Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Suhteen ulkopuolinen suhde
Järki vai tunteet
07.12.2015 |
Tiedän jo tätä kirjoittaessa, että saan kunnon ryöpytyksen, mutta teen tämän silti.
Minulla on avioliiton ulkopuolinen suhde, joka on nyt kestänyt 3kk. Se, miten siihen olen ajautunut on oma lukunsa. Syy on ehkä kiteytettynä siinä, että olen vuosikausia tuntenut vain tyhjyyttä sisälläni, ei intohimoa, ei hyvää seksiä, ei sielunkumppanuutta/ihania avartavia keskusteluja. Olemme mieheni kanssa kuitenkin hyvä tiimi, joka hoitaa ja pyörittää arkea ja olemme käyneet yhdessä niin monta vastoinkäymistä elämässämme, etten pystyisi vaan jättää häntä kaiken kokemamme jälkeen.
Olen koko elämäni asettanut muut (lapset, miehen, ystävät, perheen) etusijalle huolimatta omista tarpeista, että tämä nyt varmaan kärjistyi jonkun henkisen protestin kautta ja päätin, että minullakin on oikeus tuntea ja nauttia edes vähän. Näin olen löytänyt itseni tästä pisteestä.
Suhteemme tämän myös varatun miehen kanssa on edennyt jotenkin tosi nopeasti, tunteet tulivat tosi nopeasti mukaan ja ensimmäistä kertaa vuosikausiin, tunsin olevani elossa. Siis aivan mieletöntä sielunkumppanuutta ja intohimoa, hän täytti sen kaiken, mitä olin vailla ja tuntui, että tilanne oli myös toisinpäin. Jotenkin elämä kotonakin alkoi olla helpompaa, kun oli jotenkin sellaisessa "onnellisessa" tilassa. En edes muistanut, miltä onnellisuus tuntuu.
Nyt kuitenkin yhdessä sovittiin, että on hidastettava tahtia. Nyt kun molemmat on tietoisesti laittanut jäitä hattuun, niin meidän tapaamisetkaan tai viestittely ei enää tuota samanlaista mielihyvää. Olen paljon varautuneempi hänen seurassa ja hänkin on jotenkin erilainen. Seksi on edelleen hyvää, mutta siitä puuttuu nyt se "jokin", minkä tunteiden näyttäminen ja näkyminen oli tuonut siihen. Minulla on edelleen vahvat tunteet häntä kohtaan, mutta joudun niitä piilottamaan. Jälkeenpäin tulee jotenkin paha mieli...
Mietin tässä, että kannattaako mun nyt vain lopettaa tämä suhde ja kärsiä aluksi särkyneestä sydämestä ja sen jälkeen tyhjyyden tunteesta muistaen, millaista se voisi olla vai yrittää nauttia tilanteesta vielä ja kärsiä myöhemmin? Kun samalla ajatuskin, etten kuulisi hänestä enää koskaan on todella ahvistava.
Mitä mieltä olette? Miten itse toimisitte minun tilanteessani?
Ja kyllä mä itsekin tiedän olevani paska ihminen, joskus vaan itsekkyys voittaa.
N37/2lasta
Kommentit (83)
Vierailija kirjoitti:
Voi ap. Tekstisi voisi olla omani. Pitkä avioliitto, ja ihan samanlaisia tuntemuksia. Seurauksena suhde joka kestänyt jo jonkun aikaa. Välillä yritin lopettaa, vain palatakseni takaisin suhteeseen. Itse mietin kysymyksiä olisinko onnellisempi jos eroaisin, haluanko yrittää pelastaa avioliittoni? Vai onko jo aika luovuttaa? Todennäköisyys sille että tästä toisesta suhteesta tulisi mitään vakavampaa on aika pieni, ei sillä ettenkö itse haluaisi, mutta luulen ettei toinen osapuoli ole valmis mihinkään vakavampaan. Elämä on..
Voi 51, tuntuupa tosi tutulta, joskin olen jo hyväksynyt ajatuksen siitä, etten eroa. En vaikka haluaisin.
Olen kai nyt juuri siinä sinun pisteessä, jossa yritit lopettaa. Kerroin hänelle hetki sitten, etten pysty jatkaa.
Järki siis voitti tunteen.
Olo on mitä paskin.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sä yrität vähän liikaa. Itsellä juuri kaukaisesti kaukaisesti samanlainen tilanne (rakastuin, mutta meillä ei ollut edes seksiä, mutta se toinen mies on minulle todella merkityksellinen ihminen), niin olen itse särkenyt sydäntäni pahasti juuri sillä, että siinä kohtaa, kun asiat eivät enää menneetkään omalla painollaan aloin yrittää saada niitä kuitenkin sujumaan. VIRHE. Ensinnäkin yritin saada sen toisen pysymään elämässäni ja sain kokea pettymyksiä. Iso virhe. Masennuin vähitellen niin, ettei tosikaan.
Se on ollut ihan hirveää. Nyt kun katson taaksepäin jo vähän tuosta suhteen toivomisesta irrottaneena tajuan, että se mitä sain olisn saanut ilman ponnistelujakin ja vääntämistä, yrittämistä saada tämä toimimaan. Olisi vain pitänyt luottaa siihen, että saa mitä tuleekin saada. En enempää. Enkä toisaalta vähempää. Jos tämä kakkosmiehesi on "sinun" jatkossakin tai suhteenne on jatkuakseen, niin se ei katoa, vaikket nyt tekohengittäisikään sitä jotenkin kouristuksenomaisesti pitäis kiinni siitä.
Minä olisin rikkonut avoliittoni jos mieheni ei olisi ollut ymmärtäväinen ja katselisi minun taapertamistani. Olen nimittäin vuosisadan elämänhallinnan menetyksessä tämän koko tunnesopan takia. Ja kyllä, se oli ihanaa. Mutta vain tuohon posteeseen saakka, jossa te olette nyt.
Liittosi on vakavassa vaarassa, ei miehesi reaktion takia, vaan sinun mahdollisen masentumisesi takia. Päästä irti ja luota siihen, että saat sen, mikä sinun täytyykin tuosta saada! Jos et enempää, niin kyllä, se oli sitten tuossa.
Kiitos vastauksestasi. Olet oikeassa sen masentumisriskin kanssa, siksi lopetin meijän jutun hetki sitten.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ap. Tekstisi voisi olla omani. Pitkä avioliitto, ja ihan samanlaisia tuntemuksia. Seurauksena suhde joka kestänyt jo jonkun aikaa. Välillä yritin lopettaa, vain palatakseni takaisin suhteeseen. Itse mietin kysymyksiä olisinko onnellisempi jos eroaisin, haluanko yrittää pelastaa avioliittoni? Vai onko jo aika luovuttaa? Todennäköisyys sille että tästä toisesta suhteesta tulisi mitään vakavampaa on aika pieni, ei sillä ettenkö itse haluaisi, mutta luulen ettei toinen osapuoli ole valmis mihinkään vakavampaan. Elämä on..
Voi 51, tuntuupa tosi tutulta, joskin olen jo hyväksynyt ajatuksen siitä, etten eroa. En vaikka haluaisin.
Olen kai nyt juuri siinä sinun pisteessä, jossa yritit lopettaa. Kerroin hänelle hetki sitten, etten pysty jatkaa.
Järki siis voitti tunteen.
Olo on mitä paskin.
-ap
Ymmärrän täysin. Ei missään olosuhteissa ole helppo tilanne. Ymmärrän itekin oman tilanteeni hankaluuden, enkä todellakaan ikinä suunnitellut tai kuvitellut olevani tässä pisteessä. Tiedän taas kerran että järjen pitää voittaa ennenkuin satutan tällä muita.. Eli sama minulla edessä, lopettaminen on se järkevin vaihtoehto ja tiedän että se pitää tehdä. Mutta sydän huutaa ihan muuta.. -51
Useimmissa viesteissä kehoitetaan ottamaan ero. Minulle se ei olut missään tilanteessa vaihtoehto ja sanoisinkin, että ihminen joka ei ole koskaan kokenut vastaavaa (ihanuutta, intohimoa) ei ehkä voi kuvitella minkälainen tuo tunne ja tilanne on.
Minulle ei ollut epäselvää ymmärtää, että kyseessä ei ollut parisuhde, tai edes tahto parisuhteeseen tämän uuden ihastuksen kanssa. 1. Mulla oli perhe ja 2. mulla oli tämä salamies. Erikseen molemmat.
Tajusin erittäin hyvin, että mitään vakavampaa ei tämän uuden miehen kanssa tulisi olemaan. Ei eroa, ei uutta avioliittoa.. Halusin hänet vain tyydyttämään nautintoani, antamaan sitä intohimoa, josta olin ollut paitsi jo vuosikymmenen. Minulla on ok mies, mutta en pysty muuttamaan häntä tuollaiseksi maailman ihanimmaksi rakastajaksi. Myös olosuhteet (koti vs. hotellit, arki vs. juhla) ovat mitä ovat. Arkeakin on elettävä ja juhla ei jatku loputtomiin.
Kuten kerroin, en etsinyt tietoisesti mitään suhdetta. Mulla oli aina helppoa löytää (mies)seuraa, mutta en pohtinut mitään vakavampaa kuin yhden illan jutustelut ja kotiin lähtö oman miehen luo.
Kun sitten tapahtui tämä tapaaminen, aivan äkkiarvaamatta tunsin niin valtavaa intohimoa, että lähes kuolin. Halusin tunnetta lisää. Eikä siihen auttanut mikään järjellinen ajattelu siitä, että ei näin saa tehdä, tai saat vielä näpeillesi. Kaikki rationaalisuus katosi.
Olen käynyt myös läpi yliseksuaalisuuden vaiheen, jota parikin kirjoittajaa kuvasi. Naimme aviomieheni kanssa kuin kanit. Tämä oli toki hänellekin "kiva yllätys", minulle laastarointia erosta. Pokasin baarissa itseäni nuorempia miehiä ja sain tyydytystä heidän huomiostaan. Ei ole järkevää sekään, mutta minkäs voit.
Elin jonkinlaisessa euforiassa, jollaista en ollut koskaan kokenut. Se oli ihanaa.
Jos antaisin sinulle neuvon se ei ole jättää salasuhdetta eikä myöskään se, että eroat miehestäsi. Neuvoni on elää edes kerran sydämen äänen mukaan. Meillä on vain yksi elämä.
Ajat ehkä nyt kahtasataa kohti kallion seinää, mutta se saattaa olla kaiken elämisen arvoista.
Kellekään ei taida tulla mieleen, että mies saa tietää tästä suhteesta ja avioliitto loppuu siihen paikkaan kuin seinään. Mitäs sitten? Salasuhde ei olekaan enää salasuhde, jännitys ja intohimo katoaa, suhde arkistuu ja muuttuu väsyneeksi arkiseksi vääntämiseksi uusperhekuvioineen. Uutta rakastajaa kehiin jännityksen tuomiseksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joitakin näitä tarinoita lukiessa tuntuu, että kirjoittajalla saattaisi olla kakkostyypin bipolaari...Nämä yllättävät intohimoiset kohtaamiset, joissa aviomiehenkin kanssa sitten naitattaa jatkuvasti jne. kuulostavat ihan hypomanialta.
Samoin se, että kärsii "arjesta" ja mikään ei tunnu miltään voi olla masennusvaihetta.
Jos on sen verran lieväoireinen bipolaari, että pystyy työt hoitamaan ok, se jää monesti diagnosoimatta
tai johonkin pahempaan alaviereisvaiheeseen ehkä otetaan masennuslääkettä, joka katastorfi bipolaarista kärsivälle monesti. Avioliitot ja perheet sitten menee, kun noissa hypomanian "tunsin uskomatonta sielunyhteyttä" kourissa tehdään ihan järjettömiä ratkaisuja.
Vierailija kirjoitti:
Kellekään ei taida tulla mieleen, että mies saa tietää tästä suhteesta ja avioliitto loppuu siihen paikkaan kuin seinään. Mitäs sitten? Salasuhde ei olekaan enää salasuhde, jännitys ja intohimo katoaa, suhde arkistuu ja muuttuu väsyneeksi arkiseksi vääntämiseksi uusperhekuvioineen. Uutta rakastajaa kehiin jännityksen tuomiseksi?
No voi kauheeta!! Jos se sohvalla apaattisesti makaava lenkkimakkaraa ja kaljaa kittaava plösö tulisi jätetyksi. Eipä ymmärtänyt omaa parastaan.
En ollenkaan ymmärrä miksi naisen pitäisi kiltisti kuluttaa ja pilata oma elämänsä jonkin epäkiinnostavan vätyksen seurassa.
Siinä missä miehet seikkailee ja nauttii elämästä, naisen pitäisi olla kiltisti nyrkin ja hellan välissä? Useimmat tekeekin tämän varmaan omasta tahdostaan kun ei ole menekkiä miesmarkkinoilla. Sitten täällä palstalla katkerana kitistään toisten onnesta ja elämästä, josta itse ei voi edes haaveilla.
Annan sympatiapisteeni alkuperäiselle kirjoittajalle. Go4it!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kellekään ei taida tulla mieleen, että mies saa tietää tästä suhteesta ja avioliitto loppuu siihen paikkaan kuin seinään. Mitäs sitten? Salasuhde ei olekaan enää salasuhde, jännitys ja intohimo katoaa, suhde arkistuu ja muuttuu väsyneeksi arkiseksi vääntämiseksi uusperhekuvioineen. Uutta rakastajaa kehiin jännityksen tuomiseksi?
No voi kauheeta!! Jos se sohvalla apaattisesti makaava lenkkimakkaraa ja kaljaa kittaava plösö tulisi jätetyksi. Eipä ymmärtänyt omaa parastaan.
En ollenkaan ymmärrä miksi naisen pitäisi kiltisti kuluttaa ja pilata oma elämänsä jonkin epäkiinnostavan vätyksen seurassa.
Siinä missä miehet seikkailee ja nauttii elämästä, naisen pitäisi olla kiltisti nyrkin ja hellan välissä? Useimmat tekeekin tämän varmaan omasta tahdostaan kun ei ole menekkiä miesmarkkinoilla. Sitten täällä palstalla katkerana kitistään toisten onnesta ja elämästä, josta itse ei voi edes haaveilla.
Annan sympatiapisteeni alkuperäiselle kirjoittajalle. Go4it!
Potkikaa vätysämmät se kaljaa kittaava ja makkaraa syövä paskamies pihalle! Eikö rohkeus tai rahat riitä vai mikä estää? Luusereita olette ihan itse ja syypäitä omaan onnettomuutenne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin kuten ketjussa aikaisemmin sanottiin tämä toinen sai minut unelmoimaan, what we could have had, mutta minusta sen unelmoiminen, että suhteessa olisi seksiä, josta nauttii ja omaa kumppania voisi rakastaa, koska hän ei ole loukannut seksuaalisuuden alueella, vaikkakin vika on itsessä, ei ole liikaa unelmoitu.
Mutta tietenkään minä en saa mitään tahtomaani, sehän nyt saattaisi vaikka satuttaa muita!
52
No eroa! Kyllä aikuinen ihminen on itse vastuussa onnellisuudestaan. Turha sun on täällä ruikuttaa, miten vika on aina miehessä.
Tai siis eroankin sitten kun löydän sen miehen joka nussii minut taivaisiin ja haluaa rakastaa minua enemmän kuin nykyinen mieheni. Miehelleni saattaisi olla myös ok, että mulla on seksiä toisten kanssa. Ainakin on sanonut näin. Eli sitä varten ei tarvitse edes erota.
52
Tätä en ihan ymmärrä. Miksi et koe olevasi seksuaalisesti yhteensopiva miehesi kanssa? Miksi sitä puolta ei mitenkään voi enää parantaa? Ja jos ei voi, niin eikö se kannata ottaa kunnolla puheeksi ja sitten ottaa ero sen takia? Sen jälkeen voit paremmin yrittää löytää sen miehen, joka nussii sinut taivaisiin. Ja myös miehelläsi on silloin mahdollisuus löytää nainen, joka haluaa olla miehesi nussittavana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kellekään ei taida tulla mieleen, että mies saa tietää tästä suhteesta ja avioliitto loppuu siihen paikkaan kuin seinään. Mitäs sitten? Salasuhde ei olekaan enää salasuhde, jännitys ja intohimo katoaa, suhde arkistuu ja muuttuu väsyneeksi arkiseksi vääntämiseksi uusperhekuvioineen. Uutta rakastajaa kehiin jännityksen tuomiseksi?
Sitten kelkka kääntyy ja alkaa epätoivoinen roikkuminen exässä, koska eihän nämä ämmät nyt mitenkään voi itseään elättää.
Vierailija kirjoitti:
Joitakin näitä tarinoita lukiessa tuntuu, että kirjoittajalla saattaisi olla kakkostyypin bipolaari...Nämä yllättävät intohimoiset kohtaamiset, joissa aviomiehenkin kanssa sitten naitattaa jatkuvasti jne. kuulostavat ihan hypomanialta.
Samoin se, että kärsii "arjesta" ja mikään ei tunnu miltään voi olla masennusvaihetta.
Jos on sen verran lieväoireinen bipolaari, että pystyy työt hoitamaan ok, se jää monesti diagnosoimatta
tai johonkin pahempaan alaviereisvaiheeseen ehkä otetaan masennuslääkettä, joka katastorfi bipolaarista kärsivälle monesti. Avioliitot ja perheet sitten menee, kun noissa hypomanian "tunsin uskomatonta sielunyhteyttä" kourissa tehdään ihan järjettömiä ratkaisuja.
No jotain vikaa päässä tuntuisi olevan, ellei sitten kyse ole puhtaasta itsekkyydestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nettitreffeistä voi löytää aika villejä nuoria sällejä. Suosittelen katsastamaan tarjonnan. Tällaisesta parikymppisestä orista nauttiinut http://aijaa.com/AiaBJk
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nettitreffeistä voi löytää aika villejä nuoria sällejä. Suosittelen katsastamaan tarjonnan. Tällaisesta parikymppisestä orista nauttiinut http://aijaa.com/AiaBJk
Mammojen piristykseksi toinenkin http://aijaa.com/5hNw63
Sama täällä, samat iät, vuodet ym. Minun sivusuhteeni on kestänyt llähes kaksi vuotta. Olen äärettömän onnellinen hänen kanssaan, tavataan kyllä aika harvakseltaan. Kun aika on kulunut, olen entistä varmempi, että tämä ihastus ei ohi mene vaan minun on erottava.
Ja kyllä, tällainennkin rakkaus on mahdollista, vaikkei mistään seksisuhteesta ole kyse!
Vierailija kirjoitti:
Joitakin näitä tarinoita lukiessa tuntuu, että kirjoittajalla saattaisi olla kakkostyypin bipolaari...Nämä yllättävät intohimoiset kohtaamiset, joissa aviomiehenkin kanssa sitten naitattaa jatkuvasti jne. kuulostavat ihan hypomanialta.
Samoin se, että kärsii "arjesta" ja mikään ei tunnu miltään voi olla masennusvaihetta.
Jos on sen verran lieväoireinen bipolaari, että pystyy työt hoitamaan ok, se jää monesti diagnosoimatta
tai johonkin pahempaan alaviereisvaiheeseen ehkä otetaan masennuslääkettä, joka katastorfi bipolaarista kärsivälle monesti. Avioliitot ja perheet sitten menee, kun noissa hypomanian "tunsin uskomatonta sielunyhteyttä" kourissa tehdään ihan järjettömiä ratkaisuja.
Ihanaa, sain diagnoosin! No, pakko vaan todeta, että aika ihanasta sairaudesta on kuitenkin kysymys ;)
En menisi sanomaan, että kyseessä on minkäänlainen masennus. Mun mielestä tän seikkailun suurin anti on ollut oivallus siitä, että parisuhde ei tapa tunteita, vaikka se vuosien jälkeen puuduttavaksi arjeksi meneekin. Ne ihanat intohimot on siellä piilossa ja ne saa käyttönsä, jos vaan haluaa.
Mä koin tavallaan seksuaalisen uudelleenheräämisen. Huomasin, että elämässä on vielä jotakin todella elämisen arvoista. Se kotona kalsareissaan vaappuva harmaavarpunen, jota aviomiheksi kutsutaan, ei ehkä herätä mussa enää mitään erityistä , mutta joskus jossakin voin kohdata ihanan seikailun.
Ja todettakoon, että arvostan todella niitä, jotka "rakastuvat mieheensä uudelleen vuoskymmenten jälkeen". Ikävä kyllä, se ei ole kaikille mahdollista.
Mulle, kuten varmaan monille naisille, on tärkeää saada positiivista huomiota. Vaikka vaan joku kiva kommentti tai huomionosoitus. Sillä jaksaa taas eteen päin. Positiivinen tulevaisuus tarkoittaa mulle sitä, että olen sinut itseni kanssa, nautin niistä kokemuksista ja hetkistä, joita olen kokenut. Ja, että tiedän, että joku kiva seikkailu ehkä odottaa vielä jossakin. Onko se mun "salainen onni" pois mun parisuhteesta? Ehkä ei. Eihän mieheni tiedä tästä mitään, eikä tarvitsekaan tietää. Hänelle olen edelleen se rakastettava pikkuvaimo, jonka kanssa arki sujuu mukavasti ja jota on kiva katsella. Ja mähän loistan - mies ei vaan välttämättä tiedä miksi.
Onko tuollaisia oikeesti olemassa... niinku niin itsekästä. Varastaa saa jos ei poliisi tiedä. Ota vaan se diagnoosi.
Jokainen ihminen tekee omat ratkaisut ja on myös aikuisena niistä vastuussa, näin ajattelen. Mutta tuomitsemaan ei kenenkään kannata ryhtyä. Jokainen tekee omat ratkaisunsa ja päätöksensä ihan itse omassa elämässään.
Alue: Aihe vapaa
No, katsotaan josko prosessini joskus olisi sellaisessa vaiheessa, että eroan miehestäni siksi, että haluan olla itsenäisempi. Mutta mies olisi siitä kuulemma surullinen. Mutta ehkä se luulee vaan. Tai sitten rakastun mieheeni, mutta en jaksa juuri nyt uskoa sitä.
52