Kuinka päästä tästä yli romahtamatta?

Ihmisellä täytyy olla oma elämä, ei elämä lasten kautta.

Kaikille se tulee, vanhuus. Jos siis ei kuole ennen sitä.

Kuinka vanha olet?

Mä vauvakuumeilin enemmän ja vähemmän 10 vuotta. Nyt 39 v. olen tyytyväinen etten tehnyt iltatähteä ja toivon saavani monta lastenlasta.

Olen 40v. Ap

Ei lasta hankita, ettei oma vanhuus alkaisi. Kuulostaa kyllä kriisiltä, mutta lapsi ei ole siihen oikea lääke!

Minulla on kaksi lasta, jotka muuttivat pois kotoa pari vuotta sitten, kun lähtivät opiskelemaan. Elämme nyt miehen kanssa aivan uutta aikaa parisuhteessa, ehkä parasta jopa. Lasten ollessa pieniä oli kyllä ihanaa, mutta tämä on ihan uutta ja jännittävää.

Lapsenlapsista en haaveile, koska ne eivät ole minun haaveitani. En elä lasteni kautta eikä heidän tarvitse tuottaa minulle mitään, että minulla olisi jotain enemmän, vaikkapa niitä lapsenlapsia. Jos niitä tulee, tosi kiva, jos ei, niin tosi kiva niinkin. Olen elämältä saanut jo ihan kaiken - nyt vain nautin.

Mä olen ihan jumissa tässä tilanteessa. Vaikka järjellä se on juuri niin kuin te vastaatte, niin tunteella ei. Ja koen miestäni kohtaan syvää inhoa kun hän ei halua. Vaikka tiedän, että sekin on väärin. Ilmeisesti vain se tuntuu pahalta kun hän niin vihamielisesti suhtautuu asiaan. Otan sen henkilökohtaisesti. Ap

Niin ja jatkan vielä, että kukaan lapsistamme ei ole vielä murkkuikäinen, mutta ovat jo sen verran isoja, että eivät ole pieniäkään. Mieheni vain kokee lapset jotenkin väsyttäviksi, ja sekin tietenkin loukkaa mua. Ap

Sulla on keski-iän kriisi. Luulet, että haluat lasta eli otat sen asian tähän ikäänkuin syyksi, mutta tosiasiassa sulla on vanhenemisen pelko. Ei ole mikään ratkaisu hankkia lasta, vaan elää tuon kriisin läpi. Osa tuossa on biologistakin, eli luonto yrittää saada sukukypsyyden loppumetreillä naiselle tuon tunteen, että nainen lisääntyisi ja turvaisi lajin jatkumisen.

Mutta sinun asiasi ei ole nyt olla itsekäs. Olla nyt kuuskymppisenä lapsesi ylppäreissä, ehkä 7-kymppisenä pikkulasten mummona... ei olisi kiva lapselle eikä lapsenlapsille, eikä tästä kriisistä selvittyäsi itsellesikään. Aikansa kutakin. Sinun täytyy vain koota rohkeutta astua seuraavaan elämänvaiheeseen. Elämä on matka, etkä voi pysähtyä vaikka haluaisitkin.

Kamala miten mummo olet! Mä oon 47 ja vielä on pari lasta kotona, odotan innolla et kaikki muuttaa pois ja saan olla yksikseni, ilman loputonta vastuuta muista.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ihan jumissa tässä tilanteessa. Vaikka järjellä se on juuri niin kuin te vastaatte, niin tunteella ei. Ja koen miestäni kohtaan syvää inhoa kun hän ei halua. Vaikka tiedän, että sekin on väärin. Ilmeisesti vain se tuntuu pahalta kun hän niin vihamielisesti suhtautuu asiaan. Otan sen henkilökohtaisesti. Ap

 

Voisiko tilanteen ajatella myös sillä tavoin, että jotkut ovat niin äidillisiä luonteita , että heillä on sitä lämpöä "yli omien tarpeiden"? Tuli vain mieleeni Sinusta jotenkin oma äitini joka oli poikkeuksellisen lämmin, välittävä ja rakastava nainen (+äärimmäisen lapsirakas).  Todella hieno nainen.

Sijaisperhetoiminnassa on käsittääkseni pula välittävistä aikuisista.

Olisit lottovoitto jollekin lapselle joka on tuen tarpeessa. Perhe voi yhdessä sopia, että esimerkiksi tiettyinä viikonloppuina tai muuna sopivina aikoina olisi lapsi teillä ja oma huoltaja saisi hengähtää. On niin paljon ihmisiä, joilla ei ole ketään tukemassa (niin huoltajissa kuin lapsissakin ) ja se on surullista.

Omaa liittoa ei kannata pilata sillä että ahdistaa "tyhjän pesän syndrooman" vuoksi oman kumppaninsa seinää vasten henkisesti, viisas nainen ei toimi niin -- vaan selvittää mikä tilanteessa mättää ja mikä on rakentavin ratkaisu.

kaikkea hyvää alkuperäiselle kirjoittajalle toivon minä.-

Viiden vuoden kuluttua kiität, ettet hankkinut iltatähteä. Miehesi on oikeassa! Teillä on edessä haasteellinen elämänvihe. Lapsenne tulevat murrosikään, sinulle tulee vaihdevuodet. Vaihdevuodet saattavat alkaa sulla jo viiden vuoden päästä, ja ihan yleisesti jo 7-8 vuoden päästä. Siihen murrosikäiset teinit ja pieni kouluaan aloittava lapsi - silloin kysyisit paljon suuremmalla todennäköisyydellä, miten selvitä romahtamatta?!

