Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Suhteen ulkopuolinen suhde
Järki vai tunteet
07.12.2015 |
Tiedän jo tätä kirjoittaessa, että saan kunnon ryöpytyksen, mutta teen tämän silti.
Minulla on avioliiton ulkopuolinen suhde, joka on nyt kestänyt 3kk. Se, miten siihen olen ajautunut on oma lukunsa. Syy on ehkä kiteytettynä siinä, että olen vuosikausia tuntenut vain tyhjyyttä sisälläni, ei intohimoa, ei hyvää seksiä, ei sielunkumppanuutta/ihania avartavia keskusteluja. Olemme mieheni kanssa kuitenkin hyvä tiimi, joka hoitaa ja pyörittää arkea ja olemme käyneet yhdessä niin monta vastoinkäymistä elämässämme, etten pystyisi vaan jättää häntä kaiken kokemamme jälkeen.
Olen koko elämäni asettanut muut (lapset, miehen, ystävät, perheen) etusijalle huolimatta omista tarpeista, että tämä nyt varmaan kärjistyi jonkun henkisen protestin kautta ja päätin, että minullakin on oikeus tuntea ja nauttia edes vähän. Näin olen löytänyt itseni tästä pisteestä.
Suhteemme tämän myös varatun miehen kanssa on edennyt jotenkin tosi nopeasti, tunteet tulivat tosi nopeasti mukaan ja ensimmäistä kertaa vuosikausiin, tunsin olevani elossa. Siis aivan mieletöntä sielunkumppanuutta ja intohimoa, hän täytti sen kaiken, mitä olin vailla ja tuntui, että tilanne oli myös toisinpäin. Jotenkin elämä kotonakin alkoi olla helpompaa, kun oli jotenkin sellaisessa "onnellisessa" tilassa. En edes muistanut, miltä onnellisuus tuntuu.
Nyt kuitenkin yhdessä sovittiin, että on hidastettava tahtia. Nyt kun molemmat on tietoisesti laittanut jäitä hattuun, niin meidän tapaamisetkaan tai viestittely ei enää tuota samanlaista mielihyvää. Olen paljon varautuneempi hänen seurassa ja hänkin on jotenkin erilainen. Seksi on edelleen hyvää, mutta siitä puuttuu nyt se "jokin", minkä tunteiden näyttäminen ja näkyminen oli tuonut siihen. Minulla on edelleen vahvat tunteet häntä kohtaan, mutta joudun niitä piilottamaan. Jälkeenpäin tulee jotenkin paha mieli...
Mietin tässä, että kannattaako mun nyt vain lopettaa tämä suhde ja kärsiä aluksi särkyneestä sydämestä ja sen jälkeen tyhjyyden tunteesta muistaen, millaista se voisi olla vai yrittää nauttia tilanteesta vielä ja kärsiä myöhemmin? Kun samalla ajatuskin, etten kuulisi hänestä enää koskaan on todella ahvistava.
Mitä mieltä olette? Miten itse toimisitte minun tilanteessani?
Ja kyllä mä itsekin tiedän olevani paska ihminen, joskus vaan itsekkyys voittaa.
N37/2lasta
Kommentit (83)
Ei mee jakuluun miksi joku voi nauttia huijaamisesta. Jotkut rikollisetkin saa seksuaalista tyydytystä tehdessään rikoksia... Hullun hommaa. Sairasta. Ex-ukkoni oli tuollainen empaattisuuteen kykenemätön skitso ja sai sen kiinni jäädessään kokea ;D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko salamiehellä avio/avovaimo vai pelkkä kevyt tai seurustelu suhde? Luulenpa että hajotatte monen elämän kun pidätte kuviota :/
Pahoittelen että vastaus kesti, olin iltavuorossa töissä. Salamiehellä on aviovaimo. Olemme laatineet selkeät pelisäännöt siitä, ettei tämä meidän juttu saa vaikuttaa/satuttaa meidän kumppaneita ja ettei perheitä rikota tämän takia.
Aina riskit tietty on olemassa ja siksi nyt hidastettiinkin tahtia, ettei tulisi liikaa tunteita kehiin.
Sen euforisen ajan, mikä meillä oli, minulla suhde vaikutti "positiivisesti" myös muihin elämän osa-alueisiin. Meillä meni miehen kanssa paremmin kotona, vähemmän riitoja, halusin enemmän seksiä kotonakin, olin kaikin puolin paremmalla tuulella.
En missään tapauksessa sano, että tämä olisi siksi oikeutettua taikka hyvä juttu, väärin se on, ihan sama, miltä kantilta sitä katsoo...
Ja vaikka kuinka haluaisin yms, niin en koskaan olisi suostunut rikkomaan miehen suhdetta mun takia, en pystyisi elää sen kanssa.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, ap, että tunteiden ja järjen ristitulessa painiminen on raskasta.
