Onko teillä muilla "peritunnetta"? ov

Vierailija

Aina kun itken, vaikka jotain pientä asiaa, niin jos tarpeeksi kauan itken ja vellon niin lopulta itken kaikkein perimmäistä tunnettani joka on että en kuulu tänne (elämään/maailmaan). Siitähän se itku sitten yltyykin ja kipeää tekee.

Nimesin sen eilen peritunteeksi, koska se paljastuu aina lopulta kaiken vastoinkäymisten alta. Se on ollut minulla nyt melkein 10 vuotta ja vaikka olen saanut hoitoa mielenterveysasioissa niin tätä peritunnetta ei ole saatu karistettua. Se on ja pysyy.

Tuntuu aika kauhealta kun ajattelen että tulen koko loppuelämäni pohjimmiltani olemaan sitä mieltä että en kuulu tänne.

Onko teillä muilla tällaista peritunnetta ja mikä se on?

Voisin kuvitella että häpeä, kelpaamattomuus, viha ja kylmyys voisi olla sellaisia. Että ihan mikä tahansa vastoinkäyminen tai surun aihe, lopulta alta kuoriutuu tämä tunne.

Sivut

Kommentit (21)

Vierailija

En ole löytänyt omaani vielä. Enkä tiedä tarkkaan mikä omani on. Mutta jonkin lähdehän nää minunkin suruni ovat ts. jostakin asiasta tulevat. Mutta minä viittaisin niillä johonkin varhaislapsuuden kokemukseen ja että se on aikuisiällä muutettavissa ajattelussamme. Eli tyyliin "minut on hylätty" -> "minulla on kaikki mitä tarvitsen" tms.
t. Toinen murtunut ja kipuileva

Vierailija

"En kuulu tänne. Olen ylimääräinen. Minun ei pitäisi olla täällä."

Hoitoa masennukseen tai mihinkään en ole saanut, saatan kärsiä lievästä masennuksesta, mutta en koe olevani masentunut. Kaikkien vastoinkäymisten läpikäymisen jälkeen tunnen hyvin samoin kuin sinäkin. Tunnen itseni turhaksi ja arvottamaksi. Koen, ettei minulla ole tässä elämässä paikkaa tai selkeää tarkoitusta.

Vierailija

Syyllisyys. Olin osallisena toisen ihmisen kuolemaan parikymmentä vuotta sitten. Olen jo niin tottunut tuohon painoon etten edes huomaa sitä, mutta jos kurotan pystyn tuntemaan sen saman rautapallon, jota kannan sisälläni varmaankin kuolemaani asti.

Vierailija

On. Semmonen pohjaton epätoivo ja maailmantuska ja se tunne, etten kuulu mihinkään, elämäni lipuu ohi vailla tarkoitusta, mitkään toiveeni eivät toteudu. Se tunne on oikeasti ihan hirveä.

Vierailija

Ei ihan tuollaista.. Mutta kun katson vaikka elokuvaa ja itken joillekin rakastavaisille, itken aina eniten sitä, että mua ei koskaan ole rakastettu noin, ja on vahva tunne ettei koskaan tulla rakastamaan. Vaikka elokuvarakkaus on mitä on, niin en ole koskaan kokenut sellaista että mut hyväksytään aivan täysin sellaisena kuin olen. Eli joku osattomuuden tunne rakkaudesta ja yksinäisyys. 

Vierailija

En tunne oikeastaan muuta elämässäni kuin ahdistusta erinäisistä asioista. Se varmaan kumpuaa epävarmuudesta, joten se kai olisi peritunteeni. Mikään kun elämässä ei ole varmaa. Olen viimeiset 10v elänyt päivä kerrallaan, yrittänyt selviytyä huomiseen. Odottanut sitä parempaa, tasaisempaa elämää. Mutta aina kun alkaa sujua, jotain tapahtuu. Läheinen menehtyy, työ lähtee, tulee yllättävä meno josta ei selviäkään. Otan kai nämä vastoinkäymiset liian raskaasti, olen kokenut niin paljon menetystä elämäni aikana etten kestä sitä enää.

Vierailija

Siis onko tämän peritunteen pakko olla surullinen?

Mun peritunne on sellainen iloinen odottavuus, kuin lapsena joulunaikaan. Kaikki maailmassa on niin mielenkiintoista ja on niin paljon ihania asioita ja koskaan ei tiedä, mitä jännittävää seuraavaksi tapahtuu!

Ja mullakin on elämässä ollut haasteita, nytkin elän isoa kriisiä läpi. Mutta mulla on peritunne, että elämä kantaa!

Vierailija

Mistä se johtuu, että jotkut näkee maailman mollissa ja toiset duurissa? Lapsuuden kokemuksistako? Siitä, onko äiti kohdellut vauvana kyllin rakastavasti ja ihailevasti ja antanut aikaa? Vai onko se jokin myötäsyntyinen ominaisuus?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Siis onko tämän peritunteen pakko olla surullinen?

Mun peritunne on sellainen iloinen odottavuus, kuin lapsena joulunaikaan. Kaikki maailmassa on niin mielenkiintoista ja on niin paljon ihania asioita ja koskaan ei tiedä, mitä jännittävää seuraavaksi tapahtuu!

Ja mullakin on elämässä ollut haasteita, nytkin elän isoa kriisiä läpi. Mutta mulla on peritunne, että elämä kantaa!

Miten tätä voi alapeukuttaa?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ei ihan tuollaista.. Mutta kun katson vaikka elokuvaa ja itken joillekin rakastavaisille, itken aina eniten sitä, että mua ei koskaan ole rakastettu noin, ja on vahva tunne ettei koskaan tulla rakastamaan. Vaikka elokuvarakkaus on mitä on, niin en ole koskaan kokenut sellaista että mut hyväksytään aivan täysin sellaisena kuin olen. Eli joku osattomuuden tunne rakkaudesta ja yksinäisyys. 

Uskoisin, että vanhempasi ovat rakastaneet sinua juuri tuollaisena. Jumala ainakin rakastaa!

Vierailija

Onko ap tietoinen siitä, mitä äitisi ajatteli, kun tuli raskaaksi? Yksi tuttuni koki aina jotain vastaavaa tunnetta ja sitten aikuisena hänelle selvisi, että äitinsä olisi halunnut abortin. Vaikka myöhemmin vanhempansa olivatkin iloisia lapsesta, niin tuo raskausajan vaikea tilanne jäi sikiön tunnemuistiin. Tämä tuttuni on kristitty, joten rukoili kun tajusi asian ja koki, että Jumala vapautti siitä tunteesta.

Peritunne (onkin hyvä termi kuvaamaan, kiitos tästä!) voi tosiaan olla jokin varhaislapsuuden kokemus, johon ei ole ollut sen ikäisenä taitoa käsitellä sanoin, mutta joka on jäänyt vahvasti tunnemuistiin. Itselläni on aiemmin ollut hylkäämiskokemus "minut saa hylätä kerta toisensa jälkeen, koska olen arvoton" (toistui miessuhteissani), mutta koen päässeeni siitä Jumalan avulla eroon ja nykyään olen onnellisesti naimisissa eikä hylkäämispelkoa tule edes silloin, kun on kurjin mahdollinen olo.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat