syy erota. Mielestäni ei todellakaan (ja se oli retorinen kysymys sitten.)
Lisäksi kun toinen on kausittain masentunut ja riippuen tilanteista (minä) ja toinen jatkuvasti keskivaikeasti (?) masentunut (päättelen siitä, että kykenee töihin ja kykenee pitämään huolta asioista jos viitsii), niin kyllähän sekin vaikuttaa persoonallisuuteen.
Mutta siinä on sairaus, ei aito ihminen... Minusta on julmaa jättää kaikki ihana taakse näin pienten asioiden takia.
Samoin mies on tehnyt kärpäsestä härkäsen väittämällä, että meissä on suuria eroavaisuuksia mm. talouden hoidon suhteen, mikä ei pidä paikkaansa alkuunkaan ja senkin olen selittänyt. Mies on suuripiirteisempi ja minä tarkempi, mutta en neuroottinen. Minulle riittää että käyttää maalaisjärkeä, eli esim. ei työnnä mustia ja valkoisia vaatteita sekapesuun ja huljauta puolta pullollista ainetta mukaan.
Minulle riittää, että käyttää tervettä järkeä. Raahaanko huonekaluja pitkin lattiaa vai en (esimerkki!), jätänkö märän rätin pöydälle vai en, tyhjennänkö tiskikoneen vai en, olenko oma-aloitteinen vai en, huomioinko toisen vai en, halaanko vai en.
Mies on suurennellut asioita päässään ja leimannut minut tietynlaiseksi. Ja niin typerän pienistä asioista!
On todella julmaa sotkea toisen ihmisen elämä ja tunteet omien syytöksiensä takia.
bum kirjoitti:
Minulta kyllä heruu myötätuntoa, tiedän nimittäin tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu...
Itse erosin lopullisesti muutama kuukausi sitten, muutaman vuoden kestäneestä on/off-suhteesta.
Olin omasta mielestäni umpirakastunut enkä ikimaailmassa olisi halunnut ketään toista miestä, hän oli täydellisen epätäydellinen, juuri niinkuin ihmisen pitääkin olla. Suhde oli alusta asti vaikea, kaikenlaisia ongelmia ilmaantui säännöllisin väliajoin ja pistin välitkin poikki useaan otteeseen. Kuitenkin palasimme aina yhteen sillä en nähnyt elämää ilman häntä. Luulin että tuhoutuisin mikäli en saisi olla hänen kanssaan.
Nyt, kuukausia eron jälkeen, en kaipaa häntä pätkän vertaa. Olen viimeinkin tajunnut että suhteemme ei ollut hyvä. Se oli myrskyisä, kuluttava, riipivä ja lopulta myös ahdistava. Olin koko yhdessäoloaikamme kuvitellut meidän hankkivan lapsia ja yhteisen kodin, menevän naimisiin yms. Nyt olen äärettömän kiitollinen etten tullut missään vaiheessa raskaaksi, vaikka sitä välillä toivoinkin. Ajattelin vauvan korjaavan välimme, tekevän meistä "oikean" pariskunnan. Miten naiivia, varsinkin näin jälkikäteen ajateltuna.
Mutta siis, ymmärrän sinua todella hyvin. Vaikka nyt tuntuukin ettet selviä yksin, saatat siltikin selvitä. Kaverien tuki on korvaamaton, mutta myös ilman heitä on mahdollista selvitä. Me kaikki olemme maailmassa loppupeleissä yksin ja joudumme pärjäämään omillamme, tämä on tärkeää sisäistää. Läheiset voivat auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti, illalla joudut kuitenkin palaamaan tyhjään kotiin yksin. Surullinen ajatus, mutta mitä nopeammin tämän hyväksyy, sitä nopeammin alkaa eheytymisprosessi.
Yritä opetella olemaan yksin, löydä sisäinen voimasi ja ota se hyötykäyttöön. Aika kuluu joka tapauksessa...
Kuulostaa niin minunkin suhteeltani. Hirveää on-offia ja riidattomia kausia max. pari kuukautta kerrallaan.. Toivon, että olen kokonaan yli erosta pian. Nyt jo tuntuu hyvältä, ettei kummankaan tarvitse kitua siinä riitaisassa suhteessa, mutta vielä vähän ajoittain kaipaa ihan järjenvastaisesti toista. Toinen on vielä paljon ajatuksissa. Tottahan se on, että ero sattuu vaikka suhde olisi ollut miten huono. Ei kukaan ole kokonaan paha ja välillä vain kaksi ihmistä saa toisistaan huonot puolet esiin vasten tahtoaan.
t. 10
Vierailija kirjoitti:
Pienet asiat ovat olleet väärinkäsitystä, kommunikoinnin puutetta ja sellaista. Tai kommunikoinnin heikkoutta pikemminkin. Asioista on puhuttu, mutta sanat eivät ole riittäneet korjaamaan asioita kun sovinnon jälkeenkin on jäänyt olo, että toinen ei ole sanonut kaikkea. Se on jäänyt raastamaan, mutta onko se oikeasti HYVÄ syy erota. Mielestäni ei todellakaan (ja se oli retorinen kysymys sitten.)
