Koulukiusaajat - kadutteko nyt aikuisiällä?

Minua ihmetyttää nämä mielipiteet "kiusatussa on itsessään vikaa". Täydellistä ihmistä ei olekaan. Kiusaajakin voi joutua kiusatuksi, koska kiusaa. Eikös se ole oikein hyvä syy kiusata? Kiusaamiseen taipuvainen löytää josta kusta itseään heikommasta aina jotain vikaa, että oikeuttaa itselleen kiusaamisen. 

Kiusaajassa on aina vikaa, myös lapsessa. Minä olin itse pääasiassa kiusattu, mutta sorruin yhdessä vaiheessa syrjään jättämiseen, kun pääsin itse "suosittujen porukkaan". Syy, miksi minut otettiin välillä tuohon, oli se, että minulla oli osaamista ja haluttiin ryhmätöihin tekijäksi. Kyllä minä kadun, että en ollut mukavampi niille, jotka olivat vielä enemmän hyljeksittyjä kuin minä. 

Mikä omalla kohdallani riitti kiusaamiseen, oli vanhempieni näkyvyys paikkakkunnalla sekä veljeni vammaisuus. Kyllähän nämä olivat ihan hirveät viat. 

Mitä sanon nyt kiusaajistani, on kiusaamista sekin. Mutta minua kiusasivat vain tyhmemmän puoleiset tyypit. jotain kertoo se, että kerran yksi poika huuteli äpäräksi. Kyseinen poika on itse sellainen, jonka isää ei tiedä edes välttämättä äitinsä, joten ei ressukka tainnut edes tietää mitä sana tarkoittaa. 

Kaduin teini-iässä, olin todella epävarma ja ongelmainen lapsi. En varsinaisesti ollut suurimmasta päästä oleva kiusaaja, mutta jätin porukasta pois ja syrjin. Eräälle tuli joskus kaverin kanssa sanottua kamalia asioita (koska kuvittelimme sen olevan hauskaa ja että olisimme "koviksia"). Vuosia jälkeen pyysin häneltä anteeksi.

Kenties kiusattuni ovat antaneet minulle anteeksi, mutta kesti aikansa antaa anteeksi itselleni. Myös omille kiusaajilleni (olin pahasti kiusattu, joka jatkui myös vapaa-ajalla) kesti aikansa antaa anteeksi.

Epävarmoina nuorina olemme tehneet päätöksiä ja käyttäytyneet niin, miten ei olisi pitänyt. En tahtoisi, että minua tuomitaan menneisyyteni virheistä, koska lapsena ei osaa ajatella vielä kovin vastuuntuntoisesti. Lapset sortuvat ryhmäpaineen alla ja joukossa tyhmyys tiivistyy. Harva nuori vielä uskaltaa olla oma itsensä ja menee massan mukana. 

Lapsena pyöri sellainen kuvitelma, että jos itse ei ollut "kovis" ja kiusannut, tuli kiusatuksi. Sitä tavallaan turvasi oman selustansa liikkumalla oikeissa piireissä ja käyttäytymällä tietyllä tapaa.

Skidinä mua kiusattiin ihan vaan sen takia ettå olen venäläinen. Ymmärrän toki et oli 90 luku ja silloin venäläisiin suhtauduttiin pahemmin kuin nykyään mutta en koe että ansaitsin sitä. Opettajat olivat tosi kädettömiä noissa asioissa, oli turha edes sanoa heille mitään kun tuli vaa enemmän ongelmia jos kiusaaja joutui puhutteluun. Minua kiusattiin myös siitä syystä ettei minulla ollut merkki vaatteita, siihen aikaan oli fubut, micmacit, bronxit, adut ymym. Enkä voinut sille mitään sillä äiti opiskeli ja isä oli ainoa työssäkäyvä meidän perheessä ja isä joutui silloin velkoihin koska mälläs vahingossa kaverinsa auton eikä vakuutus korvannut sitä joten joutu faija kustantamaan remontin itse jonka takia me syötiin pelkkii pakastevihanneksii ja harvoin edes lihaa. En kanna kaunaa sillä olen sentään kasvanut kunnon ihmiseks, olen veronmaksaja ja perheen isä, kun taas yksi niistä joka kiusas mua kuoli, toinen masentunut, työtön ulosottolainen. Olen yleensä pitänyt heikkojen puolia josta olen myös joutunut kiusauksen uhriksi, enkä koskaan ollu nyrkkeily säkki vaan pistin vastaan vaik tiesin etten pärjää. Jos tänä päivänä joutuisin kiusatuksi löytäisin keinot kostaa ja jokaisen kiusatun pitäisi muistaa se ettei saa olla nöyrä ja antaa periksi vaan täytyy taistella ja löytää keinoja pistää vastaan kunhan ei ole nynny. Turha kuunnella niitä jotka sanovat ettå täytyy paeta tai kertoa opettajillee sillä se ei toimi, turpaan vaan samantien ja ihan sama vaik ei pärjää. Kiusaajat saattavat nähdä että kiusattu on liian vaikee ja antavat sitten olla.

Yhden kerran koulukiusasin. Ja kyllä kadun, tein typerästi, myönnän ja pyydän anteeksi Sinulta, jonka nimeä en nyt tähän hätään muista. Kaadoin sinistä väriä paperillesi.

Kyllä. Häpeän sitä. Kiusasin n 12-14 vuotiaana. Meni lampaana mukaan muutaman muun kiusaajan mukaan. Älysin hävetä kiusaamista jo muutaman vuoden päästä. Näin jälkikäteen harmittaa myös, että asiaan ei puututtu. Opettajat eivät voineet olla näkemättä tätä.

Minua kiusattiin yläasteella. Kerran löin kiusaajajoukon johtajaa nyrkillä naamaan niin, että hänen hampaansa katkesi. Kiusaaminen loppui siihen ja sain olla rauhassa.

Psykiatristen sairaaloiden ja psykiatrisen avohoidon potilaita on todella suurta osaa koulukiusattu. Ette te kiusaajat ymmärrä miten vuosia jatkunut koulukiusaaminen voi nujertaa kehittyvän lapsen tai nuoren itsetunnon ja aiheuttaa loppuelämäksi pelkoja, traumoja, vakavia psyykkisiä oireita, joista kaikki eivät koskaan selviä. Anteeksipyyntö ei saa tehtyä tekemättömäksi, mutta yhteydenotto entiseen kiusattuun voi olla merkityksellinen teko. Antakaa sen kiusatun päättää miten hän siihen suhtautuu. Raukkamainen tekosyy olla pyytämättä anteeksi, kun ei se muka kuitenkaan mitään muuta. Voihan anteeksipyynnön lisäksi kysellä muitakin kuulumisia ja antaa yhteydenotolla arvoa kiusatulle, edes nyt.

En tunnista sitä ihmistä, joka kiusasi. Nyt pitäisin häntä kammottavana öykkärinä, mutta en samastu hänen tekoihinsa millään lailla.

Hämeenlinnan Myllymäen ala-asteella kiusattiin jatkuvasti muutamia tyttöoppilaita. Eikö yhtään kaduta Aki ja kumppanit (mm. Saksa) 90-luvulla?

En ole ollut koulukiusaaja, mutta vapaa-ajan harrastuksissa tuli pari kertaa kiusattua heikompia. Kyllä kaduttaa nyt jälkikäteen.

Kaduttaa se, että en tarpeeksi huomannut, että joku jää täysin yksin. Jotenkin niistä tuli näkymättömiä.

Kaduttaa se, että kun yritin kovasti puolustaa kiusatuksi joutunutta kaveria, turhauduin, kun hän ei itse uskaltanut itseään puolustaa ja luovutin liian helpolla, kun aloin itse saada myös huutelua ja kiusaamista osakseni tämän tytön takia. Itsesuojelu meni ystävyyden edelle.

Ja sekin kaduttaa, että en puuttunut asiaan, kun näin monia muita kiusattavan.

