Lue keskustelun säännöt.
Helluntaileiset: ennakkoluuloja?
03.01.2016 |
Olen itse jo monen polven nuori aikuinen, joka on siis kasvanut helluntaikodissa ja liittynyt helluntaikirkkoon itsekin. Haluaisin nyt kuulla minkälaisia ennakkoluuloja tai kokemuksia teillä on helluntailaisista. Keskustelu saa olla avointa ja toivon nimen omaan omia mielipiteitä. :) Minulta voi myös kysyä mitä vain aiheeseen liittyvää ja vastaan omasta näkökulmastani.
Kommentit (21)
Hellareilla on ns. hullunkiilto silmissä. Nähty on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiihkoilijoita sieltä kaikkein lievimmästä päästä. Harmittomia, joskin hieman epäilyttäviä. Pohditaan onko mielenterveysongelmia ja lapsilla kaikki hyvin.
Minun tuntemani helluntailaiset ovat sellaista "tee mitä teet, Jeesus hoitaa loput" -väkeä. Pettävät puolisoaan, juovat viinaa, ajavat autolla kännissä, katsovat pornoa, eivät maksa lainaamiaan rahoja takaisin...ja aina välillä pyytävät Jeesukselta anteeksi ja kaikki on taas hyvin (paitsi uhrien elämä).
En tunne laisinkaan heidän uskontoaan, enkä kyllä haluakaan. Enhän määrittele ihmistä uskonnon mukaan...
Vierailija kirjoitti:
Kiihkoilijoita sieltä kaikkein lievimmästä päästä. Harmittomia, joskin hieman epäilyttäviä. Pohditaan onko mielenterveysongelmia ja lapsilla kaikki hyvin.
Voitko selventää, ketkä pohtivat? :) Hellarit vai hellareista pohditaan? AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on sellainen mielikuva tuntemistani helluntailaisista, että he ovat muuten ihan kivoja ja iloisia, mutta hyvin uskonnollisia ja aika taipuvaisia tuomaan uskoaan esiin. En halua keskustella heidän kanssaan aiheesta, koska heidän näkemyksensä eroavat niin jyrkästi omistani. Joskus tuntuu, että mukavan ulkokuoren alle kätkeytyy yllättävän tuomitseva ja kapeakatseinen ihminen. Mutta se voi johtua mainitsemastani maailmankatsomuksellisesta erosta
Kaikki helluntalaiset miehet joukossa perseraiskaavat kulttiinsa kuuluvia lapsia. Naiset kääntävät katseensa tältä ja ovat kotona nyrkin ja hellan välissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen kasvanut helluntaisuvussa (molemmin puolin) ja irtaantunut jo teini-iässä. Koin liikkeen ahdistavana mm. seuraavista syistä: mukana paljon mielenterveyshäiriöisiä, maailmanlopun odotus, seurakunnan vanhemmistot koostuvat vain miehistä, pastoreilla ei ole läheskään aina mitään teologista koulutusta, nuorille asetetut odotukset seurustella lyhyen aikaa ja pian naimisiin, kielillä puhuminen (tämä oli lapsena musta todella pelottavaa) ja pastorien rahan kerjäys mun mummolta.
Tämä siis vain mun oma kokemukseni, joten ei tarvitse suuttua. Toisissa seurakunnissa voi olla erilaista, mutta niissä kahdessa joissa mun perhe ja suku liikkui, meininki oli tällaista minun silmiini. Meidän perheestä myös veljeni ja äitini ovat irtaantuneet. Minä ja äiti ollaan tavallista riviluterilaista aktiivisempia normikirkossa ja veli on agnostikko.
Meidän perheestä ei olisi tiennyt mistään, että oltiin helluntailaisia. Ei rukoiltu kielillä viittä tuntia joka ilta, ei pakotettu lipputanssitreeneihin eikä nuorteniltoihin, ei kielletty deodoranttia eikä korviksia (hiusten värjäämisestä iskä vain ei tykännyt). Ei saarnattu muille, ei tuputettu mitään. Oltiin ihan tavallinen suomalainen perhe, jonka jäsenistä osa uskoi Jeesukseen ja kävi hengellisissä kokouksissa.
Sittemmin olen sieltä eronnut ja se oli mulle hyvä päätös - suhteeni perheeseen ja siellä vielä käyviin kavereihin on täysin normaali. Ei mitään eristämistä tms.
Jokaisesta uskonnosta/uskosta/seurakunnasta löytyy fanaatikkoja ja mielenterveysongelmaisia. Itsekin näitä kohdanneena en voi sanoa kuin että antaa heidän juttujensa jäädä omaan arvoonsa (toki ikävää jos on lapsi sellaisessa perheessä - se voi jättää pahat traumat...).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kasvoin helluntailaisperheessä. Ei ollut mitään sen erikoisempia sääntöjä kuin ettei saa kiroilla. Meikata aloin 14-vuotiaana, korvakorut olisin saanut jos olisin halunnut mutta en halunnut eikä ole vieläkään. Tietyissä piireissä kyllä pelotellaan helvetillä ja kielletään tietty musiikki mutta ei kaikilla. Tässäkin on ääripäitä ja mukaan kuuluu myös muutamia ns. kiihkouskovaisia hulluja (Martti Ahvenainen) mutta yleisesti perheet ovat ihan tavallisia.
Olin ev.lut. seurakuntanuorissa aikanaan. Meillä oli kerran viikossa kirkossa nuorten messu, jonka jälkeen jatkot läheisellä seurakuntakodilla. Joka ikinen kerta messun päätyttyä helluntailaisnuoria oli kirkon ulkopuolella houkuttelemassa ev.luterilaisia nuoria omiin pippaloihinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin itsekin joskus ev.lut:na nuorena aikuisena helluntailaisten tilaisuuksissa. Kerran sitten kesätyöpaikkakunnalla menin johonkin tilaisuuteen, ja ilahduin, kun nuori mies tuli uuteen ihmiseen tutustumaan ja juttelemaan. Siinä aikamme juttelimme, sitten satuin mainitsemaan jotain miehestäni - tämä nuori mies vaihtoi välittömästi istumapaikkaa kauemmas.
Vierailija kirjoitti:
Koin liikkeen ahdistavana mm. seuraavista syistä: mukana paljon mielenterveyshäiriöisiä, maailmanlopun odotus, seurakunnan vanhemmistot koostuvat vain miehistä, pastoreilla ei ole läheskään aina mitään teologista koulutusta
Tuo viimeinen onkin juttu, johon harvemmin kiinnitetään mitään huomiota. Itsekin olen helluntailaistaustainen mutta nykyään luterilainen. Tuntuu paremmalta kuulua seurakuntaan, jossa pastorit ovat opinnoissaan joutuneet perehtymään kristinuskon historiaan pitkältä ajalta, kaikkeen siihen mitä viisaimmat uskovat ovat kirjoittaneet, sen sijaan että luottaisivat siihen että omat mieleenjuolahtumat ovat jotain Hengen lahjoja. Kasteasiassakin olen joutunut muuttamaan kantaani.
Iso osa siitä, mitä pidettiin Pyhän Hengen lahjoina (kielilläpuhumiset sun muut) näyttää minusta nyt muulta, pelkästään sielullisperäiseltä hurmoskokemuksen hakemiselta. Ja joskus ihan pöyhkeilyltä, kenellä niitä on eniten. Siitä ei seurakunta suuremmin rakennu.
Mielenterveyshäiriöisistä ym. kyllä ajattelen, että hyvä kun saavat olla seurakunnassa mukana eikä heitä työnnetä pois tai piilotella. Ehkä helluntaiseurakunta on siinä suhteessä hyväksyvämpi? Lapsille kannattaa vanhempien tietysti maltillisesti selittää mistä on kysymys, jottei turhia pelkoja heräisi.
Olen siis vaihtanut seurakuntaa (tai kirkkokuntaa; tosin emme helluntaikirkkoon kuuluneetkaan), mutta välit perheeseen ovat pysyneet ihan hyvinä. Ei minulla lapsuudestani pahaa sanottavaa olekaan. En kokenut uskontoa ahdistavaksi. Enkä edes halunnut kokeilla asioita, joista vanhempani ehkä olisivat pahastuneet (meikkaaminen, alkoholinkäyttö, seksisuhteet). Teininä vain kun oma ajattelu alkoi herätä, rupesin vähitellen kyseenalaistamaan seurakunnan opetuksia, ja tähän olen nyt päätynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, kiitos kaikista vastauksistanne! Paljon on tullut juuri sellaista, kuin odotinkin.
