Runotar

Meillä on avomieheni kanssa paljon yhteistä ja pääosin suhde sujuu hyvin, kumpikin olemme luonteeltamme pääosin positiivisia, sosiaalisia, melko pedantteja, luotettavia, tunnollisia, empaattisia ja huumorintajuisia. Meillä on paljon yhteisiä intressejä ja arki sujuu loistavasti, kuten seksikin. Olemme samallatoistemme parhaita ystäviä, ja rakastajia. <3

Mutta huonoina päivinä ei oikein suju. Miehellä on tunnollisena, ja perfektionismiin taipuvaisena luonteena taipumus stressaantumiseen, hänellä on vaativa työ. Hän on silloin tällöin pahantuulinen ja saattaa silloin tiuskia, vaikken olisikaan tehnyt mitään väärää. Joskus saattaa myös räjähtää ihan raivaritasolle, kuten jos vaikka tietokone temppuilee, tai ihan mitä vaan. Ei ole koskaan käynyt käsiksi, huutaa ja suorastaan murisee vaan. Se menee suht nopesti ohi, ja anteeksi muistaa aina pyytää, ja sanoa ettei se ollut minun vikani. Sanoo ettei ikimaailmassa kävisi käsiksi minuun, enkä ole kyllä sellaista koskaan tosissani ole edes pelännyt.

Itselläni on ns. lasinen lapsuus, virtahepo olohuoneessa, olen lapsena kokenut paljon ruumiillista ja henkistä väkivaltaa . Nyt aikuisena olen erittäin herkkä ja tunteellinen, (saatan olla ns. erityisherkkä, termi joka on ollut mediassa paljon esillä viimeisten 3-4 vuoden aikana) avulias ja empaattinen, olen ollut joskus jopa liian kiltti, suoranainen kynnysmatto, mutta oppinut aikuisena pakon edessä pitämään puoleni, ja jopa sanomaan tarvittaessa napakasti. Pelkään ja kammoan vihaisia ihmisiä ja kaihdan riitelyä, enkä edes osaa riidellä, koska alan heti itkemään ja haluan vain sopia. Mieluiten hoitaisin kaikki erimielisyydet puhumalla. Miehen lapsuudenkodissa sen sijaan on huudettu paljon, eikä siitä ole kukaan sen ihmeemmin loukkaantunut. Siksi miehellä on joskus jäänyt suoranaisesti suu auki reaktioistani.

Meillä on siis noilta osin erilaisia näkemyksiä, vaikka rakastamme toisiamme hyvin paljon. Olemme olleet ensin ystäviä 2,5 vuotta, nyt 2 v1 kk olemme olleet yhdessä, 1 v 1 kk asuneet yhdessä.

Itse otan miehen kiukunpuuskat, varsinkin raivoamiset hyvin raskaasti, olen joutunut joskus olemaan töistä päivän poissakin, kun vain itkettää. Tunnen silloin voimakasta ahdistusta, joka menee ohi kun juttelemme- onneksi pystymme keskustelemaan todella avoimesti ja ymmärtämään toistemme persoonia syvällisellä tasolla.

Mietin, olisikohan hyötyä, jos kävisimme pariterapiassa vaikka ihan muutaman kerran, ikäänkuin hakemassa lisätueksemme keinoja ymmärtää toisiamme vaikeissa tilanteissa, miehen siis ymmärtää herkkyyttäni ja minun ymmärtää miehen kiukunpuuskia, jotka eivät juuri koskaan liity suoranaisesti minun tekemisiini tai sanomisiini, mutta kuitenkin kohdistuvat minuun, kun läheisin olen. Lisäksi toivoisimme minulle hieman vähemmän herkkyyttä ja enemmän paksunahkaisuutta, ja miehelle vihanhallinnan oppimista, niin että terapeutti auttaisi ainakin alkuun.