Nyt kun aikuisena asioita mietin, en tehnyt näitä asioita ilkeyttäni, vaan ymmärtämättömyydestä. En tiennyt miten toimia enkä tajunnut, miten nämä kiusattuun/hyljeksittyyn vaikuttaa. Pelkäsin joutuvani itse silmätikuksi ja jääväni yksin.

Itsekin koin tietyn porukan osalta lievää kiusaamista, pahan puhumista, huutelua, ulkopuolelle jättämistä. Tämä kiusaajaporukka koostui niistä ns. suosituista oppilaista jotka kiusasi meitä muita, muualta tulleita, hiljaisia, ulkopuolisia. Onneksi minulla kuitenkin oli kaveriporukka, enkä jäänyt yksin ja jollain tavalla olin kova luu, että säästyin pahimmalta kiusaamiselta, kun uskalsin sanoa vastaan.  Tuo vähäinenkin kiusaaminen jätti jäljet. Itsetunto oli huono pitkään enkä uskalla lähestyä ihmisiä ja yrittää hankkia ystäviä. Koen pelkoa siitä, että minun kanssani ei haluta oikeasti olla. Ja tämä oli pientä, voi vain kuvitella miltä tuntuu niistä rankasti kiusatuista.

Vielä aikuienakin tekisi mieli haistattaa paskat niille kiusaajille jotka kiusasi muita ja myös minua. Toivottavasti en törmää näihin tyyppeihin koskaan.

Suoraan sanottuna en kadu. Minulla on edelleen sellainen tunne, että kiusani kohteeksi joutuneet saivat juuri sitä mitä tilasivatkin. Olen pahoillani, mutta näin sen koen. 

Mä olen kiusannut tasan kerran, ja kadun sitä hirveästi. Olin oikeudenmukainen ja heikomman puolustaja jo pienenä, sellainen että menin väliin jo päiväkodissa kuulemma jos joku kiusasi. Muistan kun ekalla luokalla luokasta valittiin kivoin kaveri ja se olin minä. En ikinä jättänyt ketään yksin ja lelujenvaihtopäivänä toin varalelun niille keillä ei ollut.

Meidän perhe muutti usein ja ilmeisesti kolmannella luokalla se vaikutti jotenkin muhun, ja uudessa koulussa oli sellainen kovisjengi tyttöjä jossa tosi kärkkäästi arvosteltiin muiden ulkonäköä. Mulla oli kuulemma iso nenä ja haisin pahalle, rumat vaatteet ja köyhä perhe. Varmaan kaikki totta. Liittouduin yhden toisen tytön kanssa ja yhdessä sitten oltiin muka koviksia nelosluokalla. Meidän luokalle tuli venäläinen tyttö jota me koulumatkalla kiusattiin. Muistan vielä sen, että kaveri käski mun heittää lumipalloilla sitä tyttöä ja me heitettiin ja se tyttö itki ja juoksi karkuun. Seuraavana päivänä meidän opettaja otti meidät puhutteluun ja siellä oli se venäläinen tyttö myös. Se tyttö itki. Meidän opettaja halveksui meitä NIIN paljon, sanoi vielä että oli erityisen pettynyt muhun ja että tästä ei selvitä näin helpolla. Oltiin jälki-istunnossa ja pyydettiin tytöltä anteeksi. Tuli ihan kauhean paha olo itselle ja se on eka ja vika kerta kun kiusasin ketään. Meistä tuli lopulta kaverit, mutta koskaan en itselleni ole antanut tuota anteeksi. 

En ole keksinyt mitään muuta syytä tuohon kun sen, että kun itse joutui kiusatuksi, sitä kiusasi sitten vielä itseäänkin heikommassa asemassa olevaa kielitaidotonta tyttöä. Se oli raukkamaista ja sairasta.

Omaan kokemukseeni vedoten voisin väittää, että koulukiusaaminen loppuu vain jos koulu puuttuu siihen todella napakasti ja pakottaa kiusaajat kohtaamaan kiusatun ja sen surun mikä siitä tulee. Mä en unohda koskaan sitä tytön ilmettä kun opettaja puhui meille vihaisesti ja halveksui meidän tekoa. Sen jälkeen mä en ole kiusannut ketään, muistan vieläkin sen fyysisen pahan olon itsellä, kun olin aiheuttanut toiselle hätää.

