Onko onnellisuus mielestäsi asenne?

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä se elämä jota elämäksi voidaan laskea on se läsnä ollut ajanjakso ja jolloin ihminen ei "pilaa" muitten elämää. Demantikot ja alzit ei elä vaan ovat pelkästään elossa ja samoin masentuneet. Ne on pelkästään vaan elossa. Sitten on se ryhmä jotka ovat hyvin onnettomia ja jotka levittävät sitä ympäristöön. Ne tuhoavat muita ja syyllistyvät siten elämän raskaampaan rikokseen. Näillä kun olisi se ymmärrys että vapaaehtoisesti poistuisivat tästä elämästä asiat voisivat korjaantua. Niitten takia moni tekee itsemurhan. 

Ei näin. Jos joku on niin altis toisten huonosti voivien ihmisten levittämille oloille, vika on hänessä, ei niissä toisissa. Ainahan näiden läheltä voi ihan fyysisesti poistua, jos ei osaa muuten käsitellä heidän herättämiä tunteitaan, ja näin suojella itseään. Mutta on myös mahdollista olla läsnä ja vain sääliä ja tuntea empatiaa sellaista kohtaan, jolla nyt on sellainen olotila että kaikki näyttää mustalta ja tekee mieli valittaa. 

Eihän kukaan nimittäin itse haluaisi olla esim. dementikko, alzheimer tai masentunut. Nämä ovat sairauksia, ja tuntuisi hullulta syyllistää ihmisiä sairaudesta, jota hän ei ole valinnut ja josta hän varmasti haluaisi eroon heti jos se olisi vain mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä se elämä jota elämäksi voidaan laskea on se läsnä ollut ajanjakso ja jolloin ihminen ei "pilaa" muitten elämää. Demantikot ja alzit ei elä vaan ovat pelkästään elossa ja samoin masentuneet. Ne on pelkästään vaan elossa. Sitten on se ryhmä jotka ovat hyvin onnettomia ja jotka levittävät sitä ympäristöön. Ne tuhoavat muita ja syyllistyvät siten elämän raskaampaan rikokseen. Näillä kun olisi se ymmärrys että vapaaehtoisesti poistuisivat tästä elämästä asiat voisivat korjaantua. Niitten takia moni tekee itsemurhan. 

 

Ei näin. Jos joku on niin altis toisten huonosti voivien ihmisten levittämille oloille, vika on hänessä, ei niissä toisissa. Ainahan näiden läheltä voi ihan fyysisesti poistua, jos ei osaa muuten käsitellä heidän herättämiä tunteitaan, ja näin suojella itseään. Mutta on myös mahdollista olla läsnä ja vain sääliä ja tuntea empatiaa sellaista kohtaan, jolla nyt on sellainen olotila että kaikki näyttää mustalta ja tekee mieli valittaa. 

 

Eihän kukaan nimittäin itse haluaisi olla esim. dementikko, alzheimer tai masentunut. Nämä ovat sairauksia, ja tuntuisi hullulta syyllistää ihmisiä sairaudesta, jota hän ei ole valinnut ja josta hän varmasti haluaisi eroon heti jos se olisi vain mahdollista.

Mietit asioita vain ajatustasolla. Hyvin usein toinen ns vittumainen ihminen tuhoaa toisen ihmisen. Puolisot erityisesti 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä se elämä jota elämäksi voidaan laskea on se läsnä ollut ajanjakso ja jolloin ihminen ei "pilaa" muitten elämää. Demantikot ja alzit ei elä vaan ovat pelkästään elossa ja samoin masentuneet. Ne on pelkästään vaan elossa. Sitten on se ryhmä jotka ovat hyvin onnettomia ja jotka levittävät sitä ympäristöön. Ne tuhoavat muita ja syyllistyvät siten elämän raskaampaan rikokseen. Näillä kun olisi se ymmärrys että vapaaehtoisesti poistuisivat tästä elämästä asiat voisivat korjaantua. Niitten takia moni tekee itsemurhan. 

