Lue keskustelun säännöt.
Saisinko apua ja empatiaa? Paha olo eikä kavereita
09.01.2016 |
Kavereita en osaa edes kaivata, koska kun rakkaudessa menee hyvin, vietän suurimman osan ajasta miehen kanssa, koska se on itselleni mieluisin tapa elää... Ja kun rakkaudessa ei mene hyvin, en todellakaan piristy kavereiden seurassa vaan haluan olla yksin mutta jutella jollekin joka lohduttaa ja neuvoo.
Toivon, ettette kommentoi tänne että aika parantaa haavat, uutta matoa koukkuun jne. Minä tiedän syvällä sydämessäni, etten nouse täältä. Jokainen ihminen on uniikki eli en voi löytää yhtä hyvää tai parempaa. En halua muita vaan hänet.
Hän jätti minut useiden riitojen jälkeen. Riidat eivät olleet lähtöisin vakavista aiheista mutta ne paisuivat aivan turhaan ja lumipalloefekti tapahtui joka kerralla...
Masennusta ja sen kanssa kamppailua, yritin unohtaa omat toiveeni ja odotukseni rakkaudesta, mutta se satutti ja kovaa. Huomasin etten enää naura enkä ole niin pirteä kuin joskus.
Kaikki tapahtui erittäin nopeasti.
Minä olin valmis korjaamaan ongelmat keinolla millä hyvänsä (ei ero) mutta mies uskoi ettei mikään kuitenkaan muutu.
Tällä tavoin koin, että hän sivuuttaa minun tunteeni ja näkee vain omansa. Hän näki että voin pahoin ja se näkyi omassakin käytöksessäni, mutta hän ei ikäänkuin suostunut näkemään inhimillistä syytä sille. Kai minun olisi pitänyt vain jaksaa kannatella molempia?
Iloisuuteni katosi hiljalleen suhteessa, mutta ei se ole suhteen jälkeenkään palannut, eikä palaa. Ajatuksissani hän on yhä minun kultani enkä näe muita missään mielessä varteenotettavina miehinä. Siihen tarvitsee niin paljon muutakin kuin 3 yhteneväisyyttä ja pari nättiä sanaa.
Meillä kaikki oli täydellistä, vain muutamat pikkujutut pääsivät rakkauden väliin :'( Minä olisin luovuttanut ehkä vuoden päästä, jos asiat olisivat junnanneet paikoillaan. Minä olisin sinnitellyt ja yrittänyt kaikkeni.
Lue otsikko tässä välissä uudestaan...
Miten saisin miehen ymmärtämään, ettei mitään samaa saa toisen kanssa ja ettei minusta ole jotain "vieläkin parempaa versiota" jossain? En käsitä miten hän voi nähdä itsensä ilman minua, miksi hän ei kuole tuskaan kun ei voi halata minua ja sanoa kullakseen? :'(
Masennus totisesti tekee ihmisestä itsekkään, sen huomaan ja tiedän myös omasta kokemuksesta. Mutta ei ole helppoa elää murskattujen haaveiden kanssa, potien syyllisyyttä kaikesta mitä sanoi ja teki, aivan kuin olisin itse tuhonnut kaiken eikä hänellä olisi osaa eikä arpaa.
Ennen erotessa olen huokaissut helpotuksesta saatuani taas palata omaksi itsekseni ja saatuani tehdä rauhassa omia asioitani. Nyt en todellakaan tunne niin, vaan päinvastoin nyt en ole enää oma itseni enkä nauti yhtään mistään. Haluan vain hänet.
Tiedän, että antamalla aikaa moni alkaa katumaan, kun huomaa etteivät asiat muuttuneetkaan paremmiksi ilman toista. Mutta mitä jos niin ei käykään :( Mitä jos kärsin yksin vain :( Miten hän voi ajatella elämää ilman minua ja ilman läheisyyttäni? :( Olemme vannoneet rakkautta, emme pelkkää tykkäämistä :(
Hänen tavaroitaan on vielä luonani, eli joudumme näkemään vielä... Mitä jos hän katsookin minua kylmästi tai ei katso ollenkaan... :'( Hakee tavaransa ja häipyy helpotuksesta huokaisten... :(
Ensimmäistä kertaa oikeasti rakastan, mutta eikö se merkkaa mitään?
Edelleen se otsikko... Olen todella maassa ja yksinäinen, en kaipaa ilkeyttä enää yhtään enempää. Kertokaa vaikka omia kokemuksianne jotka ovat päättyneet hyvin?<3 Kiitos...
Kommentit (35)
Ihme kyllä jaksoin lukea tarinasi ja ajattelen sinun olevan aika nuori ilman suurempaa elämänkokemusta, mutta muista, että päivä paistaa risukasaankin.
Itsellä ollut ylä- ja alamäkeä, mutta vasta sairastuttuani muutama vuosi sitten syöpään ja sinniteltyäni siitä kuopasta ylös tajusin, että kaikki muut ongelmat ovat olleet tooosi pieniä.
Ihmissuhteita kannattaa vaalia, jos on eksovertti, mutta myös yksinäisyys ja ilo siitä, että pääsee liikkumaan ja on ilman fyysisiä kipuja ovat myös rikkaus.
Olen aina ajatellut vaikeuksissa, että katsotaan eteenpäin ja tilanne voi olla toinen 3-4 kk kuluttua.
Kuuntele hyvää musaa ja lue kirjoja ja nauti pikku asioista ja puhu sen miehen kanssa tai menette terapiaan. Tiedän pareja, jotka ovat eron jälkeen palanneet yhteen ja elävät onnellisti edelleen.
Jaksmista t. mummeli
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihme kyllä jaksoin lukea tarinasi ja ajattelen sinun olevan aika nuori ilman suurempaa elämänkokemusta, mutta muista, että päivä paistaa risukasaankin.
Itsellä ollut ylä- ja alamäkeä, mutta vasta sairastuttuani muutama vuosi sitten syöpään ja sinniteltyäni siitä kuopasta ylös tajusin, että kaikki muut ongelmat ovat olleet tooosi pieniä.
Ihmissuhteita kannattaa vaalia, jos on eksovertti, mutta myös yksinäisyys ja ilo siitä, että pääsee liikkumaan ja on ilman fyysisiä kipuja ovat myös rikkaus.
Olen aina ajatellut vaikeuksissa, että katsotaan eteenpäin ja tilanne voi olla toinen 3-4 kk kuluttua.
Kuuntele hyvää musaa ja lue kirjoja ja nauti pikku asioista ja puhu sen miehen kanssa tai menette terapiaan. Tiedän pareja, jotka ovat eron jälkeen palanneet yhteen ja elävät onnellisti edelleen.
Jaksmista t. mummeli
Kiitos
Mutta kun en tiedä mitä tapahtuu :(
Mä oikeasti yritän nyt olla empaattinen, joten yritä sinäkin nähdä tämä vastaus niin.
Mut liikeesti? Herranjumala, mitä pas*aa! "Täydellinen" uniikksi suhde jonka kaltaista ei toista löydy, jossa teille tulee jatkuvasti isoja riitoja pikkuasioista ja molempia masentaa niin että suhde loppuu? Juu-u, toivotaan,,että ei tule toista samanlaista, vaan vähän parempi.
Elämä pn jotain, mikä pitää elää, eikä masentua siitä kun "unelmat" ei toteudu.
"Mutta ei ole helppoa elää murskattujen haaveiden kanssa"
Siinäpä se. Yhdessä oleminen oli rimpuilua ja eroon päädyttiin, mutta kun ne haaveet olivat niin ihania. Toisin sanoen se oikea rakkaus, josta sinä puhut, olikin vain toivekuvia, ei todellisuutta.
Sinua ei auta nyt yhtään se, että sinulle kerrotaan söpösti päättyviä erotarinoita. Ota itseäsi niskasta kiinni, puhu miehen kanssa - jos hän haluaa - ja ota tosissasi hänen mielipiteensä ja päätöksensä. Sitten vain rakennat omaa elämääsi ilman mitään parisuhdevirityksiä, kunnes seisot omilla jaloillasi.
Vierailija kirjoitti:
Mä oikeasti yritän nyt olla empaattinen, joten yritä sinäkin nähdä tämä vastaus niin.
Mut liikeesti? Herranjumala, mitä pas*aa! "Täydellinen" uniikksi suhde jonka kaltaista ei toista löydy, jossa teille tulee jatkuvasti isoja riitoja pikkuasioista ja molempia masentaa niin että suhde loppuu? Juu-u, toivotaan,,että ei tule toista samanlaista, vaan vähän parempi.
Elämä pn jotain, mikä pitää elää, eikä masentua siitä kun "unelmat" ei toteudu.
Ja vastapainoksi monta niin hyvää asiaa ettei muiden kanssa voi saada samaa, enkä edes haluaisi saada. :( Juuri siksi, että ne riidat lähtevät niin pienestä liikkeelle jaksan uskoa parempaan ja haluta sen miehen. Jos olisi kyseessä vakavia asioita, esimerkiksi valehtelua ja hakkaamista, ei sellaisia asioita mikään korjaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko von nuori, tai oliko kyseessä kenties ensimmäinen todella vakava suhteesi? Eroaminen on kurjaa, ja vaikka kliseeltä se kuulostaakin niin aika parantaa haavat. Jokaisella jätetyllä on tismalleen tuo sama ajatus, että jotain uniikkia olisi menettänyt ja mitään parempaa ei tule ikinä vastaan. Ne ovat ihan luonnollisia tunteita, ja tulet vuosien päästä huomaamaan että väärässä olit. Se on se rakastuminen ja kesken rakkauden siitä luopuminen, se on kova tie kenelle tahansa, ja varmasti raskaampi sinulle jos koet ettet kaipaa ystäviä ja olet välillä masentunutkin.
Nyt sinun on kuitenkin hyväksyttävä se tosiasia, että mies ei enää halua olla kanssasi. Et voi tätä asiaa muuttaa suostuttelemalla, houkuttelemalla, muuttumalla itse, itkemällä, uhkailemalla, tai millään muullakaan keinolla mitkä varmasti heräävät mieleen pahimpien epätoivopuuskien kohdalla. Sinun on vain hyväksyttävä, että tämä suhde on menetetty ja surra sitä kunnolla. Itke ja huuda, kirjoita vaikka vihaisia kirjeitä itsellesi kuinka elämä on ohi nyt, mitä tahansa mikä vain auttaa purkamaan tuota pahaa oloasi. Mutta älä ikinä unohda, että monet ovat tuon saman epätoivon vallassa painineet ensirakkauden päättymisen parissa ennenkin. Se vain tottakai tuntuu siltä, että kukaan muu ei voi ymmärtää mitä teidän välillä oli, mutta suurin osa ihmisistä joutuu luopumaan jossain vaiheessa elämää yhtä suuresta rakkaudesta, ja kaikki siitä selviävät ajan kanssa. Kun olet kerta masennukseen taipuvainen, niin sinun olisi hyvä käydä myös jossain juttelemassa samalla. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
"Mutta ei ole helppoa elää murskattujen haaveiden kanssa"
Siinäpä se. Yhdessä oleminen oli rimpuilua ja eroon päädyttiin, mutta kun ne haaveet olivat niin ihania. Toisin sanoen se oikea rakkaus, josta sinä puhut, olikin vain toivekuvia, ei todellisuutta.
Sinua ei auta nyt yhtään se, että sinulle kerrotaan söpösti päättyviä erotarinoita. Ota itseäsi niskasta kiinni, puhu miehen kanssa - jos hän haluaa - ja ota tosissasi hänen mielipiteensä ja päätöksensä. Sitten vain rakennat omaa elämääsi ilman mitään parisuhdevirityksiä, kunnes seisot omilla jaloillasi.
