Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä muilla "peritunnetta"? ov
07.12.2015 |
Aina kun itken, vaikka jotain pientä asiaa, niin jos tarpeeksi kauan itken ja vellon niin lopulta itken kaikkein perimmäistä tunnettani joka on että en kuulu tänne (elämään/maailmaan). Siitähän se itku sitten yltyykin ja kipeää tekee.
Nimesin sen eilen peritunteeksi, koska se paljastuu aina lopulta kaiken vastoinkäymisten alta. Se on ollut minulla nyt melkein 10 vuotta ja vaikka olen saanut hoitoa mielenterveysasioissa niin tätä peritunnetta ei ole saatu karistettua. Se on ja pysyy.
Tuntuu aika kauhealta kun ajattelen että tulen koko loppuelämäni pohjimmiltani olemaan sitä mieltä että en kuulu tänne.
Onko teillä muilla tällaista peritunnetta ja mikä se on?
Voisin kuvitella että häpeä, kelpaamattomuus, viha ja kylmyys voisi olla sellaisia. Että ihan mikä tahansa vastoinkäyminen tai surun aihe, lopulta alta kuoriutuu tämä tunne.
Kommentit (21)
"En kuulu tänne. Olen ylimääräinen. Minun ei pitäisi olla täällä."
Hoitoa masennukseen tai mihinkään en ole saanut, saatan kärsiä lievästä masennuksesta, mutta en koe olevani masentunut. Kaikkien vastoinkäymisten läpikäymisen jälkeen tunnen hyvin samoin kuin sinäkin. Tunnen itseni turhaksi ja arvottamaksi. Koen, ettei minulla ole tässä elämässä paikkaa tai selkeää tarkoitusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Blaah.
Elä päivä kerrallaan, ilman mitään sen kummempaa tarkoitusta. Liika miettiminen saa pään sekaisin.
Mee vaikka rosenhoitoon. Jos se aukeais siellä.
Mullakin on pohjalla syviä tunteita.
Syyllisyys. Olin osallisena toisen ihmisen kuolemaan parikymmentä vuotta sitten. Olen jo niin tottunut tuohon painoon etten edes huomaa sitä, mutta jos kurotan pystyn tuntemaan sen saman rautapallon, jota kannan sisälläni varmaankin kuolemaani asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On. Semmonen pohjaton epätoivo ja maailmantuska ja se tunne, etten kuulu mihinkään, elämäni lipuu ohi vailla tarkoitusta, mitkään toiveeni eivät toteudu. Se tunne on oikeasti ihan hirveä.
Ei ihan tuollaista.. Mutta kun katson vaikka elokuvaa ja itken joillekin rakastavaisille, itken aina eniten sitä, että mua ei koskaan ole rakastettu noin, ja on vahva tunne ettei koskaan tulla rakastamaan. Vaikka elokuvarakkaus on mitä on, niin en ole koskaan kokenut sellaista että mut hyväksytään aivan täysin sellaisena kuin olen. Eli joku osattomuuden tunne rakkaudesta ja yksinäisyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunne oikeastaan muuta elämässäni kuin ahdistusta erinäisistä asioista. Se varmaan kumpuaa epävarmuudesta, joten se kai olisi peritunteeni. Mikään kun elämässä ei ole varmaa. Olen viimeiset 10v elänyt päivä kerrallaan, yrittänyt selviytyä huomiseen. Odottanut sitä parempaa, tasaisempaa elämää. Mutta aina kun alkaa sujua, jotain tapahtuu. Läheinen menehtyy, työ lähtee, tulee yllättävä meno josta ei selviäkään. Otan kai nämä vastoinkäymiset liian raskaasti, olen kokenut niin paljon menetystä elämäni aikana etten kestä sitä enää.
Siis onko tämän peritunteen pakko olla surullinen?
Mun peritunne on sellainen iloinen odottavuus, kuin lapsena joulunaikaan. Kaikki maailmassa on niin mielenkiintoista ja on niin paljon ihania asioita ja koskaan ei tiedä, mitä jännittävää seuraavaksi tapahtuu!
Ja mullakin on elämässä ollut haasteita, nytkin elän isoa kriisiä läpi. Mutta mulla on peritunne, että elämä kantaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenterveysongelmille keksitään kaikenlaisia.
Mistä se johtuu, että jotkut näkee maailman mollissa ja toiset duurissa? Lapsuuden kokemuksistako? Siitä, onko äiti kohdellut vauvana kyllin rakastavasti ja ihailevasti ja antanut aikaa? Vai onko se jokin myötäsyntyinen ominaisuus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis onko tämän peritunteen pakko olla surullinen?
Mun peritunne on sellainen iloinen odottavuus, kuin lapsena joulunaikaan. Kaikki maailmassa on niin mielenkiintoista ja on niin paljon ihania asioita ja koskaan ei tiedä, mitä jännittävää seuraavaksi tapahtuu!
Ja mullakin on elämässä ollut haasteita, nytkin elän isoa kriisiä läpi. Mutta mulla on peritunne, että elämä kantaa!
Miten tätä voi alapeukuttaa?