 

Ei näin. Jos joku on niin altis toisten huonosti voivien ihmisten levittämille oloille, vika on hänessä, ei niissä toisissa. Ainahan näiden läheltä voi ihan fyysisesti poistua, jos ei osaa muuten käsitellä heidän herättämiä tunteitaan, ja näin suojella itseään. Mutta on myös mahdollista olla läsnä ja vain sääliä ja tuntea empatiaa sellaista kohtaan, jolla nyt on sellainen olotila että kaikki näyttää mustalta ja tekee mieli valittaa. 

 

Eihän kukaan nimittäin itse haluaisi olla esim. dementikko, alzheimer tai masentunut. Nämä ovat sairauksia, ja tuntuisi hullulta syyllistää ihmisiä sairaudesta, jota hän ei ole valinnut ja josta hän varmasti haluaisi eroon heti jos se olisi vain mahdollista.

 

 

Mietit asioita vain ajatustasolla. Hyvin usein toinen ns vittumainen ihminen tuhoaa toisen ihmisen. Puolisot erityisesti 

Minulla on kokemusta. Olin nimittäin 4 vuotta naimisissa maanis-depressiivisen ja paranoidin skitsofreenikon miehen kanssa. Mutta sitten minä lähdin, juuri siksi että tiesin että on pakko itseäni suojellakseni. Rakastin häntä edelleen, en missään nimessä tuominnut tai halveksinut häntä sairauksista joille hän ei voinut mitään, tai niiden aiheuttamista käytöksistä (esim. maniassa ryyppäsi, petti ja oli ärtyisä), mutta sittenkin minun oli pakko lähteä etten itsekin olisi päätynyt lataamokuntoon. Olen muuten edelleen hyvä ystävä tämän miehen kanssa ja sillä tavalla tukena, mutta en vaan kestänyt asua päivästä toiseen samassa asunnossa hänen ja häntä hallitsevien mt-ongelmien kanssa.

Kukaan ei pakota ketään olemaan sellaisten ihmisten lähellä, joita ei kerta kaikkiaan kestä tai jaksa.  Sellaisesta marttyyriydestä ei ole kenellekään edes hyötyä, vaikka usein marttyyri niin luuleekin. Marttyyri itse palaa loppuun ja on kohta kunnossa jossa ei jaksa auttaa ketään, edes itseään, ja sitten hän onkin se taakka. Ei, jokaisen velvollisuus on ensisijaisesti pitää huoli itsestään, koska vain riittävästi itse kunnossa oleva ihminen pystyy huolehtimaan muistakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä se elämä jota elämäksi voidaan laskea on se läsnä ollut ajanjakso ja jolloin ihminen ei "pilaa" muitten elämää. Demantikot ja alzit ei elä vaan ovat pelkästään elossa ja samoin masentuneet. Ne on pelkästään vaan elossa. Sitten on se ryhmä jotka ovat hyvin onnettomia ja jotka levittävät sitä ympäristöön. Ne tuhoavat muita ja syyllistyvät siten elämän raskaampaan rikokseen. Näillä kun olisi se ymmärrys että vapaaehtoisesti poistuisivat tästä elämästä asiat voisivat korjaantua. Niitten takia moni tekee itsemurhan. 

 

Ei näin. Jos joku on niin altis toisten huonosti voivien ihmisten levittämille oloille, vika on hänessä, ei niissä toisissa. Ainahan näiden läheltä voi ihan fyysisesti poistua, jos ei osaa muuten käsitellä heidän herättämiä tunteitaan, ja näin suojella itseään. Mutta on myös mahdollista olla läsnä ja vain sääliä ja tuntea empatiaa sellaista kohtaan, jolla nyt on sellainen olotila että kaikki näyttää mustalta ja tekee mieli valittaa. 

 

Eihän kukaan nimittäin itse haluaisi olla esim. dementikko, alzheimer tai masentunut. Nämä ovat sairauksia, ja tuntuisi hullulta syyllistää ihmisiä sairaudesta, jota hän ei ole valinnut ja josta hän varmasti haluaisi eroon heti jos se olisi vain mahdollista.

 

 

Mietit asioita vain ajatustasolla. Hyvin usein toinen ns vittumainen ihminen tuhoaa toisen ihmisen. Puolisot erityisesti 

 

Minulla on kokemusta. Olin nimittäin 4 vuotta naimisissa maanis-depressiivisen ja paranoidin skitsofreenikon miehen kanssa. Mutta sitten minä lähdin, juuri siksi että tiesin että on pakko itseäni suojellakseni. Rakastin häntä edelleen, en missään nimessä tuominnut tai halveksinut häntä sairauksista joille hän ei voinut mitään, tai niiden aiheuttamista käytöksistä (esim. maniassa ryyppäsi, petti ja oli ärtyisä), mutta sittenkin minun oli pakko lähteä etten itsekin olisi päätynyt lataamokuntoon. Olen muuten edelleen hyvä ystävä tämän miehen kanssa ja sillä tavalla tukena, mutta en vaan kestänyt asua päivästä toiseen samassa asunnossa hänen ja häntä hallitsevien mt-ongelmien kanssa.

 

Kukaan ei pakota ketään olemaan sellaisten ihmisten lähellä, joita ei kerta kaikkiaan kestä tai jaksa.  Sellaisesta marttyyriydestä ei ole kenellekään edes hyötyä, vaikka usein marttyyri niin luuleekin. Marttyyri itse palaa loppuun ja on kohta kunnossa jossa ei jaksa auttaa ketään, edes itseään, ja sitten hän onkin se taakka. Ei, jokaisen velvollisuus on ensisijaisesti pitää huoli itsestään, koska vain riittävästi itse kunnossa oleva ihminen pystyy huolehtimaan muistakaan. 

Hyvä kirjoitus. Valitettavasti kaikki eivät ole vahvoja ihmisiä jotka lähtevät suhteesta vaan jotkut eivät yksinkertaisesti jaksa ja siksi ainut vaihtoehto on mitä jäljellä on. Sitäpaitsi tilanteet voivat olla niin erillaisia eikä niitä voida vertailla keskenään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkälti joo, kyllä. Eräs työkaverini on sellainen, että lasi on aina puolityhjä. Sää kun on paska, siitä mainitaan, hyvästä ei mainita, kaikkeen mistä voi marista, tartutaan ja minusta oikein mässäillään. Me työkaverit olemme saaneet koko joulukuun kuulla, miten tästä tulee kamala joulu, kun ei ole lunta ja plaaplaaplaa. Nyt kun sitä vähän tuli, hän tuhahteli ja puhahteli, että sulaahan tuollainen märkä paska heti. Nyt taitaa olla ilonpäivä, kun se sulaa tosiaan.

Hänellä on kaikki perusasiat kunnossa, kaikki asiat hyvin, mutta silti ei mikään.

Mistä sinä tiedät onko hän onnellinen vai ei? Ei pidä sekoittaa negatiivissävytteistä keskustelutyyliä onnellisuuteen tai onnettomuuteen, joillakin nyt vain on sellainen tapa puhua. Tämä on kaiken lisäksi hyvin tyypillistä tietyille alueille Suomessa, esim. Kainuussa ei tulisi kuuloonkaan kehua mitään, varsinkaan itseään, vaan ihmisyyden mittari on nöyryys ja kritiikki.

Älä ota työkaverin puhetta itseesi. Jos oma onnellisuutesi hänen takiaan jotenkin järkkyy, niin eipä ollut kovin lujaa tekoa alunperinkään.

Pakko kommentoida tota vikaa lausetta. Eli mulla on työkaverina myös tuollainen kaikesta valittaja joka puhuu itsemurhasta joka päivä, valittaa että elämä on paskaa, jos kertoo jonkun kivan jutun nii kommentoi siihen negatiivisesti ja muutenkin purkaa oman pahan olonsa kaikkiin ympärillä oleviin. Alussa jaksoin tietenkin yrittää tsempata ja olla positiivinen, mutta kun tota samaa negatiivisuutta on kattonut yli vuoden ajan 5 päivänä viikossa, niin en pysty mitenkään olla niin ettei se vaikuttaisi omaan positiivisuuteeni. Ihminen ottaa tosi paljo ympäriltään vaikutteita, se ei todellakaan tarkoita että "oma onnellisuus ei ollut lujaa alunperinkään". Tottakai sitä jonkun aikaa jaksaa kattoa, mutta lopulta kun sitä on katsonut pitkään niin se vaikuttaa itseensäkin.

Ei ole. Täytyy olla älyllisesti vajavainen kuten esim. Kehitysvammainen että kykenisi olemaan onnellinen ympäristöstään huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkälti joo, kyllä. Eräs työkaverini on sellainen, että lasi on aina puolityhjä. Sää kun on paska, siitä mainitaan, hyvästä ei mainita, kaikkeen mistä voi marista, tartutaan ja minusta oikein mässäillään. Me työkaverit olemme saaneet koko joulukuun kuulla, miten tästä tulee kamala joulu, kun ei ole lunta ja plaaplaaplaa. Nyt kun sitä vähän tuli, hän tuhahteli ja puhahteli, että sulaahan tuollainen märkä paska heti. Nyt taitaa olla ilonpäivä, kun se sulaa tosiaan.

Hänellä on kaikki perusasiat kunnossa, kaikki asiat hyvin, mutta silti ei mikään.

 

Mutta hän voi silti olla onnellinen sisäisesti. Itse olen tuon tapainen, mutta tuo narina nyt on vaan sellainen tapa ja rooli, nautin siitä melodramaattisuudesta. Oikeasti en ole kuitenkaan onneton eikä ne asiat joista narisen oikeasti edes haittaa minua. Puhunpa vaan lämpimikseni.

Oletko koskaan ajatellut, että tuollainen narina ja kaikesta valittaminen on lähipiirille aika rasittavaa? Onko sinusta oikein, että olet itse onnellinen, mutta valittamalla levität kurjia ajatuksia ja negatiivista ilmapiiriä muille? Ei ole tosiaankaan mukavaa, että yksi latistaa mahdollisesti muidenkin ilmapiirin pelkästään lämpimäkseen narisemalla joka asiasta.

Suomalainen on verrattavissa lanttuun. Se kukoistaa vaan aivan pienen hetken 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole, ja tuon hokeman viljely on jopa vaarallista.

Jokainen meistä on ikään kuin virittynyt tietylle taajuudelle eletyn elämänsä ja myös syntymässä saadun temperamentinsa pohjalta. Osa on lähtökohtaisesti positiivisempia, osa taas näkee enemmän haasteita, eikä osaa suhtautua ongelmiin kepeästi. Toki omaa asennoitumistaan voi ensinnäkin tarkastella, ja sitä kautta myös tietoisesti yrittää säätää, mutta kokonaan omaa perusluonnettaan ei voi muuttaa.

Nyt on kuitenkin muotia ajatella, että onnellisuus on vain asennekysymys. Sinun siis PITÄÄ PYSTYÄ ajattelemaan itsesi onnelliseksi, vaikka elämässä tapahtuisi mitä tahansa. Ja jos et tähän pysty, niin olet epäonnistunut. Olet siis jo valmiiksi onneton, ja kaiken lisäksi oikein ekstrahuono, kun et pysty kääntämään kaikkia vastoinkäymisiä iloksi. Tämä ajatusmalli lisää ahdistusta jo valmiiksi onnettomilla ihmisillä, mikä saattaa ääritapauksissa johtaa myös itsetuhoisuuteen. Tätä tukee myös tutkimustulokset, joita löytyy nettiä penkomalla myös suomeksi (esim. Maaret Kallion kautta).

Henkilökohtaisesti, oman kokemukseni perusteella lisään vielä sen, että tämä positiivisuussuggestio voi kyllä toimia vähän yksinkertaisten ihmisten kohdalla ihan hyvinkin. Siis sellaisten, jotka eivät tajua elämän monimutkaisia syy ja seuraus -suhteita, eivätkä ole sosiaalisestikaan kovin älykkäitä. Silloin ei kerta kaikkiaan osaa jäädä pohtimaan mitään kovin syvällisesti, vaan sen silver liningin löytäminen ikään kuin poistaa koko ongelman. Monimutkaisemmilla aivoilla varustettu ihminen ei vain kerta kaikkiaan pysty ohittamaan hankaluuksia noin totaalisesti, vaan vaivaavat asiat pitää jotenkin saattaa päätökseen. Nämä yksinkertaiset positiivarit jatkavat aidon iloisena eteenpäin, vaikka omalla käytöksellään loukkaisivatkin toisia, koska *onnellisuus on asenne*. Tavallaan kadehdin näitä ihmisiä, koskaan itse koskaan pysty samaan.

