Koulukiusaajat - kadutteko nyt aikuisiällä?

Minun kiusaajani on jäänyt alamittaiseksi pätkäksi. Tuntuipa hyvältä kun näin.

Oli silloin isokokoinen mutta ilmeisesti pituuskasvu päättyi ala-asteella. Hahaa. Tumppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suoraan sanottuna en kadu. Minulla on edelleen sellainen tunne, että kiusani kohteeksi joutuneet saivat juuri sitä mitä tilasivatkin. Olen pahoillani, mutta näin sen koen. 

tulet tajuamaan asian jos sinun lastasi tullaan joskus kiusaamaan, saako hekin sitten sen mitä tilaavat??

Puutun ulkopuolisena tähän keskusteluun. Minua kiusattiin koska olin pienikokoinen ja murrosikäni alkoi paljon myöhempään kuin muilla ikäisilläni. Sen lisäksi minusta ei tullutkaan mitään suuririntaista ja kaarevalanteista naista vaan pysyin sirona ja hoikkana olemattomien muotojen saamisen jälkeenkin. Itse olen ok oman vartaloni kanssa koska se kuitenkin toimii vaikkei miellytä kaikkien silmää.

Mieheni on todella kovan luokan kiusaaja pienestä pitäen. Hänen sukulaisensa ovat kertoneet etteivät hänen edesmenneet vanhempansa kyenneet kasvattamaan laisinkaan poikaansa omien avio- ja alkoholiongelmiensa vuoksi. Miehelläni on vieläkin vaikeaa käyttäytyä kuten aikuinen ja normaali ihminen tekee kun on sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. Suhteemme alussa hän oli jopa ylpeä siitä, että hänellä oli ”munaa” olla ku’ipää muita ihmisiä kohtaan. Paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa kun olen saanut hänen silmänsä avautumaan käytökselleen.

Karma is the bitch voi tässäkin tapauksessa sanoa. Saimme kovista yrityksistä huolimatta vain yhden lapsen, jota kiusattiin päiväkodista lähtien. Sen verran teini on traumatisoitunut miltein koko elämänsä kokemastaan kiusaamisesta ettei hänestä ollut jatkamaan opintojaan peruskoulun jälkeen. Hän makaa ja syö kotona masentuneena vailla yhtään ystävää. Hän on niin pelokas ettei hän uskalla mennä edes psykologille. Mitä luultavimmin hänestä tulee jonain päivänä mielenterveyssyistä sairaseläkkeelle joutunut. Näin siis kohtalo tavallaan maksaa velkoja kiusaajalle takaisin. Samoin tapahtunee tulevaisuudessa oman lapsemme kiusaajille.

Lapsemme on tullut muuten luonteeltaan enemmän minuun eli on herkkä, taiteellinen ja eläinrakas sekä empaattinen. En ole uskovainen mutta totean, että tässä näkee Raamatun toteamuksen isien syntien kostamisesta jälkipolville olevan totta. En usko saavani ikänään lapsenlapsia eli ketju päättynee tässä tapauksessa lapseemme.

Olen yrittänyt puhua miehelleni siitä, että hänen on aivan turhaa raivota oman lapsensa kiusatuksi joutumisesta niin kauan kuin hän ei lotkauta korvaansa sille, että voisi käyttäytyä kuin aikuinen ihminen ja joko hyvittää jollain tavoin kiusaamilleen ihmisille tai edes pyytää heiltä aikuiseksi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Sen verran sitä ”munaa” pitäisi aikuiselta ihmiseltä löytyä.

En tiedä, onko mieheni perusluonne jotenkin huonompaa tekoa kuin muiden ikäistensä miesten perusluonne. Hän on erittäin kärkäs osoittelemaan toisten pikkuvikoja ja osoittamaan omaa tyytymättömyyttään ihan arkipäiväisistäkin asioissa. Olen monesti miettinyt, että sellaisen luonteen omaavan ihmisen elämä lienee tolkuttoman raskasta. Hän on joutunut nyt kärsimään voimatonta raivoa oman lapsensa tähden ja saa kantaa taakkaa kuolemaansa saakka.

Surullinen olen tästä. Eihän teidän lapsenne ole millään tavalla syyllinen yhtään mihinkään (siis miehesikään käytökseen), niin miksi hän syyttömänä joutuu tuollaiseen asemaan? Kyllä hänelle pitäisi kaikki tuki ja apu antaa, eikä jättää tuolla tavalla syrjäytymään. Hän ei todellakaan ansaitse tuollaista, kun ilmeisesti hän itse ei ole kenellekään mitään pahaa tehnyt.

Te, jotka puolustelette kiusaamistanne sillä, että kiusattu itse oli ärsyttävä ja kiusaaminen on vastavuoroinen prosessi, minulla on teille asiaa: Kiusaaminen ei ikinä ole vastavuoroista. Kyse on silloin riidasta. Kiusaamisesta puhutaan silloin, kun useampi ihminen käy joukolla yhden (tai kahden) kimppuun, ja toinen on alisteisessa asemassa ja kyvytön puolustautumaan.

Kiusaaminen on väkivaltaa, joko henkistä tai fyysistä. Ärsyttävyys ei ole syy olla ketään kohtaan henkisesti tai fyysisesti väkivaltainen. Se, että tällaista edes väitätte, kertoo teistä vaan sen, että olette kyvyttömiä kohtaamaan omia tekojanne ja niiden seurauksia. Se ei ole vahvan ihmisen merkki. Vieritätte omat julmat tekonne osittain kiusatun vastuulle, koska ette kykene kohtaamaan sitä, minkälaisia olette ja kuinka toisia kohtelette. Ensin kiusaatte, ja sen jälkeen syytätte kiusaamaanne ihmistä siitä, mitä te olette tehneet.

Ja teille, jotka täällä kadutte tekojanne: arvostan suuresti. Se on merkki siitä, että olette kypsyneet niin kuin ihminen yleensä kypsyy - toisin kuin nämä ensiksi mainitsemani ihmiset.

Jaa eikö maailma ollutkaan pumpulinen? Laumadynamiikka löytyy aina. Sellainen ihanne, ettei ketään kiusata, tapeta, raiskata tai hakata on mahdoton ihmiskunnalle. Olemme väkivaltaisissa olosuhteissa kehittyneitä, eikä viidakkoa oteta pois apinasta, vaikka apina ei viidakossa olekkaan.

Vierailija kirjoitti:

Puutun ulkopuolisena tähän keskusteluun. Minua kiusattiin koska olin pienikokoinen ja murrosikäni alkoi paljon myöhempään kuin muilla ikäisilläni. Sen lisäksi minusta ei tullutkaan mitään suuririntaista ja kaarevalanteista naista vaan pysyin sirona ja hoikkana olemattomien muotojen saamisen jälkeenkin. Itse olen ok oman vartaloni kanssa koska se kuitenkin toimii vaikkei miellytä kaikkien silmää.

Mieheni on todella kovan luokan kiusaaja pienestä pitäen. Hänen sukulaisensa ovat kertoneet etteivät hänen edesmenneet vanhempansa kyenneet kasvattamaan laisinkaan poikaansa omien avio- ja alkoholiongelmiensa vuoksi. Miehelläni on vieläkin vaikeaa käyttäytyä kuten aikuinen ja normaali ihminen tekee kun on sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. Suhteemme alussa hän oli jopa ylpeä siitä, että hänellä oli ”munaa” olla ku’ipää muita ihmisiä kohtaan. Paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa kun olen saanut hänen silmänsä avautumaan käytökselleen.

Karma is the bitch voi tässäkin tapauksessa sanoa. Saimme kovista yrityksistä huolimatta vain yhden lapsen, jota kiusattiin päiväkodista lähtien. Sen verran teini on traumatisoitunut miltein koko elämänsä kokemastaan kiusaamisesta ettei hänestä ollut jatkamaan opintojaan peruskoulun jälkeen. Hän makaa ja syö kotona masentuneena vailla yhtään ystävää. Hän on niin pelokas ettei hän uskalla mennä edes psykologille. Mitä luultavimmin hänestä tulee jonain päivänä mielenterveyssyistä sairaseläkkeelle joutunut. Näin siis kohtalo tavallaan maksaa velkoja kiusaajalle takaisin. Samoin tapahtunee tulevaisuudessa oman lapsemme kiusaajille.