Kirjoitit, että olet koko ikäsi asettanut muut (lapset, miehen, ystävät, perheen) itsesi edelle. Tuo on ongelma, jota vain sinä itse voit työstää. Kelvollinen parisuhde (sellainenhan sinulla onkin) on hyvä pohja onnelliselle elämälle, mutta onnellisuuttasi et voi rakentaa vain sen varaan, kenen kanssa olet parisuhteessa. Sinun on opittava ottamaan itse vastuu omasta onnellisuudestasi. Jännittävät, intensiiviset keskustelut ja räiskyvä intohimo muuttuvat aina hyvässäkin pitkässä suhteessa osittain arjen kumppanuudeksi ja hyväksi tiimiydeksi. Mihin tilanteesi pitkällä aikavälillä muuttuisi, vaikka kuinka usein vaihtaisit kumppania, jos arjen saavuttua asettaisit aina jälleen muut itsesi edelle? Toki elämässäsi olisi sitä alkuhuumaa useammin. Tämä onkin jokaisen henkilökohtainen valinta, haluaako nauttia ennemmin jatkuvan alkuhuuman vai kallion lailla vakaan suhteen eduista. Vain sinä itse tiedät, kumpaa haluat elämältäsi.
Sinulla on mitä ilmeisimmin toimiva suhde tämänhetkisen aviomiehesi kanssa. Lisäksi teitä yhdistää kaikki yhdessä kokemanne. Onko sinulla syitä olettaa, että suhteesi jonkun toisen miehen kanssa olisi vaikkapa kymmenen vuoden jälkeen parempi, kuin minkä voisit nykyisen miehesi kanssa saavuttaa suhteeseen panostamalla? Minusta sinulla on kaikki edellytykset olla onnellinen, jos vain itse teet itsestäsi onnellisen. Et voi kenenkään uuden miehen vastuulle omaa onnellisuuttasi laittaa.
Kiitos erittäin hyvästä vastauksesta, olet täysin oikeassa miltei kaikessa, mitä sanoit. Olen joskus ystäville juuri siitä avautunut (silloin kun ne ovat patistaneet minua eroamaan miehestäni), että mitä jos toisen kanssa menee samaan? Mitä jos vika ei ole miehessäni, vaan minussa ja siinä, etten osaa tyytyä arkeen? Se tässä vähän pelottaakin.
Olinner aikoinaan umpirakastunut mieheeni, hän oli kaikkea, mitä ikinä toivoa saatoinkaan. Sitten tuli ensimmäinen syrjähyppy, jonka hän tunnusti. Sitten tuli toinen (pitkä suhde), sitten kolmas. En tiedä edes näin jälkeenpäin, miksi annoin ne kaikki anteeksi. Olen vaan aina mennyt jotenkin sillä asenteella, että sellaista sattuu..Sitten tuli hänelle vakava masennus, joka ei vieläkään ole täysin hellittänyt. Vuosikymmenen olen kiskonut häntä siitä pahasta olosta keinoja kaihtamatta. Lapsetkin tehtiin siihen kaiken kukkuraksi. Jotenkin hänen masennus on muuttanut hänen persoonallisuutta niin paljon, etten näe edes rippeitä siitä ihmisestä, johon aikoinaan rakastuin. Toki rakastan miestäni syvästi, ollakaan me asuttu jo 17 vuotta saman katon alla enkä näin ollen voisi vain jättää häntä yksin kaiken kokemamme jälkeen. Mutta sellaista rakkautta, mitä näen kaveripiirissäkin olevan, minulla ei ole miestäni kohtaan. Koen, että rakastan häntä kuin veljeä tms, mutten koe rakastavani kuin miestä. Tämä heijastuu vahvasti myös makkaripuolelle. Tätä on kestänyt miltei 10 vuotta jo.
En usko, että meidän suhteesta saisi enää sellaista, mikä saisi minut viihtymään siinä. Hän on hyvin vakava, vaikka kuinka yritän, niin hauskoja hetkiä meillä ei ole. Rakastan puhumista ja ajatusten vaihtamista. Mieheni kanssa ei voi keskustella mistään muusta kuin kotiaskareasioista (kuka imuroi ja kuka pesee pyykit yms) sekä hänen työstä ja siinä olevista epäkohdista. Näistä olen useasti sanonut hänelle, mutta en voi olettaa/vaatia ihmistä muuttumaan.
Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudesta, mutten tiedä, pystyisinkö olemaan onnellinen, jos harjoittamisen mieheni ja lasteni kodin? Pystyisinkö olemaan onnellinen kun näkisin, miten rikki toinen on ja miten eromme vaikuttaa lapsiin. En usko. Siksi pysyn tässä suhteessa.
Se, mihin olen nyt itseni ajanut oli vuosikymmenen turhautumisen ja tyhjältä tuntumisen aiheuttama räjähdys, joka vain odotti vuoroansa. Paskat on nyt housuissa, mitä meninkään tekemään... mutta samalla, en ole varma tekisinkö toisin, vaikka voisin kääntää kellon toisinpäin. Se oli kuin eristyksessä oleva elinkautisvanki olisi päässyt ulkoilmaan hengittämään oikeaa ilmaa ja tuntemaan auringonvalon ja haistamaan vasta-ajetun nurmikon tuoksun. Toki sen jälkeen on vaikeampi olla taas omassa ikkunottomassa sellissä, mutta voi edes unissa muistella sitä olotilaa, joka sai tuntemaan itsensä eläväksi...
Sori näin pitkä tilitys.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, ap, että tunteiden ja järjen ristitulessa painiminen on raskasta.
Kirjoitit, että olet koko ikäsi asettanut muut (lapset, miehen, ystävät, perheen) itsesi edelle. Tuo on ongelma, jota vain sinä itse voit työstää. Kelvollinen parisuhde (sellainenhan sinulla onkin) on hyvä pohja onnelliselle elämälle, mutta onnellisuuttasi et voi rakentaa vain sen varaan, kenen kanssa olet parisuhteessa. Sinun on opittava ottamaan itse vastuu omasta onnellisuudestasi. Jännittävät, intensiiviset keskustelut ja räiskyvä intohimo muuttuvat aina hyvässäkin pitkässä suhteessa osittain arjen kumppanuudeksi ja hyväksi tiimiydeksi. Mihin tilanteesi pitkällä aikavälillä muuttuisi, vaikka kuinka usein vaihtaisit kumppania, jos arjen saavuttua asettaisit aina jälleen muut itsesi edelle? Toki elämässäsi olisi sitä alkuhuumaa useammin. Tämä onkin jokaisen henkilökohtainen valinta, haluaako nauttia ennemmin jatkuvan alkuhuuman vai kallion lailla vakaan suhteen eduista. Vain sinä itse tiedät, kumpaa haluat elämältäsi.
Sinulla on mitä ilmeisimmin toimiva suhde tämänhetkisen aviomiehesi kanssa. Lisäksi teitä yhdistää kaikki yhdessä kokemanne. Onko sinulla syitä olettaa, että suhteesi jonkun toisen miehen kanssa olisi vaikkapa kymmenen vuoden jälkeen parempi, kuin minkä voisit nykyisen miehesi kanssa saavuttaa suhteeseen panostamalla? Minusta sinulla on kaikki edellytykset olla onnellinen, jos vain itse teet itsestäsi onnellisen. Et voi kenenkään uuden miehen vastuulle omaa onnellisuuttasi laittaa.
Kiitos erittäin hyvästä vastauksesta, olet täysin oikeassa miltei kaikessa, mitä sanoit. Olen joskus ystäville juuri siitä avautunut (silloin kun ne ovat patistaneet minua eroamaan miehestäni), että mitä jos toisen kanssa menee samaan? Mitä jos vika ei ole miehessäni, vaan minussa ja siinä, etten osaa tyytyä arkeen? Se tässä vähän pelottaakin.
Olinner aikoinaan umpirakastunut mieheeni, hän oli kaikkea, mitä ikinä toivoa saatoinkaan. Sitten tuli ensimmäinen syrjähyppy, jonka hän tunnusti. Sitten tuli toinen (pitkä suhde), sitten kolmas. En tiedä edes näin jälkeenpäin, miksi annoin ne kaikki anteeksi. Olen vaan aina mennyt jotenkin sillä asenteella, että sellaista sattuu..Sitten tuli hänelle vakava masennus, joka ei vieläkään ole täysin hellittänyt. Vuosikymmenen olen kiskonut häntä siitä pahasta olosta keinoja kaihtamatta. Lapsetkin tehtiin siihen kaiken kukkuraksi. Jotenkin hänen masennus on muuttanut hänen persoonallisuutta niin paljon, etten näe edes rippeitä siitä ihmisestä, johon aikoinaan rakastuin. Toki rakastan miestäni syvästi, ollakaan me asuttu jo 17 vuotta saman katon alla enkä näin ollen voisi vain jättää häntä yksin kaiken kokemamme jälkeen. Mutta sellaista rakkautta, mitä näen kaveripiirissäkin olevan, minulla ei ole miestäni kohtaan. Koen, että rakastan häntä kuin veljeä tms, mutten koe rakastavani kuin miestä. Tämä heijastuu vahvasti myös makkaripuolelle. Tätä on kestänyt miltei 10 vuotta jo.
En usko, että meidän suhteesta saisi enää sellaista, mikä saisi minut viihtymään siinä. Hän on hyvin vakava, vaikka kuinka yritän, niin hauskoja hetkiä meillä ei ole. Rakastan puhumista ja ajatusten vaihtamista. Mieheni kanssa ei voi keskustella mistään muusta kuin kotiaskareasioista (kuka imuroi ja kuka pesee pyykit yms) sekä hänen työstä ja siinä olevista epäkohdista. Näistä olen useasti sanonut hänelle, mutta en voi olettaa/vaatia ihmistä muuttumaan.
Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudesta, mutten tiedä, pystyisinkö olemaan onnellinen, jos harjoittamisen mieheni ja lasteni kodin? Pystyisinkö olemaan onnellinen kun näkisin, miten rikki toinen on ja miten eromme vaikuttaa lapsiin. En usko. Siksi pysyn tässä suhteessa.
Se, mihin olen nyt itseni ajanut oli vuosikymmenen turhautumisen ja tyhjältä tuntumisen aiheuttama räjähdys, joka vain odotti vuoroansa. Paskat on nyt housuissa, mitä meninkään tekemään... mutta samalla, en ole varma tekisinkö toisin, vaikka voisin kääntää kellon toisinpäin. Se oli kuin eristyksessä oleva elinkautisvanki olisi päässyt ulkoilmaan hengittämään oikeaa ilmaa ja tuntemaan auringonvalon ja haistamaan vasta-ajetun nurmikon tuoksun. Toki sen jälkeen on vaikeampi olla taas omassa ikkunottomassa sellissä, mutta voi edes unissa muistella sitä olotilaa, joka sai tuntemaan itsensä eläväksi...
Sori näin pitkä tilitys.
-ap
Miksi siirrät oman pahan olosi uusien ihmisten niskaan, tuhoamalla? Omaa pahaa oloa ei nyt vaan paranneta toisten selkänahasta. Onko valheeseen perustuva hyvä hyvää kun koko kuvio on valetta. Haluatko että salarakkaan vaimon usko hyvään musertuu, samoin kuin kävi itsellesi miehesi rikkoessa suhteenne rikkomattomuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sovi sun puolisosi kanssa avoimesta suhteesta. Ei tartte kummankaan pettää.
Vierailija kirjoitti:
Miksi siirrät oman pahan olosi uusien ihmisten niskaan, tuhoamalla? Omaa pahaa oloa ei nyt vaan paranneta toisten selkänahasta. Onko valheeseen perustuva hyvä hyvää kun koko kuvio on valetta. Haluatko että salarakkaan vaimon usko hyvään musertuu, samoin kuin kävi itsellesi miehesi rikkoessa suhteenne rikkomattomuuden.
En ole omaa pahaa oloani parantamassa kenenkään selkänahasta repimällä. Olen toki vastuussa siitä, jos sarjan minun mieheni sydämen, mutta sitä en aikonut tehdä.
Tällä miehellä on ollut muitakin salasuhteita ennen minua ja varmasti tulee olemaan minun jälkeenkin. Se on mielestäni hänen ja hänen vaimon välinen asia.
Mielestäni olen myös rehellisesti myöntänyt toiminneeni väärin ja tuntevani/tietäväni olevani paska ihminen, nyt yritän vain minimoida vahingot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä sä yrität vähän liikaa. Itsellä juuri kaukaisesti kaukaisesti samanlainen tilanne (rakastuin, mutta meillä ei ollut edes seksiä, mutta se toinen mies on minulle todella merkityksellinen ihminen), niin olen itse särkenyt sydäntäni pahasti juuri sillä, että siinä kohtaa, kun asiat eivät enää menneetkään omalla painollaan aloin yrittää saada niitä kuitenkin sujumaan. VIRHE. Ensinnäkin yritin saada sen toisen pysymään elämässäni ja sain kokea pettymyksiä. Iso virhe. Masennuin vähitellen niin, ettei tosikaan.
Se on ollut ihan hirveää. Nyt kun katson taaksepäin jo vähän tuosta suhteen toivomisesta irrottaneena tajuan, että se mitä sain olisn saanut ilman ponnistelujakin ja vääntämistä, yrittämistä saada tämä toimimaan. Olisi vain pitänyt luottaa siihen, että saa mitä tuleekin saada. En enempää. Enkä toisaalta vähempää. Jos tämä kakkosmiehesi on "sinun" jatkossakin tai suhteenne on jatkuakseen, niin se ei katoa, vaikket nyt tekohengittäisikään sitä jotenkin kouristuksenomaisesti pitäis kiinni siitä.
Minä olisin rikkonut avoliittoni jos mieheni ei olisi ollut ymmärtäväinen ja katselisi minun taapertamistani. Olen nimittäin vuosisadan elämänhallinnan menetyksessä tämän koko tunnesopan takia. Ja kyllä, se oli ihanaa. Mutta vain tuohon posteeseen saakka, jossa te olette nyt.
Liittosi on vakavassa vaarassa, ei miehesi reaktion takia, vaan sinun mahdollisen masentumisesi takia. Päästä irti ja luota siihen, että saat sen, mikä sinun täytyykin tuosta saada! Jos et enempää, niin kyllä, se oli sitten tuossa.
Voi ap. Tekstisi voisi olla omani. Pitkä avioliitto, ja ihan samanlaisia tuntemuksia. Seurauksena suhde joka kestänyt jo jonkun aikaa. Välillä yritin lopettaa, vain palatakseni takaisin suhteeseen. Itse mietin kysymyksiä olisinko onnellisempi jos eroaisin, haluanko yrittää pelastaa avioliittoni? Vai onko jo aika luovuttaa? Todennäköisyys sille että tästä toisesta suhteesta tulisi mitään vakavampaa on aika pieni, ei sillä ettenkö itse haluaisi, mutta luulen ettei toinen osapuoli ole valmis mihinkään vakavampaan. Elämä on..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun tilanne oli sellainen, että meidän suhteen esteeksi muodostui aivan mahdoton välimatka. Asuimme 500km päässä toisistamme ja käytännössä tapaamiset oli tosi vaikeeta järjestää. Hoidomme asiota muutaman kerran niin, että olin "työmatkalla", samoin hän. Se ei kuitenkaan pidemmän päälle ollut mahdollista ilman seurauksia. Molemmilla oli siis perhe ja olimme molemmat tavallaan "kunnon ihmisiä", emme pelimiehiä/naisia.
