Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Suhteen ulkopuolinen suhde
Järki vai tunteet
07.12.2015 |
Tiedän jo tätä kirjoittaessa, että saan kunnon ryöpytyksen, mutta teen tämän silti.
Minulla on avioliiton ulkopuolinen suhde, joka on nyt kestänyt 3kk. Se, miten siihen olen ajautunut on oma lukunsa. Syy on ehkä kiteytettynä siinä, että olen vuosikausia tuntenut vain tyhjyyttä sisälläni, ei intohimoa, ei hyvää seksiä, ei sielunkumppanuutta/ihania avartavia keskusteluja. Olemme mieheni kanssa kuitenkin hyvä tiimi, joka hoitaa ja pyörittää arkea ja olemme käyneet yhdessä niin monta vastoinkäymistä elämässämme, etten pystyisi vaan jättää häntä kaiken kokemamme jälkeen.
Olen koko elämäni asettanut muut (lapset, miehen, ystävät, perheen) etusijalle huolimatta omista tarpeista, että tämä nyt varmaan kärjistyi jonkun henkisen protestin kautta ja päätin, että minullakin on oikeus tuntea ja nauttia edes vähän. Näin olen löytänyt itseni tästä pisteestä.
Suhteemme tämän myös varatun miehen kanssa on edennyt jotenkin tosi nopeasti, tunteet tulivat tosi nopeasti mukaan ja ensimmäistä kertaa vuosikausiin, tunsin olevani elossa. Siis aivan mieletöntä sielunkumppanuutta ja intohimoa, hän täytti sen kaiken, mitä olin vailla ja tuntui, että tilanne oli myös toisinpäin. Jotenkin elämä kotonakin alkoi olla helpompaa, kun oli jotenkin sellaisessa "onnellisessa" tilassa. En edes muistanut, miltä onnellisuus tuntuu.
Nyt kuitenkin yhdessä sovittiin, että on hidastettava tahtia. Nyt kun molemmat on tietoisesti laittanut jäitä hattuun, niin meidän tapaamisetkaan tai viestittely ei enää tuota samanlaista mielihyvää. Olen paljon varautuneempi hänen seurassa ja hänkin on jotenkin erilainen. Seksi on edelleen hyvää, mutta siitä puuttuu nyt se "jokin", minkä tunteiden näyttäminen ja näkyminen oli tuonut siihen. Minulla on edelleen vahvat tunteet häntä kohtaan, mutta joudun niitä piilottamaan. Jälkeenpäin tulee jotenkin paha mieli...
Mietin tässä, että kannattaako mun nyt vain lopettaa tämä suhde ja kärsiä aluksi särkyneestä sydämestä ja sen jälkeen tyhjyyden tunteesta muistaen, millaista se voisi olla vai yrittää nauttia tilanteesta vielä ja kärsiä myöhemmin? Kun samalla ajatuskin, etten kuulisi hänestä enää koskaan on todella ahvistava.
Mitä mieltä olette? Miten itse toimisitte minun tilanteessani?
Ja kyllä mä itsekin tiedän olevani paska ihminen, joskus vaan itsekkyys voittaa.
N37/2lasta
Kommentit (83)
Eroaminen tarttuu ystävältä toiselle kuin virus, sanoo Heli Vaaranen.
Odotukset ovat katossa.
Pitkän parisuhteen ylläpitäminen on vaikeampaa kuin koskaan ennen. Ympäristön paine ei enää suojaa pitkää liittoa. Siinä on tietysti paljon hyvää: Ei tarvitse kestää väkivaltaista puolisoa vain sen takia, että ero olisi häpeä. Ihmisellä on oikeus elää elämää, jossa hän voi hyvin.
Kääntöpuoli on se, että myös ihan tavalliset liitot päättyvät eroon. Elämä on nykyään helppoa, harvan tarvitsee ponnistella äärirajoilla saadakseen ruokaa ja katon päänsä päälle. Silloin pintaan nousee onnellisuuden kaipuu, ja siksi myös parisuhteelta odotetaan valtavasti.
