Minkälaisista syistä olet vähentänyt yhteydenpitoa kavereihisi?

Vierailija kirjoitti:

Jos ystävyys on ollut yksipuolista, sellaisesta ei tule pidemmän päälle mitään.

Samoin ja hyväksikäyttäjiini olen myös ottanut etäisyyttä. Siis tyyppeihin, jotka haluavat puhua vain itsestään ja omista asioistaan ja turhautuvat selvästi jos välillä puhun myös minun asioistani. Ja jotka haluavat minulta apua, mutta turhautuvat jos pitäisi itse auttaa.

Koska minä tunnuin olevan se ainoa, joka pitää yhteyttä. Niinpä, ne ei sitten oikeita kavereita olleetkaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen erakkoluonne, häpeän takia myös. Ei ole omakotitaloa yms. Vuokrakämppään en kehtaa ketään kutsua kylään. Huono itsetunto. Ennusko, että kukaan vilpittömästi haluaa ollaaeurassani n

Älä erakoidu ainakaan kokeilematta, tulisiko joku vuokrakämppääsi. Normaalit järkevät ihmiset tulevat seuran, eivät puitteiden takia. Hommaat jotain pientä tarjottavaa; kyllä se siitä. Kokeile edes.

Olen sitten aika lailla poikkeus. Minun kaverini ovat tosi harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ihan kelpo ihmisiä. Syyni vähentyneeseen yhteydenpitoon on, että

- en halua häiritä ihmisiä

- ovat kiireellisiä ja vapaa-aikaa on vähän, esim. 3 lasta

- kun on keski-ikäinen, niin ei ole enää paljon suuria asioita keskusteltavana

- keski-ikäisenä pitkäaikaistyöttömänä elämässä ei nyt satu paljon mitään, mistä olisi pahemmin raportoitavaa

- olen itsekin suhteessa

- loppujen lopuksi olen aika tylsä ihminen, jonka kanssa nyt vaan ei ole mitään puhuttavaa

- en halua yhteydenpidon olevan sitä, että valitan rahaongelmista tai kerron, etten yksinkertaisesti voi tulla käymään heidän luonaan, kun ei ole rahaa

- minulla on puhelinkammo

- varmasti muitakin syitä on...

Kaverini sairastui toistuviin aggressiivisiin psykooseihin. Luultavasti skitsofrenia. Soitteli yleensä öisin ja puhui hulluja. Oli vihainen ja syytteli mua hulluista asioista.

Eivät nuo ole esteitä! Kun on oikeasta ystävyydestä kysymys, aikaa ja halua löytyy, ja kimpassa maksetaan. Eri asia "pakolliset" sukulaistapaamiset. Ei niin mitään sanottavaa joillekin, jos on jäänyt työttömäksi. Läheiset sukulaiset ja ystävät ovat henkireikä vähän erakollekin.

Kyllästyin kaverin jatkuvaan arvosteluun, moittimiseen, itsekehuun ja mun lyttäämiseen. Otin etäisyyttä ja elämäni parani. Ei kenenkään tarvitse olla jonkun toisen ihmisen pahanolon kaatopaikka.

Myös muutaman muun kaverin kanssa ollaan erkaannuttu, mutta uusia on tullut aina tilalle. Ja parhaat kaverit on pysyneet lapsuudesta ja nuoruudesta asti.

Välimatka, toistuvat oharit, jämäpalafiilikset.

Ruuhkavuodet (kolme lasta ja vaativa työ). En jaksa stressata siitä pidänkö riittävästi yhteyttä kavereihin. Nekin samassa tilanteessa joten harvemmat kontaktit luonnollisia.

Olen ikävä kyllä kurja kaveri ja lopettanut yvteydenpidon kaveriin, jonka ongelmia en enää jaksa. Häpeän itseäni, sillä nyt hän elää lapsettomuushoitojen keskellä ja tarvitsisi tukea,mutta olen aivan puhki hänestä.

Toisen kaverin kanssa lopetin yhteyden, sillä hän oli mustasukkainen ja omistava. Kun eräissä juhlissa repi minut kirjaimellisesti ranteista että en puhuisi muiden kanssa mitään, niin mitta tuli täyteen. Oikeasti, kävi käsiksi niin että istuisin vain hänen kanssaan nurkassa.

Vierailija kirjoitti:

Toiseen ystävään siksi, että vuosienkaan "tuntemisen" jälkeen en koskaan oppinut tuntemaan häntä. Ei koskaan antanut itsestään mitään, ei puhu asioistaan ja näinollen on suorastaan tylsää ja yksipuolista seuraa. Yritin kysellä ja osoittaa kiinnostusta hänen asioihinsa, mutta hän aina käänsi puheenaiheen pois itsestään, tai puhui vain työstään tai muusta ei-henkilökohtaisesta.

Toiseen siksi, että hän puhuu pelkästään vain itsestään ja hänen seurassaan koen, että olen vain joku jolle hän purkaa asiansa nopeasti kunnes taas tulee kiire seuraavaan paikkaan. Haluaisin puhua myös omista asioistani, mutta häntä ei silminnähden kiinnosta.

Et sitten esitellyt heitä toisilleen, kuulostivat kaipaavansa juuri toisensalaista ystävää :D

Mulla on ollut muutama sellainen tuttu, joka on sekoittanut keskenään yritystoiminnan ja kaveruuden. Eräs yritti saada mukaan verkostomarkkinointiin, toinen järjesti maksullisia taidekursseja ja kolmas oli kauppaamassa lampaanlihaa.

Eihän siinä muuten mitään, mutta oli joskus aikoja, jolloin oltiin kavereita ilman mitään ostovelvotteita.

Lisäksi näiden ihmisten myyntitapa oli joko hieman liian painostavaa tai sitten rahapulaan tai kaveruuteen vetoavaa. Normaali yhteydenpito, tapaamiset ja kuulumisten vaihtamiset jäivät pois. Tilalle tulivat mainostekstarit ja -sähköpostit, joissa oltiin myymässä jotain.

Meni maku, kun esimerkiksi yksi heistä ei "ehtinyt" vastata viestiini, kun ehdotin leffaan menemistä. Sen sijaan kun hänellä taas oli satasia maksava muutaman päivän taidekurssi tarjolla, niin taas tuli sähköpostiin mainosviestiä.

Yhden kanssa yhteydenpito oli pitkälti sitä että hän oksensi päälleni kaikki murheensa ilman että sain suunvuoroa. Kuuntelin tuntikausia puhelimessa keskellä korpea asuvan ihmisen tikusta-asiaa-valitusta kunnes tajusin yksi päivä että minun ei tarvitse vastata niihin puheluihin.

Toisen kanssa alkoholismi tuli väliin. En jaksanut enää kolmekymppisen naisen dokaamista, mokaamista, itkupotkuraivareita, itsensä häpäisyä ja morkkiksia. Ihana tyyppi selvin päin mutta harvoin nähtiin sillai.

Kolmannelle tunnuin olevan vain kausittain hyvä ystävä, useimmiten minut pantiin syrjään muiden edestä eikä esim. puheluihini vastattu. Itse kuvittelin ystävyytemme syvemmäksi ja pidin hänestä todella paljon, olin sydänsuruinen tajuttuani ettemme jaa ystävyyttä mutta käsitin myös etten voi pakottaa ketään viettämään kanssani enemmän aikaa kuin haluaa. Tämän toteamiseen auttoi omat fiilikset ensimmäisen esimerkin kautta.

Vierailija kirjoitti:

Yhden kanssa yhteydenpito oli pitkälti sitä että hän oksensi päälleni kaikki murheensa ilman että sain suunvuoroa. Kuuntelin tuntikausia puhelimessa keskellä korpea asuvan ihmisen tikusta-asiaa-valitusta kunnes tajusin yksi päivä että minun ei tarvitse vastata niihin puheluihin.

Pahoitteluni. Tämä olen saattanut olla minä. Muutin töiden perässä pikkupaikkakunnalle, jossa iltojen ja viikonloppujen yksinäisinä hetkinä soittelin entisille opiskelukavereille ja aikaisemmalla kotipaikkakunnalla asuville tutuille.

Aloin tajuta käytökseni rasittavuuden vasta kun yksi jos toinenkin lakkasi enää vastaamasta. Myöhemmin muutin tuolta pois ja sosiaalinen verkosto löytyi uudelleen toiselta puolin Suomea. Harmittaa omasta puolestakin jälkikäteen ne omat yksipuoliset yhteydenotot, sillä eipä mikään kaveruus sellaista pidemmän päälle kestä.

Olen "pistänyt poikki" kavereiden kanssa heidän päihteidenkäytön takia. Yhden "kaverin" heivasin, kun se lortto yritti iskeä mun miestä. Osa on jäänyt, kun lopetin facebookkailut.

Yhden kaverin kanssa meni kokonaan välit poikki,kun hän alkoi tehdä ohareita/peruuttaa tapaamisia viime hetkellä.Siis melkein joka kerta kun oli tarkoitus nähdä,ei itse nähnyt omassa käytöksessään vikaa.

Toisen kanssa emme ole niin läheisiä kuin ennen,minua ärsyttää hänen käsityksensä että hän on parempi ihminen kuin kaikki tuttunsa yhteensä,ja katsoo oikeudekseen arvostella muiden elämänvalintoja.

Lukioaikaisiin kavereihin en ehkä pidä enää yhteyttä. Ajatuksena kiva nähdä, todellisuudessa saan kuunnella höpötystä 20 vuotta vanhoista ajoista. Ei vain ole mun juttu.

Eräällä kaverilla, jonka kanssa aikoinaan oltiin kuin paita ja peppu, on nykyään niin pessimistinen ja kyyninen ote elämään että hänen valituksiaan on raskasta kuunnella. Okei, ehkä hänellä ei ole asiat menneet ihan ns. putkeen, ei ole vakituista työtä eikä kumppania, mutta en jaksaisi kuunnella valituksia näistä ihan joka kerta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhden kanssa yhteydenpito oli pitkälti sitä että hän oksensi päälleni kaikki murheensa ilman että sain suunvuoroa. Kuuntelin tuntikausia puhelimessa keskellä korpea asuvan ihmisen tikusta-asiaa-valitusta kunnes tajusin yksi päivä että minun ei tarvitse vastata niihin puheluihin.

Pahoitteluni. Tämä olen saattanut olla minä. Muutin töiden perässä pikkupaikkakunnalle, jossa iltojen ja viikonloppujen yksinäisinä hetkinä soittelin entisille opiskelukavereille ja aikaisemmalla kotipaikkakunnalla asuville tutuille.

Aloin tajuta käytökseni rasittavuuden vasta kun yksi jos toinenkin lakkasi enää vastaamasta. Myöhemmin muutin tuolta pois ja sosiaalinen verkosto löytyi uudelleen toiselta puolin Suomea. Harmittaa omasta puolestakin jälkikäteen ne omat yksipuoliset yhteydenotot, sillä eipä mikään kaveruus sellaista pidemmän päälle kestä.

Vaikeaahan se puheluihin vastaamattomuus oli minullekin kun tiesin ettei ystävällä ole asiat hyvin. Mutta tuntui vain että ripustautui minuun sellaisessa tilanteessa jossa olisi pitänyt olla jo rohkeutta löytää uusi elämä ja ystäviä paikkakunnalta, minä olin viimeisiä vanhoja kontakteja jotka jaksoivat näitä puhelinmaratooneja. Oli itse katuvainen elämänmuutoksestaan ja kärsi yksinäisyydestä mutta ei tuntunut tekevän asialle juuri mitään muuta kuin valitti. Ja hän siis tosiaan muutti  jo valmiiksi masentuneena vailla työtä ja suunnitelmaa keskelle ei mitään, isoon taloon jota ei osannut pitää yllä ja jossa ahdistui, tuntematta paikkakunnalta yhtään ihmistä. Kuunneltuani näitä puheluita vajaan vuoden päätin että nyt on aika päästää irti ja uskon ja tavallaan ymmärrän että hänellä on minua kohtaan kaunaa kun lopulta hylkäsin hänet. Toivon että tämä entinen ystävä voi nyt hyvin, missä ikinä majaileekaan.

Lopetin yhteydenotot henkilöön, jota luulin hyväksi ystäväkseni. Olimme ennen parhaat ystävät. Hän alkoi perumaan sovittuja tapaamisia samana päivänä, ei vastannut puhelimeen, tekstareihin, sähköposteihin. Jos hän vastasi, hän laittoi että soitan sulle illalla. Ei soittanut, jos soitin hänelle hän ei vastannut. Enkä ollut siis mikään päivittäisstalkkeri, vaan yritin ottaa yhteyttä 1-2 krt/kk.

Yksi kerta sitten soiteltuani ja hänen vastattua että ottaa myöhemmin yhteyttä ja jne päätin, että nyt hän saa oikeasti olla se joka ottaa seuraavaksi yhteyttä. Nyt en enää.

Neljä vuotta on kulunut. Sydäntäni särkee, mutta hän ei selvästikään halua olla yhteyksissä.