Jokainen tapaaminen oli vaivan arvoinen, se on sanottava.
Päätin kylmästi lopettaa suhteen, koska se oli niin äärettömän kivulista. Olin käytännössä aivan hajalla, kun tiesin, että emme tapaa. Ja tiesin, että meillä ei ole tulevaisuutta.
Meni monta kuukautta, kun olin käytännössä kuin kone: kävin töissä tekemässä rutiinit, hoidin kotia kuin kone, olin muissa maailmoissa... Mieheni saattoi tehdä viikon kotitöitä putkeen, koska minä luuhasin shoppailemassa, kirjastossa, lenkillä yms tuulattamassa ajatuksiani. Kotona oli tosi vaikeaa olla, kun olin niin puutunut siihen kotiarkeen ja en sietänyt miestä ja lapsia. Halusin olla yksin ja ajatuksissani.
Sitt mulle tuli vaihe, jossa selvästi "laastaroin" menetettyä suhdetta. Kävin silloin tällöin baareissa ja iskin miehiä. Vein jutun siihen saakka, kunnes näin, että saalis on rannalla ja jätin heidät . Siis en mennyt sänkyyn asti. En ollut aikaisemmin pelannut mitään peliä, nyt kaikki tuntui niin helpolta. Tätä kesti jonkin aikaa.
Nyt on jo helpompaa. En ajattele sitä miestä enää päivittäin ;) Tiedän, että kontakti on yhden tekstarin päässä, mutta en tee sitä, koska sydän ei enää kestäisi.
Taidan olla nyt juurikin siinä tilanteessa, jossa tämä tuntuu liian tuskaliselta. Tiesin alusta asti, että huonosti mulle tulee käymään, mutta ajattelin sen olevan sen arvoista. Vähän niin kuin se, että lähtee baariin dokaamaan, siitäkin huolimatta että tietää huomenna olevan aivan mieletön krapula.
Se, mitä kerroit sun ylitsepääsemisprosessista, niin mulla on tainnut jo viime viikko mennä noissa tunnelmissa. Mikään ei kiinnosta, kaikki vaan v*tuttaa omia lapsia myöten, haluaisi vaan joko mennä koko ajan, että saisi ajatukset muualle tai sitten vaan hukuttautua sängyn pohjalle. Ei pysty keskittymään duunissa mihinkään ja puhumattakaan, että saisi jotakin aikaankin....
Huomaan itsestänikin, että nyt jo vaistomaisesti etsin jotain laastaria tähän mun oloon, mutten oikein tiedä, mikä laastari siihen edes auttaisi kun mielessä pyörii vain tämä yksi ihminen...
Teillä, jotka olette ajautuneet tähän sivusuhteeseen, niin mikä siinä omassa miehessä ja suhteessa sitten on eniten pielessä? Onko se suhde aiemmin ollut jotain muuta ja muuttunut vuosien myötä vai oletteko vain kyllästyneet elämäänne ja alkaneet hakea uusia fiiliksiä sivusuhteella?
Mulla oli ainakin se, että nuorena pelkäsin ja kammosin seksiä. Minun oli vaikeaa rakastua tai välittää miehistä, koska he eivät seurustele tai ole parisuhteessa esimerkiksi vuosia ennen seksiä ja tunsin olevani epäkelpo naisena. En koskaan tavannut miehiä, jotka olisivat olleet kaltaisiani, koska heillä ei olisi ollut sexdraivia tutustua minuun ja itse taas olin rankannut itseni pois aloitteentekomarkkinoilta vajeeni takia.
Mieheeni rakastuin ihmisenä, en seksuaalisesti ja pystyimme olemaan yhdessä, koska seksiä oli hyvin vähän (vaikka mies olisi halunnut enemmän, mutta sieti tilannetta). Menimme myös sänkyyn ennen kuin halusin, koska en jaksanut vain olla niin vaikea ja pelkäsin, että jos olisin saisin olla aivan yksin elämässä, enkä sitäkään halunnut.
Tästä jäi hoeman katkeruutta ja traumaa, ettei mieheni TAJUNNUT, miten paljon enemmän tukea asiassa olisin tarvinnut. En oikeastaan voinut tuntea saavani rakkautta koska sitä ei tilanteessa ollut. Mutta muuten mieheni oli ja on hyvä ja hieno ihminen.
