Suhteen ulkopuolinen suhde

Tiedän jo tätä kirjoittaessa, että saan kunnon ryöpytyksen, mutta teen tämän silti.

Minulla on avioliiton ulkopuolinen suhde, joka on nyt kestänyt 3kk. Se, miten siihen olen ajautunut on oma lukunsa. Syy on ehkä kiteytettynä siinä, että olen vuosikausia tuntenut vain tyhjyyttä sisälläni, ei intohimoa, ei hyvää seksiä, ei sielunkumppanuutta/ihania avartavia keskusteluja. Olemme mieheni kanssa kuitenkin hyvä tiimi, joka hoitaa ja pyörittää arkea ja olemme käyneet yhdessä niin monta vastoinkäymistä elämässämme, etten pystyisi vaan jättää häntä kaiken kokemamme jälkeen.

Olen koko elämäni asettanut muut (lapset, miehen, ystävät, perheen) etusijalle huolimatta omista tarpeista, että tämä nyt varmaan kärjistyi jonkun henkisen protestin kautta ja päätin, että minullakin on oikeus tuntea ja nauttia edes vähän. Näin olen löytänyt itseni tästä pisteestä.

Suhteemme tämän myös varatun miehen kanssa on edennyt jotenkin tosi nopeasti, tunteet tulivat tosi nopeasti mukaan ja ensimmäistä kertaa vuosikausiin, tunsin olevani elossa. Siis aivan mieletöntä sielunkumppanuutta ja intohimoa, hän täytti sen kaiken, mitä olin vailla ja tuntui, että tilanne oli myös toisinpäin. Jotenkin elämä kotonakin alkoi olla helpompaa, kun oli jotenkin sellaisessa "onnellisessa" tilassa. En edes muistanut, miltä onnellisuus tuntuu.

Nyt kuitenkin yhdessä sovittiin, että on hidastettava tahtia. Nyt kun molemmat on tietoisesti laittanut jäitä hattuun, niin meidän tapaamisetkaan tai viestittely ei enää tuota samanlaista mielihyvää. Olen paljon varautuneempi hänen seurassa ja hänkin on jotenkin erilainen. Seksi on edelleen hyvää, mutta siitä puuttuu nyt se "jokin", minkä tunteiden näyttäminen ja näkyminen oli tuonut siihen. Minulla on edelleen vahvat tunteet häntä kohtaan, mutta joudun niitä piilottamaan. Jälkeenpäin tulee jotenkin paha mieli...

Mietin tässä, että kannattaako mun nyt vain lopettaa tämä suhde ja kärsiä aluksi särkyneestä sydämestä ja sen jälkeen tyhjyyden tunteesta muistaen, millaista se voisi olla vai yrittää nauttia tilanteesta vielä ja kärsiä myöhemmin? Kun samalla ajatuskin, etten kuulisi hänestä enää koskaan on todella ahvistava.

Mitä mieltä olette? Miten itse toimisitte minun tilanteessani?

Ja kyllä mä itsekin tiedän olevani paska ihminen, joskus vaan itsekkyys voittaa.

N37/2lasta