Eroa emme ole ajatelleet, päinvastoin, kihlaus ja häät mielessä, jossain vaiheessa. Lapsia emme aio hankkia, minulla on jo yksi ja se riittää, lisäksi mies ei halua omia lapsia, minun lapseni on joka toinen viikko meillä, ja se riittää hänelle. Vielä sen lisäksi, varsinkin minulla alkaa olla jo ikääkin. (43)

Toivoisin omia kokemuksia asiasta, sekä asiallisia kommentteja, kiitos.

ap

Sivut

Kommentit (29)

Vierailija

Minä olen miehesi tapainen ja en kyllä taitaisi pystyä herkkiksen kanssa parisuhteeseen. Mulle on tärkeää saada omassa kodissani ilmaista itseäni vapaasti, ja siihen kuuluu myös stressaantuneisuuden, vitutuksen ja kiukun ilmaiseminen esim. huutamalla, esineitä paiskomalla tai muuten huonolla käytöksellä. Onneksi on löytynyt kumppani, joka ymmärtää tunneilmaisuani eikä pelkää sitä, tai ota liian vakavasti.

Mutta jos tosiaan muuten koette toisenne niin oikeiksi että olette valmis tekemään kompromisseja hyvin syvälle omaan persoonaan menevissä ominaisuuksissa, niin varmaan sitten terapiasta voi olla hyötyä hyvinkin. Itse en moiseen terapiaan lähtisi, en kumpanakaan teistä tosin, koska minusta sekä herkkyyttä, että toisaalta räiskyvyyttä, pitää kunnioittaa ja varjella yksilöllisinä ominaisuuksina, eikä yrittää jotenkin tasoittaa niitä p ois.

Runotar

Vierailija kirjoitti:
Minä olen miehesi tapainen ja en kyllä taitaisi pystyä herkkiksen kanssa parisuhteeseen. Mulle on tärkeää saada omassa kodissani ilmaista itseäni vapaasti, ja siihen kuuluu myös stressaantuneisuuden, vitutuksen ja kiukun ilmaiseminen esim. huutamalla, esineitä paiskomalla tai muuten huonolla käytöksellä. Onneksi on löytynyt kumppani, joka ymmärtää tunneilmaisuani eikä pelkää sitä, tai ota liian vakavasti.

Mutta jos tosiaan muuten koette toisenne niin oikeiksi että olette valmis tekemään kompromisseja hyvin syvälle omaan persoonaan menevissä ominaisuuksissa, niin varmaan sitten terapiasta voi olla hyötyä hyvinkin. Itse en moiseen terapiaan lähtisi, en kumpanakaan teistä tosin, koska minusta sekä herkkyyttä, että toisaalta räiskyvyyttä, pitää kunnioittaa ja varjella yksilöllisinä ominaisuuksina, eikä yrittää jotenkin tasoittaa niitä p ois.

Juu yhden kerran on paiskonut esineitä, yhden tuolin. :D Minä kyllä kovasti yritän ymmärtää, kun olemme tästä puhuneet paljon- mies on aina sanonut jälkikäteen ettei hänen tunnetilansa ole minun vikani, hän on vaan aina, lapsesta saakka ollut sellainen, ja eläniyt aikuisiällä pitkään sinkkuna, jolloin tuo kiukkuilu ei ole ketään häirinnyt. Itse taas pidän tuollaista käytöstä tahtomattani rakkauden ja kunnioituksen puutteena, epäarvostavana käytöksenä joka osoittaa ettei toinen ole kanssani onnellinen ja tasapainoinen. Järkytyn syvästi noista raivonpuuskista, olenpa joutunut joskus olemaan seuraavana päivänä töistäkin, kun on itkettänyt niin paljon. 

Minä olen luova, runoja kirjoittava haaveilija, taiteilijasielu joka kuitenkin on niin jalat maassa että hoitaa laskut, työt, lapsen kasvatuksen sekä kotityöt ja muut velvollisuudet tunnollisesti ja täsmällisesti, eli olen minäkin tavallaan perfektionisti ja vaadin paljon itseltäni. Raivokohtaus toiselta on minulle tahtomattani epäluottamuksen osoitus ja aiheuttaa elämääni epätasapainoa, kun haluaisin elää harmoniassa ja rauhassa, keskustellen rauhanomaisesti asioista. Jos minulla on huono päivä, haluan miehen kainaloon, jossa kerron mitä kaikkea ikävää minulle on tapahtunut, mies kuuntelee ja lohduttaa, ja minulle tulee parempi mieli.

Kyllä minäkin osaan tiuskia, mutta tässä suhteessa ei tarvitse, koska minua ärsyttää vain epätäsmällisyys ja velttoilu, laiskuus, velvollisuuksista luistaminen ja vastuuttomuus. Ja avomieheni on kaikessa yhtä tehokas, tunnollinen, luotettava ja täsmällinen kuten minäkin. Joten en ole hänen kanssaan koskaan ärsyyntyneessä tilassa. Hän vain on, lähinnä omasta riittämättömyydestään, tai kun tuntuu että kaikki vaativat häneltä jotain eikä hän pysty kaikkien vaatimuksia täyttämään- ankaruus itselle aiheuttaa patoutunutta raivoa,joka sitten muutaman kerran vuodessa purkautuu megalomaanisena raivokohtauksena jolloin karjunta raikuu ja tavarat lentävät. 

Pääsääntöisesti elämämme on harmonista, koska meissä on siis paljon samaa- miehessä on kaikesta huolimatta myös paljon luovuutta, sekä hän on hyvin tunneälykäs ja ystävällinen persoona, noin suurimmaksi osaksi. 

Meillä on siis vain tämä yksi ainut ongelma, temperamenttiero, ei mitään muuta. Tuntuisi naurettavalta lopettaa pääosin onnellinen suhde siksi että mies saa minua kovasti järkyttäviä kiukkupuuskia silloin tällöin- pienempiä viikoittain, isompia ehkä noin joka kolmas kuukausi. 

ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Runotar

Vierailija kirjoitti:

Itse en moiseen terapiaan lähtisi, en kumpanakaan teistä tosin, koska minusta sekä herkkyyttä, että toisaalta räiskyvyyttä, pitää kunnioittaa ja varjella yksilöllisinä ominaisuuksina, eikä yrittää jotenkin tasoittaa niitä p ois.

Tästä vielä haluaisin kysyä sinulta, että jos et kumpanakaan meistä lähtisi pariterapiaan, mikä olisi mielestäsi hyvä ratkaisu, kun on kuitenkin kyse 99% toisilleen sopivasta parista jolla on vain tämä yksi ainut eroavaisuus? Sekö että kumpikin päättää hyväksyä toisen omana itsenään, ja tajuaa että kummallakin on oma tapa reagoida asioihin? 

ap

Vierailija

En usko että se terapiakaan pystyy perusluonteisiin vaikuttamaan. Nuo reaktiot on niin selkärangassa. Meillä on ihan samanlainen tilanne ja tuntuu että saan koko ajan olla varpaillaan etten vaan suututa miestä. Riitatilanne vie elämäni pitkäksi aikaa raiteiltaan. Voimia sinulle!

Runotar

nimetön kirjoitti:
Well...story of my life....
Kaikkea ei saa..valitettavasti..
Jaksamisia teille!

Onko tuo siis niin mahdoton yhtälö, vaikka suhteessa ei MITÄÄN muuta ongelmaa, ei pienintäkään? Rakkautta on välillämme, ja tahtoa, paljonkin. Jos minä vaan opettelen kestämään miehen kiukut ja ajattelemaan ettei niihin maailma kaadu, ja mies opettelee ymmärtämään sen jos alak hänen raivotessaan itkeä ja juoksen ulos karkuun kun se huutaminen hirvittää? :D 

Itse ajattelen, että meillä on niin paljon hyvää, että muutama pariterapiatunti voisi auttaa? Olemme todella avoimia toisillemme, ja pystymme puhumaan kaikesta, tunneälykkäitä olemme kumpikin.

ap

Vierailija

Runotar kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:

Itse en moiseen terapiaan lähtisi, en kumpanakaan teistä tosin, koska minusta sekä herkkyyttä, että toisaalta räiskyvyyttä, pitää kunnioittaa ja varjella yksilöllisinä ominaisuuksina, eikä yrittää jotenkin tasoittaa niitä p ois.

Tästä vielä haluaisin kysyä sinulta, että jos et kumpanakaan meistä lähtisi pariterapiaan, mikä olisi mielestäsi hyvä ratkaisu, kun on kuitenkin kyse 99% toisilleen sopivasta parista jolla on vain tämä yksi ainut eroavaisuus? Sekö että kumpikin päättää hyväksyä toisen omana itsenään, ja tajuaa että kummallakin on oma tapa reagoida asioihin? 

ap

Se juuri. Minusta tällaisissa asioissa toista ei voi eikä edes pitäisi yrittää muuttaa, mutta voi toki molemmat yrittää sopeutua toisen tähänkin puoleen, hyväksyä toisen sellaisenaan.

Runotar

Vierailija kirjoitti:
En usko että se terapiakaan pystyy perusluonteisiin vaikuttamaan. Nuo reaktiot on niin selkärangassa. Meillä on ihan samanlainen tilanne ja tuntuu että saan koko ajan olla varpaillaan etten vaan suututa miestä. Riitatilanne vie elämäni pitkäksi aikaa raiteiltaan. Voimia sinulle!
Itsekin saan olla varpaillani kun mies pahalla päällä, etten saa miestä hermostumaan, vaikka kysymällä jotain tietokoneisiin liittyvää, mitä en itse osaa. Ja viime riidan jälkeen jouduin jäämään töistä pois koska olin niin ahdistunut, masentunut ja tolaltani. Samana iltana kuitenkin oloni parani jo, koska juttelimme pitkään ja rakentavasti. Kumpikin kuitenkin ymmärtää toisen tapaa reagoida asioihin.

ap

Runotar

Vierailija kirjoitti:
Runotar kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:

Itse en moiseen terapiaan lähtisi, en kumpanakaan teistä tosin, koska minusta sekä herkkyyttä, että toisaalta räiskyvyyttä, pitää kunnioittaa ja varjella yksilöllisinä ominaisuuksina, eikä yrittää jotenkin tasoittaa niitä p ois.

Tästä vielä haluaisin kysyä sinulta, että jos et kumpanakaan meistä lähtisi pariterapiaan, mikä olisi mielestäsi hyvä ratkaisu, kun on kuitenkin kyse 99% toisilleen sopivasta parista jolla on vain tämä yksi ainut eroavaisuus? Sekö että kumpikin päättää hyväksyä toisen omana itsenään, ja tajuaa että kummallakin on oma tapa reagoida asioihin? 

ap

Se juuri. Minusta tällaisissa asioissa toista ei voi eikä edes pitäisi yrittää muuttaa, mutta voi toki molemmat yrittää sopeutua toisen tähänkin puoleen, hyväksyä toisen sellaisenaan.

Mutta pariterapiaan menolla en aja takaa kummankaan muuttumista toisenlaiseksi, vaan sitä että hän antaisi meille keinoja jotka helpottaisivat sitä että kumpikin oppisi hyväksymään toisen omana itsenään? Eikö se voisi toimia, jos kerta toisensa jälkeen näissä tilainteissa tulee väärinymmärryksiä/ahdistusta? 

ap

Vierailija

Suurin ongelma suhteessanne on omasta mielestäni sinun reaktiosi. Jokaisessa suhteessa riitoja tulee, ja miehen vaihtaminen toiseen ei tässä auta. Pariterapiakaan ei välttämättä auta, koska mikään terapia ei tule poistamaan sitä, että joskus toiselta menee hermot. Joten tuo sinun lapsuustraumasi käsittely voisi olla avain, josta oikeasti olisi jotain hyötyä. Jos joudut reaktiosi takia olemaan pois töistä, on se minusta jo aika vakava merkki siitä, että nimenomaan sinun pitäisi tehdä jotain, eikä asiaa voi persoonallisuudella selittää. Jos siis miehesi puolelta kyse ei tosiaan ole väkivallasta tai sen uhasta missään muodossa.

Vierailija

No jos se miehesi on tunneälykäs kuten kirjoitat, eikö hän voisi harjoittaa sitä älynsä puolta enemmän -> ymmärtää olla raivoamatta ja paiskomatta esineitä? Sehän ei ole älykästä / järkevää toimintaa, vai onko mielestänne?

Kovin aikuismaista ei ole sekään, että juokset ulos pakoon miehesi raivoamista.

Molemmille itsehillintäharjoituksia! Menkää ihmeessä terapiaan, ei siitä haittaakaan voi olla!

Vierailija

Mun mielestä kummallakin on nöyrtymisen ja kehittymisen paikka - mutta myös hyväksyttävä toisensa perusluonteet. Se, että joku voi ajatella saavansa raivota juuri niinkuin lystää ja heittäytyä jopa aggressiiviseksi, on mielestäni epäkypsää ja jopa törkeää. Tunteita saa ja pitää kokea & ilmaista, mutta ei niin, että kanssaelijät joutuvat pelkäämään. Oletko kertonut tuntemuksistasi? Suostuisiko miehesi yrittänään hillitsemään raivonpuuskiaan? Yrittäisi laskea mielessään kymmeneen ennen huutamista tai jopa yrittää pitää hermostuessaan äänen huutamisen alapuolella.

Se, mitä sinä voisit ehkä harjoitella (puhun nyt itsekin erityisherkkänä ja samoja asioita läpi käyneenä) on "let it go" -asenteen ylläpitämisestä. Joskus on vaan annettava olla ja päästää toisesta korvasta ulos. Märehtiminen ja taakan kantaminen ei ole kummallekaan hyväksi. Tsemppiä! :)

Runotar

Vierailija kirjoitti:
Runotar kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:

Itse en moiseen terapiaan lähtisi, en kumpanakaan teistä tosin, koska minusta sekä herkkyyttä, että toisaalta räiskyvyyttä, pitää kunnioittaa ja varjella yksilöllisinä ominaisuuksina, eikä yrittää jotenkin tasoittaa niitä p ois.

Tästä vielä haluaisin kysyä sinulta, että jos et kumpanakaan meistä lähtisi pariterapiaan, mikä olisi mielestäsi hyvä ratkaisu, kun on kuitenkin kyse 99% toisilleen sopivasta parista jolla on vain tämä yksi ainut eroavaisuus? Sekö että kumpikin päättää hyväksyä toisen omana itsenään, ja tajuaa että kummallakin on oma tapa reagoida asioihin? 

ap

Se juuri. Minusta tällaisissa asioissa toista ei voi eikä edes pitäisi yrittää muuttaa, mutta voi toki molemmat yrittää sopeutua toisen tähänkin puoleen, hyväksyä toisen sellaisenaan.

Ai niin, tulipa mieleeni, että mieheni on usein sanonut ettei pidä riitelemisestä, hänkin on pohjimmiltaan herkkä, ja kärsii jälkikäteen kovasti raivareistaan, ja pelosta ja surusta mitä se tuottaa minulle, ei haluaisi olla sellainen. Eikö silloin kannattaisi tukea hänen pyrkimystään, ja siihen voii pariterapia auttaa, vai? Miten minä nyt ihan unohdin mainita tuon, että mies ihan oma-aloitteisesti on sanonut useasti ettei pidä kiukkuilustaan ollenkaan, ja kärsii siitä itsekin. 

ap

runotar

Vierailija kirjoitti:
Suurin ongelma suhteessanne on omasta mielestäni sinun reaktiosi. Jokaisessa suhteessa riitoja tulee, ja miehen vaihtaminen toiseen ei tässä auta. Pariterapiakaan ei välttämättä auta, koska mikään terapia ei tule poistamaan sitä, että joskus toiselta menee hermot. Joten tuo sinun lapsuustraumasi käsittely voisi olla avain, josta oikeasti olisi jotain hyötyä. Jos joudut reaktiosi takia olemaan pois töistä, on se minusta jo aika vakava merkki siitä, että nimenomaan sinun pitäisi tehdä jotain, eikä asiaa voi persoonallisuudella selittää. Jos siis miehesi puolelta kyse ei tosiaan ole väkivallasta tai sen uhasta missään muodossa.

Ei ole kyse väkivallasta tai sen uhasta, tai näin mies sanoo, itse kyllä vanhasta tottumuksesta (lapsuus, aiemmat suhteet joissa olin kynnysmattona) pelkään että huitaisee vielä, kun tulee karjumaan naaman eteen, ja saattaa heittää jotain, tosin ei minua kohti koskaan. 

ap

Runotar

Vierailija kirjoitti:
No jos se miehesi on tunneälykäs kuten kirjoitat, eikö hän voisi harjoittaa sitä älynsä puolta enemmän -> ymmärtää olla raivoamatta ja paiskomatta esineitä? Sehän ei ole älykästä / järkevää toimintaa, vai onko mielestänne?