Mies johon rakastuin oli samanlainen rikkinäinen ihminen kuin minä. Eikä hän käynyt päälle. Tunsin hänet ennalta eräästä yhteydestä ja olin jo silloin ihastunut/rakastunut häneen, hänen seurassaan tunsin sekä kelpaavani että riittäväni. Mutta meille ei voinut syntyä suhdetta, koska hän ei kyennyt (en ihan ymmärtänyt miksi. Olisi pitänyt nähdä hänen suhteensa varoituskellot jo silloin).
Tapasin hänet uudelleen jolloin olin jo perheellinen ja pam! rakastuin aivan kunnolla. Oksat pois. Myös minä olin paikoilleni jämähtänyt, sisältä tyhjä pienten lasten äiti. Seksiä meillä ei mieheni kanssa edelleenkään juuri ollut, en halunnut. Sitten tapahtui ihmeitä, löysin kadonneen seksuaalisen haluni, vaikka en saanut suhdetta tähän toiseen, mutta jotakin hän avasi sisälläni. No tottakai olisin siinä vaiheessa halunnut mennä vaikka naimisiin hänen kanssaan! Hänelle en voinut sanoa mitään, mutta toivoin sitäkin enemmän.
Jutusta ei koskaan tullut mitään, mutta minä tajusin kaikenlaista. Ja seksi oman kumppanini kanssa ei ole hääppöistä, koska emme ole sopivia siinä suhteessa, ainakaan vielä emme ole minusta enkä tiedä tulemmeko koskaan olemaankaan. Mieheni on tylsä ja minulla on vielä estoja purettavana, eikä tylsä mieheni auta siinä yhtään. Minun olisi pakko saada kumppani, joka sopisi minulle avuksi estojen purkuun, eikä olisi vain iahn tyytyväinen, kuten mieheni seksiimme on. Mutta en voi itse auttaa tilannetta, koska olen mieheni edessä jotenkin estynyt. En tiedä miksi.
Siksi se sivujuttu oli minusta minulle aivan oikein, se vain mikä harmittaa on se, että revin henkisen minäni kappaleiksi sen riekaleissa, enkä saanut unelmoimaani prinssiä. Hän ei edelleenkään kyennyt suhteeseen eikä mihinkään.
Vierailija kirjoitti:
Voi ap. Tekstisi voisi olla omani. Pitkä avioliitto, ja ihan samanlaisia tuntemuksia. Seurauksena suhde joka kestänyt jo jonkun aikaa. Välillä yritin lopettaa, vain palatakseni takaisin suhteeseen. Itse mietin kysymyksiä olisinko onnellisempi jos eroaisin, haluanko yrittää pelastaa avioliittoni? Vai onko jo aika luovuttaa? Todennäköisyys sille että tästä toisesta suhteesta tulisi mitään vakavampaa on aika pieni, ei sillä ettenkö itse haluaisi, mutta luulen ettei toinen osapuoli ole valmis mihinkään vakavampaan. Elämä on..
Monihan nussii varattuja just siks, että niitä voi hyvällä omallatunnolla kohdella ihan pelkkinä pilluina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun tilanne oli sellainen, että meidän suhteen esteeksi muodostui aivan mahdoton välimatka. Asuimme 500km päässä toisistamme ja käytännössä tapaamiset oli tosi vaikeeta järjestää. Hoidomme asiota muutaman kerran niin, että olin "työmatkalla", samoin hän. Se ei kuitenkaan pidemmän päälle ollut mahdollista ilman seurauksia. Molemmilla oli siis perhe ja olimme molemmat tavallaan "kunnon ihmisiä", emme pelimiehiä/naisia.
Jokainen tapaaminen oli vaivan arvoinen, se on sanottava.
Päätin kylmästi lopettaa suhteen, koska se oli niin äärettömän kivulista. Olin käytännössä aivan hajalla, kun tiesin, että emme tapaa. Ja tiesin, että meillä ei ole tulevaisuutta.
Meni monta kuukautta, kun olin käytännössä kuin kone: kävin töissä tekemässä rutiinit, hoidin kotia kuin kone, olin muissa maailmoissa... Mieheni saattoi tehdä viikon kotitöitä putkeen, koska minä luuhasin shoppailemassa, kirjastossa, lenkillä yms tuulattamassa ajatuksiani. Kotona oli tosi vaikeaa olla, kun olin niin puutunut siihen kotiarkeen ja en sietänyt miestä ja lapsia. Halusin olla yksin ja ajatuksissani.
Sitt mulle tuli vaihe, jossa selvästi "laastaroin" menetettyä suhdetta. Kävin silloin tällöin baareissa ja iskin miehiä. Vein jutun siihen saakka, kunnes näin, että saalis on rannalla ja jätin heidät . Siis en mennyt sänkyyn asti. En ollut aikaisemmin pelannut mitään peliä, nyt kaikki tuntui niin helpolta. Tätä kesti jonkin aikaa.
Nyt on jo helpompaa. En ajattele sitä miestä enää päivittäin ;) Tiedän, että kontakti on yhden tekstarin päässä, mutta en tee sitä, koska sydän ei enää kestäisi.
Taidan olla nyt juurikin siinä tilanteessa, jossa tämä tuntuu liian tuskaliselta. Tiesin alusta asti, että huonosti mulle tulee käymään, mutta ajattelin sen olevan sen arvoista. Vähän niin kuin se, että lähtee baariin dokaamaan, siitäkin huolimatta että tietää huomenna olevan aivan mieletön krapula.
Se, mitä kerroit sun ylitsepääsemisprosessista, niin mulla on tainnut jo viime viikko mennä noissa tunnelmissa. Mikään ei kiinnosta, kaikki vaan v*tuttaa omia lapsia myöten, haluaisi vaan joko mennä koko ajan, että saisi ajatukset muualle tai sitten vaan hukuttautua sängyn pohjalle. Ei pysty keskittymään duunissa mihinkään ja puhumattakaan, että saisi jotakin aikaankin....
Huomaan itsestänikin, että nyt jo vaistomaisesti etsin jotain laastaria tähän mun oloon, mutten oikein tiedä, mikä laastari siihen edes auttaisi kun mielessä pyörii vain tämä yksi ihminen...
Teillä, jotka olette ajautuneet tähän sivusuhteeseen, niin mikä siinä omassa miehessä ja suhteessa sitten on eniten pielessä? Onko se suhde aiemmin ollut jotain muuta ja muuttunut vuosien myötä vai oletteko vain kyllästyneet elämäänne ja alkaneet hakea uusia fiiliksiä sivusuhteella?
Mulla oli ainakin se, että nuorena pelkäsin ja kammosin seksiä. Minun oli vaikeaa rakastua tai välittää miehistä, koska he eivät seurustele tai ole parisuhteessa esimerkiksi vuosia ennen seksiä ja tunsin olevani epäkelpo naisena. En koskaan tavannut miehiä, jotka olisivat olleet kaltaisiani, koska heillä ei olisi ollut sexdraivia tutustua minuun ja itse taas olin rankannut itseni pois aloitteentekomarkkinoilta vajeeni takia.
Mieheeni rakastuin ihmisenä, en seksuaalisesti ja pystyimme olemaan yhdessä, koska seksiä oli hyvin vähän (vaikka mies olisi halunnut enemmän, mutta sieti tilannetta). Menimme myös sänkyyn ennen kuin halusin, koska en jaksanut vain olla niin vaikea ja pelkäsin, että jos olisin saisin olla aivan yksin elämässä, enkä sitäkään halunnut.
Tästä jäi hoeman katkeruutta ja traumaa, ettei mieheni TAJUNNUT, miten paljon enemmän tukea asiassa olisin tarvinnut. En oikeastaan voinut tuntea saavani rakkautta koska sitä ei tilanteessa ollut. Mutta muuten mieheni oli ja on hyvä ja hieno ihminen.Mies johon rakastuin oli samanlainen rikkinäinen ihminen kuin minä. Eikä hän käynyt päälle. Tunsin hänet ennalta eräästä yhteydestä ja olin jo silloin ihastunut/rakastunut häneen, hänen seurassaan tunsin sekä kelpaavani että riittäväni. Mutta meille ei voinut syntyä suhdetta, koska hän ei kyennyt (en ihan ymmärtänyt miksi. Olisi pitänyt nähdä hänen suhteensa varoituskellot jo silloin).
Tapasin hänet uudelleen jolloin olin jo perheellinen ja pam! rakastuin aivan kunnolla. Oksat pois. Myös minä olin paikoilleni jämähtänyt, sisältä tyhjä pienten lasten äiti. Seksiä meillä ei mieheni kanssa edelleenkään juuri ollut, en halunnut. Sitten tapahtui ihmeitä, löysin kadonneen seksuaalisen haluni, vaikka en saanut suhdetta tähän toiseen, mutta jotakin hän avasi sisälläni. No tottakai olisin siinä vaiheessa halunnut mennä vaikka naimisiin hänen kanssaan! Hänelle en voinut sanoa mitään, mutta toivoin sitäkin enemmän.Jutusta ei koskaan tullut mitään, mutta minä tajusin kaikenlaista. Ja seksi oman kumppanini kanssa ei ole hääppöistä, koska emme ole sopivia siinä suhteessa, ainakaan vielä emme ole minusta enkä tiedä tulemmeko koskaan olemaankaan. Mieheni on tylsä ja minulla on vielä estoja purettavana, eikä tylsä mieheni auta siinä yhtään. Minun olisi pakko saada kumppani, joka sopisi minulle avuksi estojen purkuun, eikä olisi vain iahn tyytyväinen, kuten mieheni seksiimme on. Mutta en voi itse auttaa tilannetta, koska olen mieheni edessä jotenkin estynyt. En tiedä miksi.
Siksi se sivujuttu oli minusta minulle aivan oikein, se vain mikä harmittaa on se, että revin henkisen minäni kappaleiksi sen riekaleissa, enkä saanut unelmoimaani prinssiä. Hän ei edelleenkään kyennyt suhteeseen eikä mihinkään.
Frigidi lahna joka hokee minäminäminäminäminä. Sääliks käy miestäsi.
Niin kuten ketjussa aikaisemmin sanottiin tämä toinen sai minut unelmoimaan, what we could have had, mutta minusta sen unelmoiminen, että suhteessa olisi seksiä, josta nauttii ja omaa kumppania voisi rakastaa, koska hän ei ole loukannut seksuaalisuuden alueella, vaikkakin vika on itsessä, ei ole liikaa unelmoitu.
Mutta tietenkään minä en saa mitään tahtomaani, sehän nyt saattaisi vaikka satuttaa muita!
52
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin kuten ketjussa aikaisemmin sanottiin tämä toinen sai minut unelmoimaan, what we could have had, mutta minusta sen unelmoiminen, että suhteessa olisi seksiä, josta nauttii ja omaa kumppania voisi rakastaa, koska hän ei ole loukannut seksuaalisuuden alueella, vaikkakin vika on itsessä, ei ole liikaa unelmoitu.
Mutta tietenkään minä en saa mitään tahtomaani, sehän nyt saattaisi vaikka satuttaa muita!
52
No eroa! Kyllä aikuinen ihminen on itse vastuussa onnellisuudestaan. Turha sun on täällä ruikuttaa, miten vika on aina miehessä.
Käärmeet luikertelevat näköjään talvellakin
Vierailija kirjoitti:
Paljon on vajaamielisiä liikkeellä. Mistä tuollaisen akan/ukon tunnistaa, joka ei osaa hallita tunteitaan?
Mitä vähemmän sinut itsensä kanssa, sen riskialttiimpaa.
52
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin kuten ketjussa aikaisemmin sanottiin tämä toinen sai minut unelmoimaan, what we could have had, mutta minusta sen unelmoiminen, että suhteessa olisi seksiä, josta nauttii ja omaa kumppania voisi rakastaa, koska hän ei ole loukannut seksuaalisuuden alueella, vaikkakin vika on itsessä, ei ole liikaa unelmoitu.
Mutta tietenkään minä en saa mitään tahtomaani, sehän nyt saattaisi vaikka satuttaa muita!
52
No eroa! Kyllä aikuinen ihminen on itse vastuussa onnellisuudestaan. Turha sun on täällä ruikuttaa, miten vika on aina miehessä.
En eroa, en olisi onnellinen tietäessäni, että lapset kasvaisvat äidittä. En halua lapsia itselleni. En eroa ainakaan vielä. Jokaisessa suhteessa on ongelmansa, etkä muutenkaan tainnut lukea ajatuksella sitä mitä kirjoitin. Vaikka mieheni saattaisikin sopia jollekulle toiselle, niin minun kanssani hämessä on nuo ongelmat ja on HÄNEN asiansa erota minusta, jos tahtoo sopivamman kumppanin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin kuten ketjussa aikaisemmin sanottiin tämä toinen sai minut unelmoimaan, what we could have had, mutta minusta sen unelmoiminen, että suhteessa olisi seksiä, josta nauttii ja omaa kumppania voisi rakastaa, koska hän ei ole loukannut seksuaalisuuden alueella, vaikkakin vika on itsessä, ei ole liikaa unelmoitu.
Mutta tietenkään minä en saa mitään tahtomaani, sehän nyt saattaisi vaikka satuttaa muita!
52
No eroa! Kyllä aikuinen ihminen on itse vastuussa onnellisuudestaan. Turha sun on täällä ruikuttaa, miten vika on aina miehessä.
Tai siis eroankin sitten kun löydän sen miehen joka nussii minut taivaisiin ja haluaa rakastaa minua enemmän kuin nykyinen mieheni. Miehelleni saattaisi olla myös ok, että mulla on seksiä toisten kanssa. Ainakin on sanonut näin. Eli sitä varten ei tarvitse edes erota.
52
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin kuten ketjussa aikaisemmin sanottiin tämä toinen sai minut unelmoimaan, what we could have had, mutta minusta sen unelmoiminen, että suhteessa olisi seksiä, josta nauttii ja omaa kumppania voisi rakastaa, koska hän ei ole loukannut seksuaalisuuden alueella, vaikkakin vika on itsessä, ei ole liikaa unelmoitu.
Mutta tietenkään minä en saa mitään tahtomaani, sehän nyt saattaisi vaikka satuttaa muita!
52
No eroa! Kyllä aikuinen ihminen on itse vastuussa onnellisuudestaan. Turha sun on täällä ruikuttaa, miten vika on aina miehessä.
Tai siis eroankin sitten kun löydän sen miehen joka nussii minut taivaisiin ja haluaa rakastaa minua enemmän kuin nykyinen mieheni. Miehelleni saattaisi olla myös ok, että mulla on seksiä toisten kanssa. Ainakin on sanonut näin. Eli sitä varten ei tarvitse edes erota.
52
Kukaan täysjärkinen ei ota kumppania joka vaihtaa lennosta.
Alue: Aihe vapaa
Vastaakohan ap kysymyksiin...