Miksi minulla pitää olla aina niin hirveän vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Mites se tyttö, jonka koko muu perhe kuoli tsunamissa? On jaloillaan eikä katkeroitunut. Kannattaa lukea haastattelu, niin arvostaa taas aika paljon omaa elämää.

Tätä ei saisi sanoa. Enkä siis tarkoita tuota tyttöä tällä.. On olemassa ihmisiä jotka tosiaan selviävät kauheimmistakin suruista, mutta kyse ole aina pelkästä asenteesta. Ystäväni esimerkiksi on kokenut hyvin suuria menetyksiä, muttei hänen maailmaansa hirveästi hetkauta. En mitään diagnooseja rupeaisi arvailemaan, mutta kun kaikki tunteet hänellä tuntuu olevan näyteltyjä. Myöskään mitään myötätuntoa ei kykene kokemaan muita kohtaan. Niin että ei se asenne aina ratkaise ja hänen kohdallaan se asenne ei ainakaan olisi positiivinen.

Suomalainen sosiaalilainsäädäntö on sellainen, että se EI nimenomaan kannusta yrittämään, selviytymään, hillitsemään itsensä ja näkemään asiat positiivisessa valossa.

Jos ihminen, joka on kohdannut vaikeuksia, yrittää hoitaa omat asiansa mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman pitkälle, sosiaalilainsäädäntö kääntää selän täysin. Toimeentulotukea annetaan tipoittain, tuettua asumista ei ole luvassa, ongelmiin ei tarjota apua tai jos tarjotaan, joutuu siitä itse maksamaan valtavan kalliin hinnan.

Yhteiskunta tulee auttamaan _vasta_ sitten, kun on juonut aivonsa pellolle, antanut lapsensa huostaan ja heittäytynyt itse täysin vastahankaan kaikkea kohtaan. Vasta silloin pääsee tukitoimien pariin, ja sehän se vasta maksaakin. Kun vatsa on huuhdeltu, tukiasunto järjestyy, tukihenkilöt tulevat luo, psykoterapia järjestyy, toimeentulotuet lähtevät pyörimään, sosiaalityöntekijä kuuntelee, lääkäriin pääsee ja hampaatkin laitetaan kuntoon. Tämä edellyttää vain äärimmäisen riskeeraamisen oman terveyden ja kanssaihmisten hyvinvoinnin kustannuksella.

Yhteiskunta auttaa vasta, kun kaikki on täysin lopussa eikä tosiaankaan ole mitään tietä enää kuljettavana.

Ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin ei edelleenkään tarjota paljonkaan mahdollisuuksia.

Minulla on oikeasti todella vaikeaa. Minulla on ollut polvi kipeä marraskuusta lähtien ja siinä todettiin nivelrikko. Sain siihen lääkettä, mutta juuri kun lääke alkoi lopulta vaikuttamaan niin kaaduin ja satutin molemmat jalkani niin että nyt pääsen hädin tuskin edes kävelemään, koska jalkani ovat niin kipeät. Särkylääkkeet eivät auta yhtään, mutta jos otan sellaisen, niin minulle tulee siitä ripuli, vatsakipuja ja heikko olo ilmeisesti siksi, koska menetän runsaasti nestettä ja ravinto ei imeydy kunnolla elimistöön, vaikka syön paljon. En pysty myöskään nukkumaan kunnolla kipujeni tähden ja siksi olen koko ajan todella väsynyt. Väsymys, usein toistuva ripuli ja erityisesti liikkuessa tuleva jalkakipu aiheuttavat sen, että en pysty toimimaan arjessa läheskään niin nopeasti kun pitäisi ja sitten saan kuulla jatkuvasti moitteita, kun en ehdi millään ajoissa vaikka johonkin sovittuun tapaamiseen. Hyvähän ihmisten on sanoa, kun heidän ei tarvitse itse väsyneenä, kipeänä, heikkona ja ripulia peläten yrittää selviltä arjesta. Vaikka tekisin kaikkeni, niin en pysty tekemään kaikkia välttämättömiä asioita, mitkä pitää tehdä ennen johonkin tapaamiseen lähtöä ja ehdi vielä ajoissa tapaamiseen. Sitten kun minulla on vielä pakko-oireita, voimakasta ahdistusta, yksinäisyyden tunnetta ja muutenkin pessimistinen luonne, niin ei ihme, että elämä on vaikeaa. Niin ja ei, lääkäriin en oikein voi mennä, sillä täällä ei saa millään lääkäriaikaa kuin vasta joskus maaliskuulle ja vaikka pääsisinkin lääkärin luokse, niin täällä on niin huonot lääkärit, että he sanovat vaivaan kuin vaivaan, että "Voi voi, sellainenko vaiva on? Siihen ei kyllä ole mitään hoitoa olemassa".

Sitä sun pitää kysyä sinulta itseltäsi