Vähän alkoi jossain vaiheessa kaduttaa koko tämä kysymykseni, kun alkoi ahdistaa joidenkin vastaukset... Ei siksi, että niissä olisi ollut jotain vikaa (en ahdistu perättömistä enkä provoista) vaan juuri siksi, että voin hyvin uskoa ne todeksi.
Omat henkilökohtaiset kokemukseni ovat lähes pelkästään positiivisia: omat helluntailaiset sukulaiseni ovat todella viisaita ja avarakatseisia ja tuomitsevan vastakohtia. Samoin olen saanut kasvaa perheessä, jossa en ole kokenut helluntailaisuutta mitenkään rajoittavaksi tai taakaksi vaan päin vastoin. Vanhempani eivät ole koskaan tuputtaneet minulle uskoa eivätkä uskontoa, eivätkä uhkailleet kertaakaan kadotuksella tms. Lisäksi useimmat tuntemani helluntaipastorit ovat järkeviä ihmisiä, jotka ovat opiskelleet teologiaa.
Kuitenkin, olen vasta vanhempana saanut oppia myös sen, että tähän liikkeeseen mahtuu monenlaista, mukaan lukien pastorit ilman koulutusta, kiihkoilijat, uhkailijat, hyväksikäyttäjät ja kaikki mahdolliset. Koko ihmiskirjo, toisin sanoen. En uskokaan, että tästä maailmasta löytyisi ryhmää, joka inhimillisyyttä pystyisi pakenemaan. Lisäksi helluntaiseurakunnat ovat irrallisia yksiköitä, eikä mikään seurakunta yksinään edusta "helluntailaisuutta", sillä sillä ei ole mitään omaa pyhää kirjaa tai ohjesääntöjä, vain vakiintuneita tapoja, jotka muuttuvat ja jäävät pois ajan myötä.
En edes osaa kunnolla selittää, miksi se surettaa, että sain lukea vastauksistanne juuri sen mitä oletinkin. En mitenkään usko uskontoon, enkä haluaisi sitoutua helluntailaiseksi lopun ikääni, jos joskus sattuisin löytämään jonkin muun seurakunnan, joka tuntuu kodilta. Kai minua vain surettaa erityiseti se, että helluntailainen ei oikein voi olla, ellei edes "esitä" uskovaista ja näin ollen, me helluntailaiset edustamme automaattisesti ihmisten silmissä uskovaisia. Ja voi, miten paljon pahaa jotkut ovat joutuneetkaan kärsimään näiden "uskovaisten" takia, vaikka minä uskon, että jos he todella uskoisivat ja tuntisivat Jeesuksen, eivät he tuomitsisi, eivätkä satuttaisi vaan rakastaisivat.
Vähän persuja ovat, mutta eivät vaarallisia, tekevät paljon hyväntekeväisyyttä jne
Mä olen kasvanut evlut. Perheessä. Ennen 30v menin hellareille. Liian pienet piirit toisissa seurakunnissa useasti pastori liian voimakkaita ja hallitsevat koko seurakuntaa ihmisiä. Pelottavaa kun siellä saattaa olla pastorina joku täysin kouluja käymätön tyyppi mikä osaa ehkä saarnata mutta muuten ei ole missään nimessä oikeassa paikassa. Samanlaista kateutta ja juoruiluja kun tavallisissa ihmisissä. Pitää löytää tosi hyvä seurakunta missä on hyvä ilmapiiri ja ihmiset että viihtyy ja pystyy siellä olemaan. Helsingissä on muutamia tosi kivoja seurakuntia missä on oikeasti kiva käydä. Muuten hehelluntailset on ihan tavallisia ihmisiä. Mä tykkään vapaista suunnista mut myös luterilaisia on nykyään enemmän tavoitettavissa varsinkin tuomas messut on tosi kivoja.
Onko kenelläkään kokemuksia joensuun tai kuopion helluntaiseurakunnista?
Hups, monen polven helluntailainen nuori aikuinen siis :D AP