Kovin aikuismaista ei ole sekään, että juokset ulos pakoon miehesi raivoamista.

Molemmille itsehillintäharjoituksia! Menkää ihmeessä terapiaan, ei siitä haittaakaan voi olla!

No eipä ole kummankaan toiminta noissa tilanteissa älykästä tai järkevää, juuripa siksi pariterapiaa pohdimme. :)

ap

Vierailija

Teillä on iso etu siinä, että rakentava keskustelu onnistuu. Meillä asioita puitaessa mies korottaa ääntään ja hermostuu josta minä menen ihan täydellisesti lukkoon. MBTI-persoonallisuusteorian ymmärtäminen on ehkä vähän auttanut. T. se yksi jolla samantapainen tilanne.

Runotar

Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä kummallakin on nöyrtymisen ja kehittymisen paikka - mutta myös hyväksyttävä toisensa perusluonteet. Se, että joku voi ajatella saavansa raivota juuri niinkuin lystää ja heittäytyä jopa aggressiiviseksi, on mielestäni epäkypsää ja jopa törkeää. Tunteita saa ja pitää kokea & ilmaista, mutta ei niin, että kanssaelijät joutuvat pelkäämään. Oletko kertonut tuntemuksistasi? Suostuisiko miehesi yrittänään hillitsemään raivonpuuskiaan? Yrittäisi laskea mielessään kymmeneen ennen huutamista tai jopa yrittää pitää hermostuessaan äänen huutamisen alapuolella.

Se, mitä sinä voisit ehkä harjoitella (puhun nyt itsekin erityisherkkänä ja samoja asioita läpi käyneenä) on "let it go" -asenteen ylläpitämisestä. Joskus on vaan annettava olla ja päästää toisesta korvasta ulos. Märehtiminen ja taakan kantaminen ei ole kummallekaan hyväksi. Tsemppiä! :)

 

Olen kertonut, on luvannut tuossa syksyllä yrittää hillitä, muttei siinä onnistunut, yksi iso raivokohtaus on ollut sen jälkeen. Itse olen harjoitellut juurikin tuota let it go-asennetta, eli että en ottaisi itseeni liikaa, ja ajattelisin ettei mieheni minulle raivoa vaan omaa turhautumistaan, minä en ole tehnyt hänelle mitään pahaa. (koska en ole) Näin mieheni on minulle sanonut, eli että vaikka olen paikalla, ne eivät johdu minusta, olen tärkein hänen elämässään eikä hän halua minulle mitään pahaa. Tätä oln yrittänyt itselleni toitottaa kovasti, silti jään märehtimään, nyt vasta alkaa vähän helpottaa, kun ke tuo iso raivari oli. 

Kiitos tsempeistä, sitä samaa itsellesikin, ei ole aina helppoa olla erityisherkkä, mutta samalla elämä on myös hyvin rikasta, ja kantaa mukanaan paljon ilonaiheita, koska pienetkin ilot nostavat meidät korkealle sfääreihin. (kunnes tulee pieni harmi ja suistaa meidät epätoivon kuiluun, arvaa vaan olenko kirjoittanut runoja ja lauluja tästä aiheesta) ;-) 

ap 

Runotar

Vierailija kirjoitti:
Teillä on iso etu siinä, että rakentava keskustelu onnistuu. Meillä asioita puitaessa mies korottaa ääntään ja hermostuu josta minä menen ihan täydellisesti lukkoon. MBTI-persoonallisuusteorian ymmärtäminen on ehkä vähän auttanut. T. se yksi jolla samantapainen tilanne.
No tuo on kyllä hankalaa jos ei esim. seiraavana päivänäkään rakentava keskustelu onnaa, vaan se tulisempi hermostuu. :( Meillä mies ei hermostu silloin, enkä minä syyttele, koitan koko ajan ymmärtää häntä ja hänen ajatusmaailmaansa, kun hän samalla koittaa ymmärtää minun omaani. Olemme kahdessa vuodessa jo oppineet paljon, onneksi. 

Voimia sinulle! <3

ap

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla