Kuinka päästä tästä yli romahtamatta?

Vierailija

Eli klassinen tilanne. Minua ahdistaa kun lapset jo isompia, ja haluaisin vielä pienen. Mies ei halua. Tästä eilen käytiin tiukka keskustelu. Pahoilla mielin olen yhä. Tästä alkaa vaan oma vanhuus, ja se kun lapset lähtevät. Se mukava lapsiperhe-elämä jää taakse. Ja tietenkin oma ikäkin luo pahaa oloa. On jo niin vanha, että ei se lapsen ssaaminen edes onnistuisi. Kriisejä vähän joka suuntaan nyt.

Sivut

Kommentit (51)

Vierailija

Kuinka vanha olet?
Mä vauvakuumeilin enemmän ja vähemmän 10 vuotta. Nyt 39 v. olen tyytyväinen etten tehnyt iltatähteä ja toivon saavani monta lastenlasta.

Vierailija

Minulla on kaksi lasta, jotka muuttivat pois kotoa pari vuotta sitten, kun lähtivät opiskelemaan. Elämme nyt miehen kanssa aivan uutta aikaa parisuhteessa, ehkä parasta jopa. Lasten ollessa pieniä oli kyllä ihanaa, mutta tämä on ihan uutta ja jännittävää.
Lapsenlapsista en haaveile, koska ne eivät ole minun haaveitani. En elä lasteni kautta eikä heidän tarvitse tuottaa minulle mitään, että minulla olisi jotain enemmän, vaikkapa niitä lapsenlapsia. Jos niitä tulee, tosi kiva, jos ei, niin tosi kiva niinkin. Olen elämältä saanut jo ihan kaiken - nyt vain nautin.

Vierailija

Mä olen ihan jumissa tässä tilanteessa. Vaikka järjellä se on juuri niin kuin te vastaatte, niin tunteella ei. Ja koen miestäni kohtaan syvää inhoa kun hän ei halua. Vaikka tiedän, että sekin on väärin. Ilmeisesti vain se tuntuu pahalta kun hän niin vihamielisesti suhtautuu asiaan. Otan sen henkilökohtaisesti. Ap

Vierailija

Niin ja jatkan vielä, että kukaan lapsistamme ei ole vielä murkkuikäinen, mutta ovat jo sen verran isoja, että eivät ole pieniäkään. Mieheni vain kokee lapset jotenkin väsyttäviksi, ja sekin tietenkin loukkaa mua. Ap

Vierailija

Sulla on keski-iän kriisi. Luulet, että haluat lasta eli otat sen asian tähän ikäänkuin syyksi, mutta tosiasiassa sulla on vanhenemisen pelko. Ei ole mikään ratkaisu hankkia lasta, vaan elää tuon kriisin läpi. Osa tuossa on biologistakin, eli luonto yrittää saada sukukypsyyden loppumetreillä naiselle tuon tunteen, että nainen lisääntyisi ja turvaisi lajin jatkumisen.

Mutta sinun asiasi ei ole nyt olla itsekäs. Olla nyt kuuskymppisenä lapsesi ylppäreissä, ehkä 7-kymppisenä pikkulasten mummona... ei olisi kiva lapselle eikä lapsenlapsille, eikä tästä kriisistä selvittyäsi itsellesikään. Aikansa kutakin. Sinun täytyy vain koota rohkeutta astua seuraavaan elämänvaiheeseen. Elämä on matka, etkä voi pysähtyä vaikka haluaisitkin.

Vierailija

Kamala miten mummo olet! Mä oon 47 ja vielä on pari lasta kotona, odotan innolla et kaikki muuttaa pois ja saan olla yksikseni, ilman loputonta vastuuta muista.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mä olen ihan jumissa tässä tilanteessa. Vaikka järjellä se on juuri niin kuin te vastaatte, niin tunteella ei. Ja koen miestäni kohtaan syvää inhoa kun hän ei halua. Vaikka tiedän, että sekin on väärin. Ilmeisesti vain se tuntuu pahalta kun hän niin vihamielisesti suhtautuu asiaan. Otan sen henkilökohtaisesti. Ap

 

Voisiko tilanteen ajatella myös sillä tavoin, että jotkut ovat niin äidillisiä luonteita , että heillä on sitä lämpöä "yli omien tarpeiden"? Tuli vain mieleeni Sinusta jotenkin oma äitini joka oli poikkeuksellisen lämmin, välittävä ja rakastava nainen (+äärimmäisen lapsirakas).  Todella hieno nainen.

Sijaisperhetoiminnassa on käsittääkseni pula välittävistä aikuisista.

Olisit lottovoitto jollekin lapselle joka on tuen tarpeessa. Perhe voi yhdessä sopia, että esimerkiksi tiettyinä viikonloppuina tai muuna sopivina aikoina olisi lapsi teillä ja oma huoltaja saisi hengähtää. On niin paljon ihmisiä, joilla ei ole ketään tukemassa (niin huoltajissa kuin lapsissakin ) ja se on surullista.

Omaa liittoa ei kannata pilata sillä että ahdistaa "tyhjän pesän syndrooman" vuoksi oman kumppaninsa seinää vasten henkisesti, viisas nainen ei toimi niin -- vaan selvittää mikä tilanteessa mättää ja mikä on rakentavin ratkaisu.

kaikkea hyvää alkuperäiselle kirjoittajalle toivon minä.-

Vierailija

Viiden vuoden kuluttua kiität, ettet hankkinut iltatähteä. Miehesi on oikeassa! Teillä on edessä haasteellinen elämänvihe. Lapsenne tulevat murrosikään, sinulle tulee vaihdevuodet. Vaihdevuodet saattavat alkaa sulla jo viiden vuoden päästä, ja ihan yleisesti jo 7-8 vuoden päästä. Siihen murrosikäiset teinit ja pieni kouluaan aloittava lapsi - silloin kysyisit paljon suuremmalla todennäköisyydellä, miten selvitä romahtamatta?!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mä olen ihan jumissa tässä tilanteessa. Vaikka järjellä se on juuri niin kuin te vastaatte, niin tunteella ei. Ja koen miestäni kohtaan syvää inhoa kun hän ei halua. Vaikka tiedän, että sekin on väärin. Ilmeisesti vain se tuntuu pahalta kun hän niin vihamielisesti suhtautuu asiaan. Otan sen henkilökohtaisesti. Ap

 

Ajattele nyt vaan sillä järjellä. Lapsesi lähtevät ajallaan, mutta sitä ennen on varmaan lähtenyt miehesi. Saattaa jo hautoa ajatusta...

Mulla on jo itselläni lastenlapsia, ja alkavat kohta olla jo siinä iässä, että eivät tarvitse jatkuvaa holhousta, hoitoa ja hoivausta. Itse olen töissä vielä täyttä päätä, ja vuosia jäljellä, joten pahin mahdollinen skenaario on se, että jo lastenlasten lapsetkin odottavat "yökylään" :O

Nauti hyvä ihminen elämästäsi nyt. Ei mene kauan, kun alat kaivata omaa rauhaa ja aikaa, kun vanhenet. Panosta parisuhteeseen. Siihen kun on aina varaa lisätä resursseja.

Lapsenkaipuuta helpottavat mahdolliset tulevat lastesi lapset. Anna heille kaikki se minkä säästät, kun lopetat sen iltatähtihaaveilun. Ja eikös lastensuhteen jotain vapaaehtoistoimintaakin voi "harrastaa"? Tee hyvää muiden lapsille, niille joilla on asiat huonommin.

Vierailija

Mä tunnen itseni tosi vanhaksi ja tyhmäksi kun luen näitä vastauksia. Ei mua ilahduta ajatus lapsenlapsista, eikä sijaistoiminnasta. Eikä ajatus, että kivä on vanheta. Parempi lopettaa tämä kirjoittelu. Aika monilla ikäisilläni on kuitenkin pienet lapset ja ovat kaikkea muuta kuin mummoja. Ap

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat