En ikinä toivu siitä järkytyksestä, että lapseni on kehitysvammainen...

vaikutat erittäin katkeroituneelta ja onnettomalta ihmiseltä. olisko aihetta asennemuutokseen ihan lapsen vuoksi.

Aluksi ajattelinkin, että kyllä se tästä, varmasti löytyy lääkkeitä ja sitä rataa. Mutta kun viikot, kuukaudet ja vuodet kuluvat, lapsi on sairas ja oksentelee, niin ei nyt oikein tunnu kovin mukavalta.



Tietysti hyvä äiti on aina iloinen ja tarmokas sekä löytää positiivista energiaa vaikka maailma räjähtäisi ympäriltä, mutta voin sanoa, että en ole sellainen. En ole niin hyvä äiti.

Ja kivaa, kuumekin sitten nousi eikä mitään hajua taaskaan mistä se johtuu! Ja kun sairaalaan mennään, ei sielläkään osata mitään sanoa, paitsi mitä nyt aina joku satunnainen lääkäri sanoo, että tuskin tämä lapsi kovin pitkään enää elää.

Että ÄIDIT täällä moittivat ap:ta hänen ASENTEESTAAN...??? voi hyvää päivää sentään. Varsinkin kun suurin osa varmasti on terveiden lapsien äitejä. Että pokka riittää....



Voimia ap.

ensimmäisistä viesteistäsi jäi vain kylmä ja katkera kuva, viimeienn viesti toi sen pehmeän puolen esiin. Varmasti väsyttävää ja rankkaa, olet lapsellesi kuitenkin se yksi ja ainoa äiti ja varmasti hyvä sellainen.



voisitko saada apua, perhelomittajaa tms. kotiin, pienen loman jälkeen varmasti asiat näkyvät taas onnelisemmalta ja jaksat paremmin lapsen kanssa.

se ettei se mitään auta, on toinen juttu.



Se, mitä vähän ihmettelen, on että jos kirjoitan tänne, että rakastan lastani, mutta vihaan hänen vammaansa, niin joku kirjoittaa vastineeksi, että oletpas sinä kylmä ja katkeroitunut äiti. Ja että onpa väärin, kun noin suhtaudut. Pitäisi muuttaa asennetta.



Musta tuntuu siltä, että on niin kova tabu ettei äiti rakastakaan jokaista lapseensa liittyvää napanöyhtää, ettei siitä saisi puhua vaikka kyseessä olisi mikä. Yleensähän erityislapsipalstoilla tuuletetaan sitä, miten hyvin asiat kuitenkin ovat - yksityisesti sitten voidaan tuoda muitakin puolia esille.



Jos en sairauden kanssa pystyisi elämään, niin vissiin olisin jo luovuttanut lapsen laitoshoitoon? De fakto kuitenkin hoidan häntä parhaan taitoni mukaan.

Olisi ihan tajutonta, jos lapsen kärsimystä voisi katsella niin, että ajattelisi sen olevan " oikein" .

Ei tuo katkeruus kuitenkaan rakkautta vähennä! Lapsen puolestahan sitä on katkera ja surullinen.

Vierailija:

vaikutat erittäin katkeroituneelta ja onnettomalta ihmiseltä. olisko aihetta asennemuutokseen ihan lapsen vuoksi.

On siis arkipäivää haukkua ihmisiä milloin mistäkin...työstä, palkasta, imetyksestä, sektiosta, kiloista ym...mutta jos äiti toivoo lapselleen kivutonta ja normaalia elämää (kuten jokainen vanhempi) hän saa haukut niskaansa!!!



Voimia ap.lle

Rankkaa hänen kanssaan on, mutta en osaa oikein ajatella, että hän olisi ns. normaali

Ap:kin rakastaa lastaan.

Älä jeesustele. on hyvä että on luonnetta olla niin rehellinen että voi sanoa noin rohkean asian " ääneen" ja myöntää tunteensa itselleen.

tässä ketjussa haukutaan niitä äitejä jotka ovat sinut lapsensa kehitysvammaisuuden kanssa niin sairaiksi, omituista, eli pitäsikö kaikkien vihata lapsensa vammaisuutta ja sitten vasta voi olla hyvä äiti.näkemyksiä näistä asioista on monenlaisia, negatiiviset tunteetkin on sallittuja mutta myös toisenlaiset suhtautumistavat asioihin (vammaisuuteen) pitäsi suvaita.

tiedän miltä sinusta tuntuu. Minä en ole kanssa sopeutunut ajatukseen että meillä autistinen lapsi. Joskus kun alkaa asiaa miettimään,itku meinaa päästä. Meillä autistinen lapsi ei ole ihan vaikeimmasta päästä, on tosi hyvin kuntoutunut vuoden sisällä. Sairaudesta huolimatta se on yhtä rakas lapsi kun muutkin perheenjäsenet.