Minä taas uskon, että onnellisuus on mahdollista kaikille, koska se on sitä myös minulle, joka tunnistan erinomaisen hyvin itseni tuosta kuvauksestasi ja olen ollut lähes puolet elämästäni masentunut. En ole enää, koska lopulta tajusin ja opin.

Ongelma liittyy mielestäni enemmänkin siihen, että asennemuutoksen luullaan olevan helppo toteuttaa (kuten se osalle ihmisistä onkin, ja siinäkin kuvauksesi osuu maaliin). Itse asiassa usein kuitenkin helpompaa on huijata itseään luulemaan, että on onnistunut asennemuutoksessa, vaikka ei oikeasti olekaan. Ex-miehelleni kävi näin ja se johti ikävään lopputulokseen. On raskasta ylläpitää itsestään mielikuvaa onnellisena ihmisenä, vaikka olisi oikeasti aivan muuta. En tiedä onko hän vieläkään huomannut tätä ristiriitaa itsessään.

Fiksuilla ihmisillä ongelmana ei ole se fiksuus sinänsä, vaan ylimielisyys. Omia käsityksiä maailmasta pidetään helposti aivan liian absoluuttisen oikeina, ja muiden käsitykset tuomitaan helposti höpöhöpönä silloin, kun ne poikkeavat omista - sinänsä yleensä hyvin perustelluista - ajatuksista. Tämä kognitiivis-analyyttisella prosessilla muodostettuihin perusteluihin ja maailmankuvaan uskominen oli koitua minunkin kohtalokseni, kunnes tajusin että mitä tahansa paskaakin voidaan perustella uskottavan oloisesti, jos perustelujen kehittäjä vain on riittävän etevä laatimaan niitä. Ts. se, että jokin asia on hyvin perusteltu, ei kerro vielä mitään sen totuusarvosta. Tieteessähän hypoteeseja pyritään falsifioimaan, ei verifioimaan, jolloin saatetaan tavoittaa edes jotenkin todemukaista tai käyttökelpoista tietoa. Verifioimalla ei yleensä tavoiteta yhtään mitään.

Opettelin siis katsomaan itseäni ja omia mentaalisia prosessejani ulkopuolelta, ja näkemään ne vain yhden ihmisen vajavaisina ja väistämättä harhaisinakin ajatuksina. Tämä on mahdollistanut minulle sen, että en lyö enää lukkoon synkkiä ajatuksiani ja käsityksiäni, vaan pidän avoinna myös mahdollisuuden myönteisiin tulkintoihin. Ylipäänsä en enää niin hirveästi tulkitse mitään. Annan asioiden tapahtua ja kas: minulle on alkanut tapahtua hyviä asioita.

Tässä mielessä onnellisuus on valinta, mutta on toki kovasti vahingollista käyttää tätä ajatusta aseena onnettomia ihmisiä vastaan.

Mielenkiintoinen kysymys. Mielestäni se ei loppupeleissä ole vain asenteesta kiinni. Kun mietin elämäni onnellisimpia hetkiä ja aikakausia, löydän niille aina jonkun konkreettisen syyn, joka tulee itseni ulkopuolelta/en ole itse täysin vaikuttanut siihen. Ja mielestäni onnellisuus on eri asia kuin tyytyväisyys. Tyytyväisyys on taas asenne, siis hyväksyvää asennoitumista omaan tilanteeseen. Voihan sitä vaikkapa olla onnellinen, mutta ei välttämättä halua tyytyä siihen tilanteeseen (esim. haluaa pyrkiä kohti vielä parempaa onnea tai sitten luopuu onnellisuudesta jonkin tärkeän asian vuoksi). Niin kuin sanotaan, onni voi syntyä pienistäkin asioista. Ei sitä onnellisuuden tunnetta kyllä oikein voi tyhjästä luoda. Kyllä täytyy olla aina jokin syy olla onnellinen. Joskus niitä syitä ei vain ole. Ei itseään voi huijatakaan, pakottaa ajattelemaan "no nyt minä päätän olla onnellinen". Tähän sopisi paremmin "nyt minä päätän olla tyytyväinen/tyytyä tähän tilanteeseen". Onnelliseksi voi tulla yllättävistä asioista, jotka tapahtuvat nopeasti tai odottamatta. Ja onnelliseksi voi tulla myös asioista, joiden eteen on tehnyt kovasti töitä tai ne asiat ovat tulleet huomaamatta omalla painollaan. Ei kukaan kuitenkaan päätä ja "asennoidu" olemaan onnellinen. Että tällaista filosofiaa...