Lisäksi kun toinen on kausittain masentunut ja riippuen tilanteista (minä) ja toinen jatkuvasti keskivaikeasti (?) masentunut (päättelen siitä, että kykenee töihin ja kykenee pitämään huolta asioista jos viitsii), niin kyllähän sekin vaikuttaa persoonallisuuteen.
Mutta siinä on sairaus, ei aito ihminen... Minusta on julmaa jättää kaikki ihana taakse näin pienten asioiden takia.
Kerroit että kaikki tapahtui äkkiä.
Mistä voit tietää mikä miehessä on sairautta ja mikä aitoa ihmistä? Eikö se kaikki mitä ihminen on, ole sillä hetkellä aitoa ihmistä, hyvät asiat ja huonot asiat. Rakastuessaan näkee ihmisen ruusunpunaisen lasien läpi. Kun arki iskee, tulevat erilaisuudet ja kurjuudet pinnalle ja esiin, mutta umpirakastunut helposti tulkitsee ne ikävät asiat joksikin "sairaudeksi", ja päättelee, että se toinen ihminen on aito vaan silloin kuin se on sitä mitä se rakastunut toivoo sen olevan.
Mutta ei ole oikein sulkea sitä muuta siitä ihmisestä pois, määrätä että sinun on oltava vain sitä mitä minä tahdon sinun olevan ja se olkoon aito sinä. Höpsistä. Hyvässä suhteessa kummallakin on vapaus olla sitä mitä on, ja molemmat kelpaavat toisilleen myös puutteineen ja huonoine piirteineen. Niistä voi riidellä, voi ja täytyykin kertoa mikä toisen tavoissa ärsyttää ja minkä toivoisi olevan ehkä joskus toisin, ja tottakai kumpikin voi yrittää itse kehittyä ihmisenä. Mutta toista ei voi muuttaa, itseäänkin vain vähän kerrallaan.
Jos kumppanisi väsyi teidän kiihkeään suhteeseen, niin onhan hänelläkin siihen oikeus.
Selviät tästä kyllä. Tsemppiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos jatkuvasti pienet asiat hiertävät ja aiheuttavat riitoja kuulostaa se todella ikävältä -epätoivoiseltakin.
Sinut on jätetty
Suhde on ohi
Hyvä niin
Se ei ole sen kummempaa kuin ettette sovi yhteen. Älä takerru kuvitelmaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisiko millään mahdollista, etteivät ulkopuoliset tulisi kertomaan mitä tunteita kukakin tuntee? Todella paskamaista tulla arvelemaan ahdistuneelle, ettei mitään aitoa rakkautta ja halua yhteiseen tulevaisuuteen ole ollut ja siihen päälle onnellinen yhteenpaluu on säälittävää toiveajattelua. Miettikää joskus. Olen itsekin tässä maailmassa enkä hattarapilvissä ja tiedän, ettei onnellinen yhteenpaluu ole yliluonnollinen asia. Niin kauan kun henki pihisee voi tapahtua vaikka mitä. Sen jälkeen on turha haaveilla ja järkeillä.
Päästä irti kuvitelmistasi
Se on ohi
Ja hyvä niin
Jokainen rakastunut tai vastentahtoisesti eronnut ajattelee omasta kumppanistaan juuri noin kuin sinä. Kun rakastut uudelleen, tunteet exään väistyvät ja lumoudut uudesta miehestä aivan samoin kuin tästä exästäsi. Näin on aina ollut ihmiskunnan historiassa ja näin tulee aina olemaan, ihmisluonto toimii niin. Et ole mikään poikkeus. Ihminen rakastuu AINA eron jälkeen uudelleen, ennemmin tai myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jokainen rakastunut tai vastentahtoisesti eronnut ajattelee omasta kumppanistaan juuri noin kuin sinä. Kun rakastut uudelleen, tunteet exään väistyvät ja lumoudut uudesta miehestä aivan samoin kuin tästä exästäsi. Näin on aina ollut ihmiskunnan historiassa ja näin tulee aina olemaan, ihmisluonto toimii niin. Et ole mikään poikkeus. Ihminen rakastuu AINA eron jälkeen uudelleen, ennemmin tai myöhemmin.
Niin ja se alkuhuuma on niin ihanaa, että kunpa sen voisi tuntea aina vaan. Pitkässä suhteessa tunteet väistämättä laimenee. Tosin friikissä, riitaisassa ja myrskyävässä tunteessa saattaa se ensihuuman pilkahdus aina pukata riidan sopimisen jälkeen. Siksi sellaisesta eroaminen on hankalaa. Vakaa suhde on silti parempi vaihtoehto.
Toivottavasti aloittaja laitat tämän ketjun kirjanmerkkeihin talteen ja palaat lukemaan vaikka vuoden kuluttua. Sitten saattaa jo hymy nousta huulille, kun mietit miten on ajatukset muuttuneet.