Sanoin vain, että jos nauttisi siitä, että lapsi on sairas, pitäisi olla vähän pöpi päästään.



ap



(joka nyt poistuu koneelta, koska pitää tehdä muita juttuja tässä välissä)

Itselläni on myös vammainen lapsi, en osaa irrottaa sitä vammaa erilliseksi asiaksi vaan koen sen lapseni yhtenä ominaisuutena.

Mutta ymmärrän myös sinun kantasi asiaan, ilmeisesti teillä tämä sairaus on vammauttanut lapsen ja sen vuoksi sitä on vaikea hyväksyä.



Kehitysvammaisia on monenlaisia ja monesta eri syystä vammautuneita lapsia löytyy, kärsimystä kukaan tuskin lapselleen haluaa vaikka vammaisuuden hyväksyykin.

Tääläiset ihmiset ovat niitä joista onneksi 90% karsiutuu esim. hoitoalan psykologisissa testeissä. juuri empatiakyvyttöminä.

Vierailija:

Että ÄIDIT täällä moittivat ap:ta hänen ASENTEESTAAN...??? voi hyvää päivää sentään. Varsinkin kun suurin osa varmasti on terveiden lapsien äitejä. Että pokka riittää....

Voimia ap.

Itselläni on kehitysvammainen lapsi (down) joka muuten on terve. Tai siis hänen vammaansa ei liity sen ihmeempiä liitännäissairauksia. Toki vamma vaikuttaa lapsen jokapäiväiseen elämään, joudumme harjoittelemaan erilaisa taitoja jotka terveillä lapsilla tulevat itsestään. Ravaamme lääkäreillä, terapioissa ja kuntoutuksissa. Silti lapsemme kehitys etenee ikätovereitaan hitaammin eikä hänestä koskaan tule tervettä aikuista.



Tästä huolimatta en voi vihata lapseni vammaa. Toki aluksi pelästyin sitä, se tuntui lähinnä tuomiolta. Mutta jo muutamassa päivässä opin hyväksymään vamman osana lapstani ja aloimme luomaan hänen tulevaisuuttaan uudelta pohjalta. Ajan myötä olen oppinut jopa rakastamaan tuota vammaa, näkemään sen osana lapseni ihanaa persoonaa. Rikkautena joka on perheellemme suotu. Pohjimmainen syy, miksi tunnen näin lapseni vammaa kohtaan, liitty juuri vamman vaikutukseen lapsen elämässä. Meidän lapsellemme vamma ei aiheuta kipua tai sairaskohtauksia. Ei tuskaa tai pahaa oloa. Minä näen vamman lapsen hymyssä ja osaan siksi olla siitä kiitollinen. Koska tiedän ettei kaikilla ole asiat näin hyvin. Jos meidän lapsen vammaan liittyisi esimerkiksi paha sydänvika tai leukemia, en usko että pystyisin tuota vammaa rakastamaan.



Jokaisella vanhemmalla on negatiivisia tunteita ja vammaisen lapsen kohdalla näitä on varmasti paljon enemmän kuin terveen lapsen vanhemmilla. Tärkeää on saada myös tuoda nämä tunteet esiin, purkaa itseään ja huonoa oloaan jotta jaksaa taas lapsen kanssa seuraavaan päivään. Joku pystyy hyväksymään lapsen vamman täysin, joku ei lainkaan. Suurin osa jotain tästä väliltä. Tärkeintä lienee kuitenkin ettei anna noiden negatiivisten tunteiden ja pelkojen tehdä liikaa hallaa perheen elämälle.



Voimia ap:lle ja hänen perheelleen!



Ja kysymys ap:n arvostelijoille: jos teidän terve lapsenne sairastuisi syöpää, voisitteko käsi sydämellä vannoa rakastavanne tuota sairautta?

Eipä tuollaiseen oikein mitään varsinaista lohtua nimittäin voi antaa. Teidän elämällä on tuollaiset puitteet tällä hetkellä, eikä sille mitään mahda. Varmasti masentaa ja surettaa, ja tuntuu epätoivoiselta. Ehkä sinä tarvitsisit enemmän lepoa ja mahdollisia hengähdystaukoja? ONko apua saatavilla mistään?

Kuitenkin kun tuo on teidän elämän realiteetti tällä hetkellä, niin pystyisikö sitä edes ihan pikkuhiljaa alkaa etsimään niitä ilonlähteitä joistain ihan pienistä asioista? Lukea kivaa kirjaa ääneen, josta sinä ja lapsesi nautitte? Tiedätkö, siis ihan pienistä asioista hakea voimaa ja iloa tuon arjen keskelle. Koska tuskin on ihmeparantumista tapahtumassa, niin aika lapsesi kanssa tulee kulumaan joka tosi ankeissa tai sitten edes vähän iloisemmissa merkeissä.

Mä kyllä uskon että sä olet joka tapauksessa hyvä äiti, vaikka aika surulliselta nyt kuulostatkin. Toivon voimia teidän perheeseen.

Vierailija:

Aluksi ajattelinkin, että kyllä se tästä, varmasti löytyy lääkkeitä ja sitä rataa. Mutta kun viikot, kuukaudet ja vuodet kuluvat, lapsi on sairas ja oksentelee, niin ei nyt oikein tunnu kovin mukavalta.

Tietysti hyvä äiti on aina iloinen ja tarmokas sekä löytää positiivista energiaa vaikka maailma räjähtäisi ympäriltä, mutta voin sanoa, että en ole sellainen. En ole niin hyvä äiti.

Pikkuhiljaa voi kai sopeutua tilanteeseen tai alistua. Mutta hyväksyä??? Ehkä ymmärrän sanan jotenkin erilailla kuin muut, mutta minusta on rankkaa vaatia, että äidin pitäisi hyväksyä, että hänen lapsensa on vakavasti sairas.



Jos minun lapseni olisi sairas tai kehitysvammainen, kapinoisin varmasti sitä vastaan. Vaikka kyseessä olisi pienikin juttu. Esim. vain diabetes. Jokainen vanhempihan toivoo ja haluaa omilleen parasta. Siksi minusta on ihan ymmärrettävää, ettei pysty sopeutumaan/hyväksymään. Asian kanssa on vain opittava elämään. Eikä se varnasti vähennä rakkautta lapseen mitenkään.

Vierailija:

Pikkuhiljaa voi kai sopeutua tilanteeseen tai alistua. Mutta hyväksyä??? Ehkä ymmärrän sanan jotenkin erilailla kuin muut, mutta minusta on rankkaa vaatia, että äidin pitäisi hyväksyä, että hänen lapsensa on vakavasti sairas.

Jos minun lapseni olisi sairas tai kehitysvammainen, kapinoisin varmasti sitä vastaan. Vaikka kyseessä olisi pienikin juttu. Esim. vain diabetes. Jokainen vanhempihan toivoo ja haluaa omilleen parasta. Siksi minusta on ihan ymmärrettävää, ettei pysty sopeutumaan/hyväksymään. Asian kanssa on vain opittava elämään. Eikä se varnasti vähennä rakkautta lapseen mitenkään.

Toisinaan olen saanut paljonkin syytöstä osakseni kun sanon etten haluaisi vaihtaa lapseni vammaa pois. Että jopa rakastan sitä.

Monesti minut on leimattu itsekkääksi ja kylmäksi äidiksi joka ei ajattele lapsensa parasta. Koska jokaisen lapsen paras on syntyä terveenä. Jotenkin vaan uskon että asioilla oli tarkoituksensa, jokin suurempi voima päätti että meidän lapsen on tarkoitus syntyä kehitysvammaisena, se on hänen " parhaansa" .

Vaikka asioita kuinka pohdin, en tunne minkäänlaista katkeruutta tai pahaa oloa lapsen vammasta. en vaan löydä itsestäni noita tunteita. Toki arki joskus väsyttää, sitähän se tekee terveenkin lapsen kanssa. Silti päivääkään en vaihtaisi pois.

Onko minussa jotain vikaa?

Ihan näin luvalla sanoen, en ymmärrä näkemystäsi. Itselleni on ollut vaikea hyväksyä lapsen korvakierrettäkään, joten kehitysvammaa en varmasti voisi hyväksyä koskaan. Saati sitten rakastaa.



Mielestäni jokaiselle lapselle on todella parasta syntyä terveenä, joten on ihan luonnollista toivoa lapselleen terveyttä. Jos lapsi on vammainen on asian kanssa opittava elämään, eihän sille mitään voi. Mutta vamman ihannoinnissa ja rakstamisessa on mielestäni jotain sairasta taustalla. En voi ymmärtää miten kukaan pystyy toivomaan vammaista lasta.