Vierailija kirjoitti:
Ei ihan tuollaista.. Mutta kun katson vaikka elokuvaa ja itken joillekin rakastavaisille, itken aina eniten sitä, että mua ei koskaan ole rakastettu noin, ja on vahva tunne ettei koskaan tulla rakastamaan. Vaikka elokuvarakkaus on mitä on, niin en ole koskaan kokenut sellaista että mut hyväksytään aivan täysin sellaisena kuin olen. Eli joku osattomuuden tunne rakkaudesta ja yksinäisyys.
Uskoisin, että vanhempasi ovat rakastaneet sinua juuri tuollaisena. Jumala ainakin rakastaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko ap tietoinen siitä, mitä äitisi ajatteli, kun tuli raskaaksi? Yksi tuttuni koki aina jotain vastaavaa tunnetta ja sitten aikuisena hänelle selvisi, että äitinsä olisi halunnut abortin. Vaikka myöhemmin vanhempansa olivatkin iloisia lapsesta, niin tuo raskausajan vaikea tilanne jäi sikiön tunnemuistiin. Tämä tuttuni on kristitty, joten rukoili kun tajusi asian ja koki, että Jumala vapautti siitä tunteesta.
Peritunne (onkin hyvä termi kuvaamaan, kiitos tästä!) voi tosiaan olla jokin varhaislapsuuden kokemus, johon ei ole ollut sen ikäisenä taitoa käsitellä sanoin, mutta joka on jäänyt vahvasti tunnemuistiin. Itselläni on aiemmin ollut hylkäämiskokemus "minut saa hylätä kerta toisensa jälkeen, koska olen arvoton" (toistui miessuhteissani), mutta koen päässeeni siitä Jumalan avulla eroon ja nykyään olen onnellisesti naimisissa eikä hylkäämispelkoa tule edes silloin, kun on kurjin mahdollinen olo.
Ei se ole peritunne, vaan mielenterveysongelma.
Tunne, että en kelpaa ja minusta ei pidetä. Mulla on rakastava ja kannustava mies, mutta kaverisuhteet ovat aina olleet aika pinnallisia ja toistuvasti saan tuntea, ettei minusta olla ystävämielessä kiinnostuneita. Uusia ihmisiä kohdatessa ajattelen automaattisesti, että he eivät pidä minusta. Suurin syy tähän on varmasti esikoulussa ja koulussa kokemani syrjiminen, mutta mahdollisesti myös mielipiteitäni vähättelevä isä.
Vierailija kirjoitti:
Siis onko tämän peritunteen pakko olla surullinen?
Mun peritunne on sellainen iloinen odottavuus, kuin lapsena joulunaikaan. Kaikki maailmassa on niin mielenkiintoista ja on niin paljon ihania asioita ja koskaan ei tiedä, mitä jännittävää seuraavaksi tapahtuu!
Ja mullakin on elämässä ollut haasteita, nytkin elän isoa kriisiä läpi. Mutta mulla on peritunne, että elämä kantaa!
Oisko sulla perusturvallisuus lapsuudessa rakentunut hyvin? Oot saanut ihailevia katseita ja hellyyttä tarpeeksi vauvana? Hyvä, jos näin on ja saa toki peritunne olla positiivinen. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis onko tämän peritunteen pakko olla surullinen?
Mun peritunne on sellainen iloinen odottavuus, kuin lapsena joulunaikaan. Kaikki maailmassa on niin mielenkiintoista ja on niin paljon ihania asioita ja koskaan ei tiedä, mitä jännittävää seuraavaksi tapahtuu!
Ja mullakin on elämässä ollut haasteita, nytkin elän isoa kriisiä läpi. Mutta mulla on peritunne, että elämä kantaa!
Miten tätä voi alapeukuttaa?
Kateus-katkeruus-kauna-osattomuus-
- ehkä? :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis onko tämän peritunteen pakko olla surullinen?
Mun peritunne on sellainen iloinen odottavuus, kuin lapsena joulunaikaan. Kaikki maailmassa on niin mielenkiintoista ja on niin paljon ihania asioita ja koskaan ei tiedä, mitä jännittävää seuraavaksi tapahtuu!
Ja mullakin on elämässä ollut haasteita, nytkin elän isoa kriisiä läpi. Mutta mulla on peritunne, että elämä kantaa!
Oisko sulla perusturvallisuus lapsuudessa rakentunut hyvin? Oot saanut ihailevia katseita ja hellyyttä tarpeeksi vauvana? Hyvä, jos näin on ja saa toki peritunne olla positiivinen. :)
No mun vanhemmat on kyllä hyviä tyyppejä. Joo, onhan heillä luutuneita mielipiteitä ja kamala musiikkimaku:) mutta ovat aina rakastaneet ehdoitta ja olleet tukena. Nytkin, kun elämä ei viimeisen vuoden aikana mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan kaikilta osin ja oikeasti olen tarvinnut myös käytännön apua.
En ole löytänyt omaani vielä. Enkä tiedä tarkkaan mikä omani on. Mutta jonkin lähdehän nää minunkin suruni ovat ts. jostakin asiasta tulevat. Mutta minä viittaisin niillä johonkin varhaislapsuuden kokemukseen ja että se on aikuisiällä muutettavissa ajattelussamme. Eli tyyliin "minut on hylätty" -> "minulla on kaikki mitä tarvitsen" tms.
t. Toinen murtunut ja kipuileva