Siihen on-off säätämiseen ei kannata lähteä. Vähän aikaa on ihanaa ja sitten tulee taas ne vanhat riidanaiheet pintaan. Niitä vapaita miehiä on täällä niin paljon, että varmasti löytyy vielä joku yhtä ihana, joka saa sydämesi tykyttämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut masentunut joskus ja aika samanlainen suhde sillä hetkellä oli meneillään (eron jälkee samat mielikuvat ). Kuitenkin se, että selvisin vaati eron vaikka kuvittelin etten selviä. Tosiasia oli se, että en tiennyt mikä oli omaa persoonaa ja mikä sairauttani, ja mikä oli normaalia parisuhdetta yms. Pitkään kuvittelin, että kun selviän masennuksesta voimme palata yhteen, koska sit olen jotenki selvempi ajatuksiltani. Totuus oli kuitenki se, että kun masennuksesta sitten myöhemmin selvisin en missään nimessä halunnut palata yhteen miehen kanssa. En tuntenut itseäni laisinkaan aikaisemmasta käytöksestä ja tajusin miten kuluttava suhde oli ollut.
Joten neuvoni on, että irtipäästäminen on terveintä ja parasta mitä voit tehdä. Sä kyllä pärjäät!
Tunnistan tekstistäsi itseni kymmenen vuoden takaa. Vaikutat ihan yhtä idealistiselta rakkaushullulta, mitä minä olin. Ota tuo idealistinen rakkaushullu kaikella lempeydellä. Olen kyllä saanut tehdä töitä itseni kanssa kaikki nämä vuodet... Ei ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa koskaan tulla valmiiksi. Ainoa ratkaiseva käänne, mikä minussa on tapahtunut on se, etten anna yhdenkään ihmisen haitata oman elämäni hallintaa. Ts. oman elämän ohjat on ja pysyy käsissä, kävi ihmissuhteissa mitä hyvänsä. Ja ymmärrys siihen on kasvanut, että olen lujittunut ihmisenä joka askeleella, vaikka en ole muuttunut. Olen sama kuin ennenkin, mutta lujempi. Olet ilmeisesti herkästi ja syvästi kiintyvää sorttia, kuten allekirjoittanutkin? Oletko luova? Joku luova tekeminen voisi olla sulle hyvä nyt. Joku missä näkisit omien käsiesi jäljen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
34 jatkaa... Netissä on Nuorten mielenterveystalo niminen sivusto, missä on tietoa erosurun eri vaiheista, harjoituksia ja rentoutusohjelmia . Ylipäätään tietoa, mikä lisää itseymmärrystä ja helpottaa oloa. Itse vaikka onkin tällainen kääkkä käyn sivuilla niiden rentoutusharjoitusten takia. Tieto on siellä tosi tiiviissä muodossa eli mikään voimainponnistus sivustoon perehtyminen ei kyllä ole! Tsemppiä Ap. Sinä selviät kyllä!
Minulta kyllä heruu myötätuntoa, tiedän nimittäin tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu...
Itse erosin lopullisesti muutama kuukausi sitten, muutaman vuoden kestäneestä on/off-suhteesta.
Olin omasta mielestäni umpirakastunut enkä ikimaailmassa olisi halunnut ketään toista miestä, hän oli täydellisen epätäydellinen, juuri niinkuin ihmisen pitääkin olla. Suhde oli alusta asti vaikea, kaikenlaisia ongelmia ilmaantui säännöllisin väliajoin ja pistin välitkin poikki useaan otteeseen. Kuitenkin palasimme aina yhteen sillä en nähnyt elämää ilman häntä. Luulin että tuhoutuisin mikäli en saisi olla hänen kanssaan.
Nyt, kuukausia eron jälkeen, en kaipaa häntä pätkän vertaa. Olen viimeinkin tajunnut että suhteemme ei ollut hyvä. Se oli myrskyisä, kuluttava, riipivä ja lopulta myös ahdistava. Olin koko yhdessäoloaikamme kuvitellut meidän hankkivan lapsia ja yhteisen kodin, menevän naimisiin yms. Nyt olen äärettömän kiitollinen etten tullut missään vaiheessa raskaaksi, vaikka sitä välillä toivoinkin. Ajattelin vauvan korjaavan välimme, tekevän meistä "oikean" pariskunnan. Miten naiivia, varsinkin näin jälkikäteen ajateltuna.
Mutta siis, ymmärrän sinua todella hyvin. Vaikka nyt tuntuukin ettet selviä yksin, saatat siltikin selvitä. Kaverien tuki on korvaamaton, mutta myös ilman heitä on mahdollista selvitä. Me kaikki olemme maailmassa loppupeleissä yksin ja joudumme pärjäämään omillamme, tämä on tärkeää sisäistää. Läheiset voivat auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti, illalla joudut kuitenkin palaamaan tyhjään kotiin yksin. Surullinen ajatus, mutta mitä nopeammin tämän hyväksyy, sitä nopeammin alkaa eheytymisprosessi.
Yritä opetella olemaan yksin, löydä sisäinen voimasi ja ota se hyötykäyttöön. Aika kuluu joka tapauksessa...