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ihan jumissa tässä tilanteessa. Vaikka järjellä se on juuri niin kuin te vastaatte, niin tunteella ei. Ja koen miestäni kohtaan syvää inhoa kun hän ei halua. Vaikka tiedän, että sekin on väärin. Ilmeisesti vain se tuntuu pahalta kun hän niin vihamielisesti suhtautuu asiaan. Otan sen henkilökohtaisesti. Ap

 

Ajattele nyt vaan sillä järjellä. Lapsesi lähtevät ajallaan, mutta sitä ennen on varmaan lähtenyt miehesi. Saattaa jo hautoa ajatusta...

Mulla on jo itselläni lastenlapsia, ja alkavat kohta olla jo siinä iässä, että eivät tarvitse jatkuvaa holhousta, hoitoa ja hoivausta. Itse olen töissä vielä täyttä päätä, ja vuosia jäljellä, joten pahin mahdollinen skenaario on se, että jo lastenlasten lapsetkin odottavat "yökylään" :O

Nauti hyvä ihminen elämästäsi nyt. Ei mene kauan, kun alat kaivata omaa rauhaa ja aikaa, kun vanhenet. Panosta parisuhteeseen. Siihen kun on aina varaa lisätä resursseja.

Lapsenkaipuuta helpottavat mahdolliset tulevat lastesi lapset. Anna heille kaikki se minkä säästät, kun lopetat sen iltatähtihaaveilun. Ja eikös lastensuhteen jotain vapaaehtoistoimintaakin voi "harrastaa"? Tee hyvää muiden lapsille, niille joilla on asiat huonommin.

Hanki OMA elämä, lapsellista märinää.

Mä tunnen itseni tosi vanhaksi ja tyhmäksi kun luen näitä vastauksia. Ei mua ilahduta ajatus lapsenlapsista, eikä sijaistoiminnasta. Eikä ajatus, että kivä on vanheta. Parempi lopettaa tämä kirjoittelu. Aika monilla ikäisilläni on kuitenkin pienet lapset ja ovat kaikkea muuta kuin mummoja. Ap

On aivan yleistä saada lapsi nelikymppisenä nykyään. Varmaan paljon yleisempää kuin ihan parikymppisenä. 

Täällähän oli ketju 51-vuotiaastakin odottajasta ja hyvin vaikutti menevän ainakin toistaiseksi. 

Itse asiassa suurimmalla osalla on pieniä lapsia, ja ne joilla on jo isot ovat tyytymättömiä kotonaan. Liian nuorena menty naimisiin, nyt juostaan vieraissa ym. Ne jotka elävät nyt pienten lasten kanssa ovat hyvin tyytyväisiä elämäänsä. Ei kyllä kukaan vielä koe olevansa mummo millään tavalla. EIkä vaihdevuodet kenestäkään mummoa tee. Antaa olla. Ap

Vierailija kirjoitti:

Mä tunnen itseni tosi vanhaksi ja tyhmäksi kun luen näitä vastauksia. Ei mua ilahduta ajatus lapsenlapsista, eikä sijaistoiminnasta. Eikä ajatus, että kivä on vanheta. Parempi lopettaa tämä kirjoittelu. Aika monilla ikäisilläni on kuitenkin pienet lapset ja ovat kaikkea muuta kuin mummoja. Ap

Pienet lapset on eri asia kuin vasta suunnitteilla ole vauva. Kun sinulla olisi se vauva, ne ikäistesi pienet lapset ovat jo kuitenkin useamman vuoden omaasi vanhempia.

Etkö mistään muusta osaa elämässäsi iloita kuin lapsista? Ja jos et, niin etkö voisi vaikka keskittyä niihin jo hankkimiisi, eikä kerätä vain lisää?

Just toi että todistelet ettet ole vanha ja mummoutumassa, on suurin osoitus siitä, että olet keski-iän kriisissä.

Vierailija kirjoitti:

Mä tunnen itseni tosi vanhaksi ja tyhmäksi kun luen näitä vastauksia. Ei mua ilahduta ajatus lapsenlapsista, eikä sijaistoiminnasta. Eikä ajatus, että kivä on vanheta. Parempi lopettaa tämä kirjoittelu. Aika monilla ikäisilläni on kuitenkin pienet lapset ja ovat kaikkea muuta kuin mummoja. Ap

Romahduta nyt kuitenkin ensin se miehesi, jotta saat siittäjän hyväksynnän. Pääset sitten ehkä vuosien yrittämisen jälkeen (jos ei heti tärppääkään) pirtsakkana viisikymppisenä vaunuilemaan ym. nuorten iloiseen joukkoon.

Ja oletko muuten ottanut huomioon myös downlapsen mahdollisuuden? Saat loppuikäsi olla nuorekas äiti, kun elää kanssasi kuolemaasi saakka. Kaikille kun ei riitä "erilaisten frendien" tyyliin kivaa asuntolakotia...