Onnellisuus on sattumien summa, niin on myös päinvastainen tila. 

Vierailija kirjoitti:

Onnellisuus on sattumien summa, niin on myös päinvastainen tila. 

Oikeastaan tämä on aika hyvä määritelmä. 

Vaikka itsekkään en ole helpolla päässyt elämässä, niin tiedän monia joiden elämä on sellaista epäonnen sumaa vuodesta toiseen, että oikeasti ihmettelee, miten vieläkin jaksavat sinnitellä täällä.

Ja vaikka kukaan ei haluakkaan ajatella itseään jotenkin "helpolla päässeenä", niin faktaa on että toisille sattuu enemmän kuin toisille, niin hyvässä kuin pahassa. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnellisuus on sattumien summa, niin on myös päinvastainen tila. 

 

Oikeastaan tämä on aika hyvä määritelmä. 

Vaikka itsekkään en ole helpolla päässyt elämässä, niin tiedän monia joiden elämä on sellaista epäonnen sumaa vuodesta toiseen, että oikeasti ihmettelee, miten vieläkin jaksavat sinnitellä täällä.

Ja vaikka kukaan ei haluakkaan ajatella itseään jotenkin "helpolla päässeenä", niin faktaa on että toisille sattuu enemmän kuin toisille, niin hyvässä kuin pahassa. AP

Toisaalta ainakin omassa tuttavapiirissäni on niin, että  helpolla pääseminen tai päinvastainen, ja onnellisuus, eivät näytä korreloivan keskenään oikein mitenkään. Tiedän kaikin tavoin hyväosaisia (on älyä ja korkea koulutus, hyvä palkka ja työ, ok ulkonäkö, ei mitään erityisiä ongelmia elämässä) jotka aina vaan rämpivät ahdistuksissa ja masennuksissa, ja toisaalta ihmisiä joilla on kroonisia sairauksia, köyhyyttä tai muuta ahdistavan oloista elämässään, mutta silti vaikuttavat onnellisilta. 

Onnellisuus imetään äidin maidossa. Kotona opitaan pärjäämisen asenne,  jos sitä sieltä ei opi, vaikea sitä on myöhemmin itse oppia. 

Terve ihminen haluaa saada ympärilleen hyvää oloa tuottavia asioita, ja tunnistaa itselleen hyvät sekä vahingolliset asiat. Onnellisuuteen mielletään hyvä terveys, palkitseva työ, tasapainoiset ihmissuhteet, hallittu päihteiden käyttö esimerkiksi.

Jos haluaa vahingoittaa onnellisuuden peruspilareihin liittyviä asioita,  silloin on häiriö päällä.

Eli kyllä, onnellisuus  on opittu asenne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkälti joo, kyllä. Eräs työkaverini on sellainen, että lasi on aina puolityhjä. Sää kun on paska, siitä mainitaan, hyvästä ei mainita, kaikkeen mistä voi marista, tartutaan ja minusta oikein mässäillään. Me työkaverit olemme saaneet koko joulukuun kuulla, miten tästä tulee kamala joulu, kun ei ole lunta ja plaaplaaplaa. Nyt kun sitä vähän tuli, hän tuhahteli ja puhahteli, että sulaahan tuollainen märkä paska heti. Nyt taitaa olla ilonpäivä, kun se sulaa tosiaan.

Hänellä on kaikki perusasiat kunnossa, kaikki asiat hyvin, mutta silti ei mikään.

 

Mutta hän voi silti olla onnellinen sisäisesti. Itse olen tuon tapainen, mutta tuo narina nyt on vaan sellainen tapa ja rooli, nautin siitä melodramaattisuudesta. Oikeasti en ole kuitenkaan onneton eikä ne asiat joista narisen oikeasti edes haittaa minua. Puhunpa vaan lämpimikseni.

Oikeastiko? Sun tapa kommunikoida on siis valittaa? Oletko miettinyt, että muuttamalla käytöstäsi voisit antaa itsestäsi paljon miellyttävämmän kuvan ja tekisit kanssaihmisten olon helpommaksi, jos sulla kuitenkin kaikki on ihan hyvin?

Valtion pitäisi tutkia kansalaisiaan ja jakaa punaiset ja vihreät kortit heille. Näitä ei saisi sekoittaa keskenään ja myös niitten väliset avioliitot pitäisi olla kiellettyjä. Punaiset omiin kouluihin ja omiin työpaikkoihin ja vihreät omiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnellisuus on sattumien summa, niin on myös päinvastainen tila. 

 

Oikeastaan tämä on aika hyvä määritelmä. 

Vaikka itsekkään en ole helpolla päässyt elämässä, niin tiedän monia joiden elämä on sellaista epäonnen sumaa vuodesta toiseen, että oikeasti ihmettelee, miten vieläkin jaksavat sinnitellä täällä.

Ja vaikka kukaan ei haluakkaan ajatella itseään jotenkin "helpolla päässeenä", niin faktaa on että toisille sattuu enemmän kuin toisille, niin hyvässä kuin pahassa. AP

Ei onnellisuus riipu pelkästään siitä, mitä tapahtuu tai on tapahtumatta. Onnellisuus on sisäinen olotila, ei ulkoinen tapahtuma. Jollekin voi tapahtua pahojakin asioita, mutta siitä huolimatta voi olla onnellinen. Ja taas joku, joka on "päässyt helpolla", ei välttämättä tajua omaa onneaan. 

Minun elämäni on esimerkiksi ollut hyvin tapahtumarikasta, huonossa mielessä. Lapseni on kuollut, minulla on ollut syöpä, mieheni on jättänyt minut, ja siitä huolimatta olen onnellinen. Olen hyväksynyt, että asioita nyt vain tapahtuu minulle ehkä enemmän kuin naapurin lissulle. Noista tapahtumista huolimatta olen löytänyt onnellisuuden, iloitsen kaikesta mitä elämässä on, ja siitä kuka minä olen ja elämästä jota elän.

Vierailija kirjoitti:

Älä ota työkaverin puhetta itseesi. Jos oma onnellisuutesi hänen takiaan jotenkin järkkyy, niin eipä ollut kovin lujaa tekoa alunperinkään.

Aijaijai, miten suomalainen keski-ikäinen nainen nauttii päästessään näpäyttämään :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkälti joo, kyllä. Eräs työkaverini on sellainen, että lasi on aina puolityhjä. Sää kun on paska, siitä mainitaan, hyvästä ei mainita, kaikkeen mistä voi marista, tartutaan ja minusta oikein mässäillään. Me työkaverit olemme saaneet koko joulukuun kuulla, miten tästä tulee kamala joulu, kun ei ole lunta ja plaaplaaplaa. Nyt kun sitä vähän tuli, hän tuhahteli ja puhahteli, että sulaahan tuollainen märkä paska heti. Nyt taitaa olla ilonpäivä, kun se sulaa tosiaan.

Hänellä on kaikki perusasiat kunnossa, kaikki asiat hyvin, mutta silti ei mikään.

 

Mutta hän voi silti olla onnellinen sisäisesti. Itse olen tuon tapainen, mutta tuo narina nyt on vaan sellainen tapa ja rooli, nautin siitä melodramaattisuudesta. Oikeasti en ole kuitenkaan onneton eikä ne asiat joista narisen oikeasti edes haittaa minua. Puhunpa vaan lämpimikseni.