Lapsemme on tullut muuten luonteeltaan enemmän minuun eli on herkkä, taiteellinen ja eläinrakas sekä empaattinen. En ole uskovainen mutta totean, että tässä näkee Raamatun toteamuksen isien syntien kostamisesta jälkipolville olevan totta. En usko saavani ikänään lapsenlapsia eli ketju päättynee tässä tapauksessa lapseemme.

Olen yrittänyt puhua miehelleni siitä, että hänen on aivan turhaa raivota oman lapsensa kiusatuksi joutumisesta niin kauan kuin hän ei lotkauta korvaansa sille, että voisi käyttäytyä kuin aikuinen ihminen ja joko hyvittää jollain tavoin kiusaamilleen ihmisille tai edes pyytää heiltä aikuiseksi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Sen verran sitä ”munaa” pitäisi aikuiselta ihmiseltä löytyä.

En tiedä, onko mieheni perusluonne jotenkin huonompaa tekoa kuin muiden ikäistensä miesten perusluonne. Hän on erittäin kärkäs osoittelemaan toisten pikkuvikoja ja osoittamaan omaa tyytymättömyyttään ihan arkipäiväisistäkin asioissa. Olen monesti miettinyt, että sellaisen luonteen omaavan ihmisen elämä lienee tolkuttoman raskasta. Hän on joutunut nyt kärsimään voimatonta raivoa oman lapsensa tähden ja saa kantaa taakkaa kuolemaansa saakka.

Tulipa hyvä mieli tämän lukemisesta. Ihana nähdä, että oikeus tapahtuu!! Kiusaaminen on jokaisen ihmisen omaa valintaa, ja on ihanaa, että sillä näyttää olevan seurauksia myös kiusaajille! En tosin usko, että kiusaajasta ikinä tulee hyvää ja tasapainoista vanhempaa lapsella, kun tietysti kypsymättömyys heijastuu lapsiin.

No ei se mielestäni ole ihanaa ja oikeutta jos kiusaajan lapsi kärsii, kyllä he ovat kuitemkin eri ihmisiä. Vähän kipeää olla iloinen toisen ongelmista oli isä kiusaaja tai ei.

Koulukiusaajistani 99% on tullut aikuisena vässyköitä ja säälittäviä tapauksia, huonon itsetunnon pönkittämistä tuo kiusaaminen on joka sitten konkretisoitui aikuisena sillä että ei pärjää elämässä.

Minua kiusattiin paljon ala-asteelta yläasteelle, kunnes mittani tuli viimein täyteen erään tietyn kiusaajani myötä. Hän oli todella ilkeä ja manipuloiva, mutta voitti ihmiset puolelleen jollain tapaa. Päätin kostaa hänelle, mikä johti siihen, että hänet eristettiin kaikista porukoista ja viranomaisten puuttumisen myötä hänen vanhempansakin katkaisivat välit häneen. Kuulemani perusteella hänellä ei nykyäänkään mene kovin hyvin.

Huomasin kuitenkin, etten lopulta saanut teostani mitään suurta täyttymystä, vaikka hänen yksinäisyytensä katseleminen tuntuikin hetken aikaa hyvältä. Toisinaan minua harmittaa, että olin tälle ihmiselle niin ilkeä, etenkin kun tiedän, miten hänelle kävi kostoni myötä. Hän oli pohjimmiltaan epävarma ja kotipuolessa oli monenlaisia ongelmia. Ehkä puhuisin hänen kanssaan kahden kesken sen sijaan, että kiusaisin häntä takaisin erilaisten välikäsien kautta, jos voisin palata ajassa taaksepäin.

Ja tämän vuoksi teidän kurkkunne viillellään auki, ettäs tiedätte.

Minulla on usein huono omatunto, kun kiusasin. Kotonani oli ongelmia ja se heijastui sitten noin. En pahasti ja myös puolustin kiusattuja, mutta silti on huono omatunto. Tapahtuneesta on yli 30 vuotta ja se tapahtui ala-asteella. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta ehkä tämä omatunto on todiste siitä, että näin aikuisena en hyväksy minkäänlaista kiusaamista ja puutun siihen välittömästi, jos sellaista näen. Voi kunpa sellaista olisi ollut silloinkin. Itse olin ala-asteeni opettajan kiusaama.