Ihminen on hyvään tottuva olento. Se, mikä tuntuu nyt ihan kelpo suhteelta, ei ehkä kohta enää riitäkään. Aina voisi olla mielikuvituksellisempaa, tyydyttävämpää.
Aarretta pitää kiillottaa.
Suomalaiset eivät ole sisäistäneet ajatusta parisuhteen hoitamisesta. Kannattaa miettiä, miltä puolisosta tuntuu jäädä aina toiseksi, kolmanneksi tai neljänneksi työn, lasten ja koiran jälkeen.
Myös vapaa-ajalta odotetaan paljon: pitäisi voida toteuttaa itseään ja virkistäytyä. Perheissä kipuillaan paljon sen kanssa, että kotona odottaa toinen työvuoro kodin- ja lastenhoidon parissa. Kuka sen kakun hoitaa? Kahden työssäkäyvän vanhemman perhemalli on historian mittapuulla niin tuore, että kotitöiden tasapuolisesta jaosta ei ole vielä lujia perinteitä, jotka kulkisivat suvussa.
Vaikka odotukset onnellisuudesta ovat hurjat, omassa liitossa oletetaan, että kerran solmittu suhde selviää omillaan. Niinhän se ei mene. Ihmissuhde on kallis aarre, jota pitää vaalia ja kiillottaa.
Nuoruudenihastus on hipaisun päässä.
Kun onnellisuuden kaipuuseen ja parisuhteen hoitamattomuuteen lisätään sosiaalinen media, saadaan uudenlainen soppa. Nettiflirtistä on tullut yhdenlaista kevytpornoa, ja kynnys ottaa yhteyttä suhteen ulkopuolisiin ihastuksiin on alentunut.
Kun omassa suhteessa on ongelmia ja vanha nuoruudenihastus on vain hipaisun päässä, vanha romanssi roihahtaa helposti uudelleen. Jos kummallakin on elämässään onnellisuus- aukko, viestittely johtaa helposti tapaamiseen ja enempäänkin.
Sinkkuraiteelle jää jumiin.
Eroaminen on helppoa, pysyvän suhteen löytäminen ei.
Suomessa on miljoona sinkkua. Se on hurja muutos ihmislajin käyttäytymisessä. Olemme aina hakeutuneet laumaan, hakeneet turvaa perheestä, mutta nyt monet ihmiset valitsevat yksinäisyyden.
Yksin elämisestä tulee helposti itseään ylläpitävä tilanne. Kun saa pitkään tehdä juuri niin kuin haluaa, sopeutuminen toisen kanssa elämiseen vaikeutuu.
Eroaminen tarttuu.
Ihminen on laumaeläin myös siinä mielessä, että matkimme toisten toimintaa. Tutkimuksissa on havaittu, että eroaminen tarttuu ystäväpiirissä. Kun yhdet kaveripiiristä uskaltautuvat eroamaan, toisille se on jo paljon helpompaa.
Toisaalta ystävät myös pitävät parisuhteita yllä. Pariskuntaillalliset ja muu sosiaalinen elämä tuovat kiinnostavuutta ja iloa jaettuun elämään. Jos haluaa säilyttää parisuhteensa, kannattaa pitää yhteisistä ystävistä kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote]
Kiitos vastauksestasi, kivaa kuulla, että joku on ollut samassa tilanteessa ja ymmärtää sen olon. Ihan mielenkiinnosta, oliko se siis vain yksi ilta vai jatkoitko suhdetta? Ja miten sun liiton kävi? Jos olette vieläkin yhdessä, niin oletko onnistunut tyytymään arkeen ja sen tuomaan tyhjyyteen vai kaipaatko edelleen sitä intohimoa?
Osut täysin oikeaan, sen pitäisi mennä niin ja jos osaisin suhtautua tähän omaan juttuun noin rauhallisesti, niin tilanne olisi mitä täydellisin. Mutta kun tunteet on mukana (ja se mies oli se, joka aloitti tunteista puhumisen ja niiden näyttämisen) niin tilanne on aika lailla toinen. Minulle kyllä riittäisi meidän suhde sellaisena, mitä se oli ennen kuin päätettiin laittaa jäitä hattuun, mutta en ole varma, pystynkö nyt kun se on jotenkin erilaista... Järki sanoo, että mitä nopeammin lopetan, sen parempi. Tunteet taas odottaa siltä jokaista viesti ja jokaista sanaa, jokaista tapaamista... Huonostihan minulle tässä käy either way, mutta en vain tiedä, mikä olisi oikea ratkaisu tälä hetkellä...[/quote]
Mun tilanne oli sellainen, että meidän suhteen esteeksi muodostui aivan mahdoton välimatka. Asuimme 500km päässä toisistamme ja käytännössä tapaamiset oli tosi vaikeeta järjestää. Hoidomme asiota muutaman kerran niin, että olin "työmatkalla", samoin hän. Se ei kuitenkaan pidemmän päälle ollut mahdollista ilman seurauksia. Molemmilla oli siis perhe ja olimme molemmat tavallaan "kunnon ihmisiä", emme pelimiehiä/naisia.
Jokainen tapaaminen oli vaivan arvoinen, se on sanottava.
Päätin kylmästi lopettaa suhteen, koska se oli niin äärettömän kivulista. Olin käytännössä aivan hajalla, kun tiesin, että emme tapaa. Ja tiesin, että meillä ei ole tulevaisuutta.
Meni monta kuukautta, kun olin käytännössä kuin kone: kävin töissä tekemässä rutiinit, hoidin kotia kuin kone, olin muissa maailmoissa... Mieheni saattoi tehdä viikon kotitöitä putkeen, koska minä luuhasin shoppailemassa, kirjastossa, lenkillä yms tuulattamassa ajatuksiani. Kotona oli tosi vaikeaa olla, kun olin niin puutunut siihen kotiarkeen ja en sietänyt miestä ja lapsia. Halusin olla yksin ja ajatuksissani.
Sitt mulle tuli vaihe, jossa selvästi "laastaroin" menetettyä suhdetta. Kävin silloin tällöin baareissa ja iskin miehiä. Vein jutun siihen saakka, kunnes näin, että saalis on rannalla ja jätin heidät . Siis en mennyt sänkyyn asti. En ollut aikaisemmin pelannut mitään peliä, nyt kaikki tuntui niin helpolta. Tätä kesti jonkin aikaa.
Nyt on jo helpompaa. En ajattele sitä miestä enää päivittäin ;) Tiedän, että kontakti on yhden tekstarin päässä, mutta en tee sitä, koska sydän ei enää kestäisi.
Kysyttiin tuosa aiemmin onko nainen varattu... on naimisissa miehen kansas, mutta heillä on pelkkä kaverisuhde. Ollaan tällä hetkellä enempi kuin kavereita. Itsellä ei ole omaa miestä kohtaa mitäön tunteita. Lasten takia kiikuttu kauan aikaa tässä tilanteessa.
minäpä kerron. omassa elämässä tilanne on hyvinkin ajankohtainen, olen ollut kahdessa suhteessa nyt kolme vuotta. samoin tämä toinen mies, kolme vuotta seurustellut naisystävänsä kanssa joista koko ajan ollut myös suhde minuun. itsellä takana pidempi suhde.
olemme lopettaneet kymmeniä kertoja. olemme puhuneet että asia menee liian vakavaksi eikä tässä ole järkeä. päättäneet lopettaa. aina pidämme max. viikon taukoa, olemme irrallamme toisistamme. kunnes emme pysty enää. en tiedä kuinka ja milloin tämä tulee loppumaan... elämä ilman toisiamme on vaan liian kamalaa. kumpikaan ei syö eikä nuku noina aikoina. tapaamme n. kerran viikossa..
teemme väärin, se on tiedossa. joku vaan pakottaa jatkamaan..
ikävä tosi asia.
Vierailija kirjoitti:
Mun tilanne oli sellainen, että meidän suhteen esteeksi muodostui aivan mahdoton välimatka. Asuimme 500km päässä toisistamme ja käytännössä tapaamiset oli tosi vaikeeta järjestää. Hoidomme asiota muutaman kerran niin, että olin "työmatkalla", samoin hän. Se ei kuitenkaan pidemmän päälle ollut mahdollista ilman seurauksia. Molemmilla oli siis perhe ja olimme molemmat tavallaan "kunnon ihmisiä", emme pelimiehiä/naisia.
Jokainen tapaaminen oli vaivan arvoinen, se on sanottava.
Päätin kylmästi lopettaa suhteen, koska se oli niin äärettömän kivulista. Olin käytännössä aivan hajalla, kun tiesin, että emme tapaa. Ja tiesin, että meillä ei ole tulevaisuutta.
Meni monta kuukautta, kun olin käytännössä kuin kone: kävin töissä tekemässä rutiinit, hoidin kotia kuin kone, olin muissa maailmoissa... Mieheni saattoi tehdä viikon kotitöitä putkeen, koska minä luuhasin shoppailemassa, kirjastossa, lenkillä yms tuulattamassa ajatuksiani. Kotona oli tosi vaikeaa olla, kun olin niin puutunut siihen kotiarkeen ja en sietänyt miestä ja lapsia. Halusin olla yksin ja ajatuksissani.
Sitt mulle tuli vaihe, jossa selvästi "laastaroin" menetettyä suhdetta. Kävin silloin tällöin baareissa ja iskin miehiä. Vein jutun siihen saakka, kunnes näin, että saalis on rannalla ja jätin heidät . Siis en mennyt sänkyyn asti. En ollut aikaisemmin pelannut mitään peliä, nyt kaikki tuntui niin helpolta. Tätä kesti jonkin aikaa.
Nyt on jo helpompaa. En ajattele sitä miestä enää päivittäin ;) Tiedän, että kontakti on yhden tekstarin päässä, mutta en tee sitä, koska sydän ei enää kestäisi.
Taidan olla nyt juurikin siinä tilanteessa, jossa tämä tuntuu liian tuskaliselta. Tiesin alusta asti, että huonosti mulle tulee käymään, mutta ajattelin sen olevan sen arvoista. Vähän niin kuin se, että lähtee baariin dokaamaan, siitäkin huolimatta että tietää huomenna olevan aivan mieletön krapula.
Se, mitä kerroit sun ylitsepääsemisprosessista, niin mulla on tainnut jo viime viikko mennä noissa tunnelmissa. Mikään ei kiinnosta, kaikki vaan v*tuttaa omia lapsia myöten, haluaisi vaan joko mennä koko ajan, että saisi ajatukset muualle tai sitten vaan hukuttautua sängyn pohjalle. Ei pysty keskittymään duunissa mihinkään ja puhumattakaan, että saisi jotakin aikaankin....
Huomaan itsestänikin, että nyt jo vaistomaisesti etsin jotain laastaria tähän mun oloon, mutten oikein tiedä, mikä laastari siihen edes auttaisi kun mielessä pyörii vain tämä yksi ihminen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun tilanne oli sellainen, että meidän suhteen esteeksi muodostui aivan mahdoton välimatka. Asuimme 500km päässä toisistamme ja käytännössä tapaamiset oli tosi vaikeeta järjestää. Hoidomme asiota muutaman kerran niin, että olin "työmatkalla", samoin hän. Se ei kuitenkaan pidemmän päälle ollut mahdollista ilman seurauksia. Molemmilla oli siis perhe ja olimme molemmat tavallaan "kunnon ihmisiä", emme pelimiehiä/naisia.
Jokainen tapaaminen oli vaivan arvoinen, se on sanottava.
Päätin kylmästi lopettaa suhteen, koska se oli niin äärettömän kivulista. Olin käytännössä aivan hajalla, kun tiesin, että emme tapaa. Ja tiesin, että meillä ei ole tulevaisuutta.
Meni monta kuukautta, kun olin käytännössä kuin kone: kävin töissä tekemässä rutiinit, hoidin kotia kuin kone, olin muissa maailmoissa... Mieheni saattoi tehdä viikon kotitöitä putkeen, koska minä luuhasin shoppailemassa, kirjastossa, lenkillä yms tuulattamassa ajatuksiani. Kotona oli tosi vaikeaa olla, kun olin niin puutunut siihen kotiarkeen ja en sietänyt miestä ja lapsia. Halusin olla yksin ja ajatuksissani.
Sitt mulle tuli vaihe, jossa selvästi "laastaroin" menetettyä suhdetta. Kävin silloin tällöin baareissa ja iskin miehiä. Vein jutun siihen saakka, kunnes näin, että saalis on rannalla ja jätin heidät . Siis en mennyt sänkyyn asti. En ollut aikaisemmin pelannut mitään peliä, nyt kaikki tuntui niin helpolta. Tätä kesti jonkin aikaa.
Nyt on jo helpompaa. En ajattele sitä miestä enää päivittäin ;) Tiedän, että kontakti on yhden tekstarin päässä, mutta en tee sitä, koska sydän ei enää kestäisi.
Taidan olla nyt juurikin siinä tilanteessa, jossa tämä tuntuu liian tuskaliselta. Tiesin alusta asti, että huonosti mulle tulee käymään, mutta ajattelin sen olevan sen arvoista. Vähän niin kuin se, että lähtee baariin dokaamaan, siitäkin huolimatta että tietää huomenna olevan aivan mieletön krapula.
Se, mitä kerroit sun ylitsepääsemisprosessista, niin mulla on tainnut jo viime viikko mennä noissa tunnelmissa. Mikään ei kiinnosta, kaikki vaan v*tuttaa omia lapsia myöten, haluaisi vaan joko mennä koko ajan, että saisi ajatukset muualle tai sitten vaan hukuttautua sängyn pohjalle. Ei pysty keskittymään duunissa mihinkään ja puhumattakaan, että saisi jotakin aikaankin....
Huomaan itsestänikin, että nyt jo vaistomaisesti etsin jotain laastaria tähän mun oloon, mutten oikein tiedä, mikä laastari siihen edes auttaisi kun mielessä pyörii vain tämä yksi ihminen...
Teillä, jotka olette ajautuneet tähän sivusuhteeseen, niin mikä siinä omassa miehessä ja suhteessa sitten on eniten pielessä? Onko se suhde aiemmin ollut jotain muuta ja muuttunut vuosien myötä vai oletteko vain kyllästyneet elämäänne ja alkaneet hakea uusia fiiliksiä sivusuhteella?
Olisit nyt edes tuhonnut vain yhden perheen itsekkyyttäsi, mutta 2 :O
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Teillä, jotka olette ajautuneet tähän sivusuhteeseen, niin mikä siinä omassa miehessä ja suhteessa sitten on eniten pielessä? Onko se suhde aiemmin ollut jotain muuta ja muuttunut vuosien myötä vai oletteko vain kyllästyneet elämäänne ja alkaneet hakea uusia fiiliksiä sivusuhteella?
Eiköhän alunperinkin ole menty yhteen väärän miehen kanssa, ettei vaan tarvitsisi olla yksin. Moni roikkuu miehessä esim. elintason takia.
Mikä helvetti siinä on niin Vaikeeta kirjoittaa eropaperit ettei tarvitse pettää?! Ette ole koskaan puolisoanne rakastaneet kun voitte olla tuollaisia lutkia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko salamiehellä avio/avovaimo vai pelkkä kevyt tai seurustelu suhde? Luulenpa että hajotatte monen elämän kun pidätte kuviota :/
Paljon on vajaamielisiä liikkeellä. Mistä tuollaisen akan/ukon tunnistaa, joka ei osaa hallita tunteitaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tietäisin et deittini olisi pettäneet ikinä, tai ystävänsäkään, olisi se suurin mahdollinen turn off.
Vauvat eivät hallitse tunteitaan. Pettämiseen kykenevä on infantiili. Eihän ketään myöskään lyödä vaikka tekee mieli?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten jo itsekin kerroit, siis elä ja nauti ota omaa aikaa .
Sinulla on vain yksi elämä ja nuoruus kuluu nopeasti .
Joskus on pakko olla itsekäs ja ajatella omaa parastaan , koska sitä ei kukaan muu tee .
Ymmärrän, ap, että tunteiden ja järjen ristitulessa painiminen on raskasta.
Kirjoitit, että olet koko ikäsi asettanut muut (lapset, miehen, ystävät, perheen) itsesi edelle. Tuo on ongelma, jota vain sinä itse voit työstää. Kelvollinen parisuhde (sellainenhan sinulla onkin) on hyvä pohja onnelliselle elämälle, mutta onnellisuuttasi et voi rakentaa vain sen varaan, kenen kanssa olet parisuhteessa. Sinun on opittava ottamaan itse vastuu omasta onnellisuudestasi. Jännittävät, intensiiviset keskustelut ja räiskyvä intohimo muuttuvat aina hyvässäkin pitkässä suhteessa osittain arjen kumppanuudeksi ja hyväksi tiimiydeksi. Mihin tilanteesi pitkällä aikavälillä muuttuisi, vaikka kuinka usein vaihtaisit kumppania, jos arjen saavuttua asettaisit aina jälleen muut itsesi edelle? Toki elämässäsi olisi sitä alkuhuumaa useammin. Tämä onkin jokaisen henkilökohtainen valinta, haluaako nauttia ennemmin jatkuvan alkuhuuman vai kallion lailla vakaan suhteen eduista. Vain sinä itse tiedät, kumpaa haluat elämältäsi.
Sinulla on mitä ilmeisimmin toimiva suhde tämänhetkisen aviomiehesi kanssa. Lisäksi teitä yhdistää kaikki yhdessä kokemanne. Onko sinulla syitä olettaa, että suhteesi jonkun toisen miehen kanssa olisi vaikkapa kymmenen vuoden jälkeen parempi, kuin minkä voisit nykyisen miehesi kanssa saavuttaa suhteeseen panostamalla? Minusta sinulla on kaikki edellytykset olla onnellinen, jos vain itse teet itsestäsi onnellisen. Et voi kenenkään uuden miehen vastuulle omaa onnellisuuttasi laittaa.
Vierailija kirjoitti:
Kuten jo itsekin kerroit, siis elä ja nauti ota omaa aikaa .
Sinulla on vain yksi elämä ja nuoruus kuluu nopeasti .
Joskus on pakko olla itsekäs ja ajatella omaa parastaan , koska sitä ei kukaan muu tee .
Tän täytyy olla trolli. Oma paras = hajottaa kasa elämiä?
Suhde piristää ja kaunistaa sinua, onnestasi pääsee osalliseksi myös puolisosi kun sinä olet hekumallisempi.
Ihmisen tulee elää.
Hieroja kirjoitti:
Suhde piristää ja kaunistaa sinua, onnestasi pääsee osalliseksi myös puolisosi kun sinä olet hekumallisempi.
Ihmisen tulee elää...Ei tuu kade sun kumppania kohtaan. Toivottavasti sulla ei ole kumppania, eikä tule.
Alue: Aihe vapaa
Kiitos vastauksestasi, kivaa kuulla, että joku on ollut samassa tilanteessa ja ymmärtää sen olon. Ihan mielenkiinnosta, oliko se siis vain yksi ilta vai jatkoitko suhdetta? Ja miten sun liiton kävi? Jos olette vieläkin yhdessä, niin oletko onnistunut tyytymään arkeen ja sen tuomaan tyhjyyteen vai kaipaatko edelleen sitä intohimoa?
Osut täysin oikeaan, sen pitäisi mennä niin ja jos osaisin suhtautua tähän omaan juttuun noin rauhallisesti, niin tilanne olisi mitä täydellisin. Mutta kun tunteet on mukana (ja se mies oli se, joka aloitti tunteista puhumisen ja niiden näyttämisen) niin tilanne on aika lailla toinen. Minulle kyllä riittäisi meidän suhde sellaisena, mitä se oli ennen kuin päätettiin laittaa jäitä hattuun, mutta en ole varma, pystynkö nyt kun se on jotenkin erilaista... Järki sanoo, että mitä nopeammin lopetan, sen parempi. Tunteet taas odottaa siltä jokaista viesti ja jokaista sanaa, jokaista tapaamista... Huonostihan minulle tässä käy either way, mutta en vain tiedä, mikä olisi oikea ratkaisu tälä hetkellä...