Oikeastiko? Sun tapa kommunikoida on siis valittaa? Oletko miettinyt, että muuttamalla käytöstäsi voisit antaa itsestäsi paljon miellyttävämmän kuvan ja tekisit kanssaihmisten olon helpommaksi, jos sulla kuitenkin kaikki on ihan hyvin?

Ensinnäkin, mä en puhu ihmisille kuin töissä, ja silloinkin kun on pakko. Ja siellä on kulttuurina valittaminen, se tuo kaikille lähinnä hyvää oloa ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta kun kaikki oikein istutatan synkkinä ja valitetaan. Olisi hassu ajatus, että siellä synkistelijöiden seurassa alkaisi kauhean positiiviseksi ja iloiseksi, sehän pilaisi koko tunnelman :D 

Tyypillinen aamu töissä, kahvihuoneessa:

- "Taas on pimeää ja paska sää, väsyttääkin niin helvetisti"

- Niinpä. Ja tätä helvettiä jatkuu vielä kuukausia ennen kuin alkaa selvästi kirkastua.

- Joo. Kyllähän mullakin on jo aamukampa kesälomaan käytössä, sitä ihan laskee päiviä. 

- Joo. Yhtä helvettiä tää koko alan työ ja nämä projektit. Mutta pakko painaa vaan, kun on asuntolaina ja perhe elätettävänä.

- Niinnpä. En minä Raamatusta niin muuten perusta mutta siinä se on oikeassa kun siellä sanotaan että työ on kirous, että Jumala kirosi ihmiset että otsasi hiessä sinun tulee leipäsi ansaitseman.

- Niinpä. *kaikki jurottavat hiljaa ja uupuneen näköisenä ja tuijottavat kahvikuppejaan*

Ja mä luulen että muutkin kuin minä nauttivat oikeasti tuosta melankoliasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnellisuus on sattumien summa, niin on myös päinvastainen tila. 

 

Oikeastaan tämä on aika hyvä määritelmä. 

Vaikka itsekkään en ole helpolla päässyt elämässä, niin tiedän monia joiden elämä on sellaista epäonnen sumaa vuodesta toiseen, että oikeasti ihmettelee, miten vieläkin jaksavat sinnitellä täällä.

Ja vaikka kukaan ei haluakkaan ajatella itseään jotenkin "helpolla päässeenä", niin faktaa on että toisille sattuu enemmän kuin toisille, niin hyvässä kuin pahassa. AP

Ei onnellisuus riipu pelkästään siitä, mitä tapahtuu tai on tapahtumatta. Onnellisuus on sisäinen olotila, ei ulkoinen tapahtuma. Jollekin voi tapahtua pahojakin asioita, mutta siitä huolimatta voi olla onnellinen. Ja taas joku, joka on "päässyt helpolla", ei välttämättä tajua omaa onneaan. 

 

Minun elämäni on esimerkiksi ollut hyvin tapahtumarikasta, huonossa mielessä. Lapseni on kuollut, minulla on ollut syöpä, mieheni on jättänyt minut, ja siitä huolimatta olen onnellinen. Olen hyväksynyt, että asioita nyt vain tapahtuu minulle ehkä enemmän kuin naapurin lissulle. Noista tapahtumista huolimatta olen löytänyt onnellisuuden, iloitsen kaikesta mitä elämässä on, ja siitä kuka minä olen ja elämästä jota elän.

Okei, ajatukseni oli ilmaistu vähän yksioikoisesti. Tarkoitin sitä, että ainakin itselleni onnellisuuden tunne liittyy hallintaan, siihen että on kiinni elämässä ja uskoa tulevaisuuteen. 

Aiemmalla tarkoitin sitä, että kun tapahtuu paljon asioita joihin ei voi itse vaikuttaa katoaa sellainen perusturvallisuuden tunne, joka on mielestäni olellinen osa onnellisuutta. Jos tuo perusturvantunne on kunnossa, niin vastoinkäymisistä (myös niistä itsestään riippumattomista) selviää paremmin. Jos taas turvallisuudentunne horjuu jatkuvasti, on vaikea päästä elämään uudelleen kiinni.

AP