Vierailija kirjoitti:

En oikeastaan ole katunut. 

Se oli sen hetkistä elämää ja minun tapani toimia yhteisössä. Ovatko kiusatut pyytäneet ärsyttyvyyttään anteeksi keneltäkään. Kiusaaminen on oikeasti vastavuoroinen prosessi. En edes käyttäisi kiusaamis-sanaa. Häiriintyneet vuorovaikutustaidot kummaltakin puolelta. Yksikään kiusattu ei ole "syytön" eikä yksikään lapsena kiusannut "syyllinen". 

Aikuiselta voi jo odottaa kypsyyttä tarkastella asiaa itsensä ulkopuolelta ja kontrolloida käytöstään toisin. Työpaikalla en ole koskaan ketään kiusannut enkä muutenkaan alakoulun jälkeen. 

Tässähän meillä on aito kokoomuslainen ihmisperse, jo lapsesta asti häpeilemätön ja paatunut.

Katumus on väärä sana. Siihen liitän omantunnon tuskat ja jonkin tason ahdistuksen asiasta. Eli en kadu. 

Pidän toki tekojani vääränä ja en enää toimisi niin. Koen, ettei ollut valmis ihminen silloin ja toimin niiden resurssien varassa mitä tunne-elämässäni silloin oli. 

Eli olin epäempaattinen ja vallanhaluinen. 

En ole ajatellut pyytää anteeksi. Se olisi minusta alentuvaa. Yksi on kuollutkin onnettomuudessa muutama vuosi sitten. 

Mitähän nämä ihmiset ovat, jotka toivottavat kiusaajat "saunan taakse" ym. muita täysin käsittämättömiä seuraamuksia? 

Luulevat olevansa jotenkin parempia ihmisiä kuin lapsena muita kiusanneet?

Nämä ei ole ihan niin mustavalkoisia asioita. Kuten hyvin on nähty, osan "rooli" vaihtelee kiusatusta kiusattuun, eli kyse on aika pitkälle opportunismista. En siis laittaisi automaattisesti mitään kruunua kiusattujenkaan pään ylle, koska mahdollisuuksien mukaan he usein muuttuvat kiusaajiksi, jos siitä on vaan etua itselle. Jos taas kiusatulla on pokkaa kieltäytyä itse kiusaamasta, vaikka saisi sillä tavalla mahdollisuuden päästä itse asemastaan pois, on se mielestäni erittäin arvostettava piirre ja kertoo henkisestä selkärangasta. Tällaiselle ihmiselle/nuorelle/lapselle annan vilpittömän arvostukseni.

Ei kaduta, sillä omasin silloin alkoholistisen ajatusmaailman ja nyt aikuisena synnyin uudeksi ihmiseksi, kun parannuin rukouksen ihmeellisellä voimalla luonteeni virheistä ja annoin ne Korkeimman Voiman huomaan.

Vierailija kirjoitti:

Mitähän nämä ihmiset ovat, jotka toivottavat kiusaajat "saunan taakse" ym. muita täysin käsittämättömiä seuraamuksia? 

Luulevat olevansa jotenkin parempia ihmisiä kuin lapsena muita kiusanneet?

Traumat aiheuttavat joissakin psyykkisesti heikoissa ihmisissä reaktioita, jotka tuomitsevat heidät samaan roskaväkeen kiusaajiensa kanssa. Sen sijaan ne, jotka säilyttävät inhimillisyytensä ja rationaalisen järkensä traumoista huolimatta, ovat ensiluokkaista porukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Suoraan sanottuna en kadu. Minulla on edelleen sellainen tunne, että kiusani kohteeksi joutuneet saivat juuri sitä mitä tilasivatkin. Olen pahoillani, mutta näin sen koen. 

tulet tajuamaan asian jos sinun lastasi tullaan joskus kiusaamaan, saako hekin sitten sen mitä tilaavat??