Olen seissyt omilla jaloillani pitkään, yhdessä vaiheessa olin jo asennoitunut sinkkuuteen. Tavallaan halusin jonkun, mutten enää kaipaamalla kaivannut romantiikkaa. Ja sitten rakastuimme :( Minä tiedän, että on olemassa onnellisia yhteenpaluutarinoita, jopa sellaisia joissa toinen on käskenyt painumaan hiiteen lopullisesti. Ei ole yliluonnollista toivoa ja haluta samaa omalle kohdalle :( En voi rakastaa ketään muuta. Enkä halua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unohda.
Teidän suhde on ohi
Taisi olla teinien pikasuhde
Pian huomaat, että ei se ollut sen kummempaa kuin muidenkaan epäonnistuneet suhteet
Suosittelen elämään itse. Siksi ne ystävätkin on tärkeitä. Et voi elää vain miehen kautta
Hei. Samaistun kyllä tekstiisi, minäkin erosin ensirakkaudestani, neljän vuoden seurustelun jälkeen pari viikkoa sitten. Rakastin häntä hirveästi ja hänkin varmaan minua. Meilläkin riidat paisuivat pienestä. Eron jälkeen olin ihan musertunut, kaipasin miestä hirveästi, laitoin viestejä miten kaipaan jne.. Mutta mies ei osoittanut myötätuntoa, kaipuuta tai surkeutta. Hänelläpä on jo uusi nainenkin valmiina odottamassa. Ei hän meidän suhdetta samalla tavalla vaalinut, minä elin illuusiossa vain.
Minullakin jäi seurusteluaikana ystävyyssuhteet vähän taka-alalle, mutta nyt olen häntä koipien välissä lämmitellyt niitä taas ja onnekseni minut on otettu avosylin vastaan! Ihanaa kun on ystävien tuki, ei erokaan tunnu enää niin pahalta. Nyt alkaa jo helpottaa ja varmasti löytyy vielä se ihana, uusi rakkaus, kuin pöly ensin vähän laskeutuu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedätkö, tuo tarinasi on ihan kuin minun kirjoittamani. Olin niin maissa eron jälkeen, että harkitsin vakavasti henkeni riistämistä. En uskonut, että kokisin enää mitään samanlaista.
Roikuin (masentuneessa ja sairaalloisen mustasukkaisessa) miehessä turhaan ja vaadin uutta yritystä. Olin todella säälittävä ja mies alkoi halveksua minua tajuttuaan, ettei minulla ollut minkäänlaisia itsekunnioituksen rippeitä enää jäljellä. Minä vain rakastin niin paljon!
Lopulta mies ärtyi niin paljon toimintaani, että pisti välit poikki. Esti minut somessa, lakkasi vastaamasta puheluihin. Minun oli pakko luovuttaa. Yllättävää kyllä ja vastoin kaikkia odotuksiani, selvisin. Joka ikinen päivä tuntui tuskalta, mutta päätin jatkaa elämääni. Lopulta en ollutkaan enää yhtä onneton.
Löysin uuden miehen. Onko suhteemme samanlainen kuin tämä entinen? Ei todellakaan. Olemmeko sielunkumppaneita, luemmeko toistemme ajatukset, onko välillämme palavaa intohimoa? Vastaus on kieltävä. Onko suhteemme parempi kuin tämä entinen? Kyllä.
Nykyisessä suhteessa minun ei tarvitse kestää masentuneen ihmisen jatkuvia mielenmuutoksia, pelätä sanomisiani ja tekemisiäni ja kohdella miestä silkkihansikkain. Yhdessäolomme ei ole jatkuvaa riitelyä - edes niistä pikkuasioista. Mies kunnioittaa minua ja kestää heikkouteni, hän ei halveksu minua.
Kun nyt katson taaksepäin, olen onnellinen, että vanha suhde päättyi. Nyt et sitä näe, mutta rakastamasi mies olisi kenties lopulta koitunut tuhoksesi. Parempaakin on.
Ihanaa, kun varta vasten kaipaa myötätuntoa ja pyytää sitä mutta ei siltikään saa. Maailmassa on monia onnellisesti yhteenpalanneita pareja, mutta minä olen se ikuinen luuseri ja viallinen yksilö, joka ei voi saada samaa onnea?
Kun olen huomannut muutoksen itsessäni ja omissa tunteissani verrattuna aiempiin, on ihan realistista tajuta että se on jotain ainutlaatuista. Emmekä ole mitään teinejä edes.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saat kaiken myötätuntoni, mutten aio sanoa sinulle mitä haluat kuulla tai valehdella vain, jotta olosi paranisi ja voisit elää tyhjissä fantasioissasi. Tunnet suurta tuskaa ja toivot yhteenpaluuta, mutta sinun kannattaa oman selviytymisesi vuoksi asennoitua niin, ettei jälkimmäinen toteudu. Todennäköistä on, ettei toteudu.
Minusta varmaan kaikista tähänastisista viesteistä huokuu myötätunto ja kokemuksen syvä rintaääni. Usko jo, tunteesi ovat ihan normaaleja ja tulet mitä luultavammin huomaamaan eron olleen ihan hyvä juttu. Miksi haluat seurustella jonkun kanssa, jolla ei ole hyvä olla kanssasi?
Kaikella kunnioituksella.. t. 10
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa, kun varta vasten kaipaa myötätuntoa ja pyytää sitä mutta ei siltikään saa. Maailmassa on monia onnellisesti yhteenpalanneita pareja, mutta minä olen se ikuinen luuseri ja viallinen yksilö, joka ei voi saada samaa onnea?
Kun olen huomannut muutoksen itsessäni ja omissa tunteissani verrattuna aiempiin, on ihan realistista tajuta että se on jotain ainutlaatuista. Emmekä ole mitään teinejä edes.
Olet ihan luonnollisessa vatvomisvaiheessa. Näet omat tekstisikin aivan eri valossa kuin muut. Totta kai sinulla on mahdollisuus onneen, mutta historiasi juuri tuon miehen kanssa kertoo, että ei se onni hänen kanssaan kyllä toteen käy.
Minä (ja moni muu tuntemani nainen ja mies) olen ajan mittaan päässyt eroon juuri tuollaisen "myrskyisän" rakkaustarinan pilalle menemisen vaikeudesta, ja niin pääset ajan mittaan sinäkin, vaikka nyt tuntuukin pahalta. Yritä päästä suhteen yli ajoissa - sitten nimittäin tuleekin vaikea vaihe, kun miehesi löytää uuden ja sinä vielä haikailet. Tsemppiä.
Luulin, että voisin tuntea myötätuntoa, koska sinulla ei ole kavereita, mutta syy kaverittomuuteen olikin, ettet ole viitsinyt pitää heihin yhteyttä, koska "minulla on parisuhde".
No, kyllä elämäsi tuosta vielä piristyy.
Ei kannattaisi jäädä vain miehen varaan.
Sulla on elämä edessäsi.Saat ystäviä, kun pääset läheisriippuvuudestasi.Ota yhteyttä aluksi entisiin tai jos sulla on nykyisiin kavereihin.Soittele sukulaisiin.Et voi hallita miehesi tunteita.Kuulostaa, että mies on voinut sinun.Anteeksi, en tarkoittanut pahalla.
Toivon kaikkea hyvää tulevaan.
On se kumma että moni paljon pahempaa läpi käynyt pariskunta palaa onnellisesti yhteen, mutta sitten kun toivoo av:llä vähän uskoa ja apua niin saa kuulla ettei yhteenpaluu ole mahdollinen ja piste.
Aloituksestasi kyllä valitettavasti syntyy sellainen kuva, että todellista, realistista rakkautta ja yhteiselämiseen pyrkimystä ei teidän suhteessanne ole ollut. Toisaalla puhut että "pikkujutut" tulivat suhteen tielle. Mitä ovat ne "pikkujutut"? Ja kenen pitäisi muuttua jotta ne korjaantuisivat? Onko oikein vaatia ketään olemaan muuta kuin mitä on - sinua, häntä?
Korjaan, että miehellä masennusta, itsellänikin ilmeisesti jotain on/off-masennusta, joka helpottaa kun unelmat toteutuvat (eli esim. ainutlaatuinen rakkaus)
ja tämä todellakin on sitä :(
AP