Siirtymävaiheissa 4-vuotias karkaa ja nauraa. Miten toimia?

Niin no eiks toi oo ihan normaalia? Meillä kans 2- ja 4-vuotiaat pojat kirmaavat kikattaen karkuun kun sanon et nyt pitää mennä pukemaan. Ei nyt ihan joka kerta, mut fifti-sixti. Kyllähän se vähän sieppaa mutta niissä tilanteissa en hermostu vaan nappaan kundit kainaloon ja kannan pukemaan.

Kurjempia tilanteita on kun eritoten tuo pienempi ottaa "sen ilmeen" (että nyt lähen karkuun hihhihhii) jossain kaupan parkkipaikalla kun pitäis kiivetä autoon. Siellähän se on vaarallista kun voi vaikka juosta auton alle. Niinä kertoina on napattu kiinni mistä vaan saakin ja sanomista on tullut! Suht jakelussa alkaa onneks olemaan jo, ja toi 4-v jo tajuaa että kotona ja kerhon pihalla se ei oo niin vakavaa mut kaupungilla, parkkipaikalla, kaupassa tai muissa vastaavissa ei parane yrittää karkuun :)

Ja noi ei sentään lyö, semmoset yritykset saatiin onneks kitkettyä alkuunsa (varmasti jokainen pieni lapsi tätä testaa jossain vaiheessa), ihan vaan vahvasti reagoimalla (verbaalisesti, äänenvoimakkuudella ja -painolla). Eli ei ole jäänyt kummallekaan epäselväksi saako lyödä vai ei.

21 jatkaa..

Niin ja tietysti usein käytetään myös käänteistä psykologiaa, toimii kuin unelma ainakin pienempään. "Älä vaan tule tänne, et saa missään nimessä tulla mukaan" :D

Ja molempiin toimii myös: "jaa, no, äiti lähtee tästä sitten ihan yksin" *pukee takkia päälle*

Sit ne juoksee jo kiljuen pukemaan.

:)

Meillä oli eteisessä jossain vaiheessa tarrataulukko johon sai tarran aina kun oli pukenu vateet, toimi hyvin. Jossei pueta niin sit lapsi kainaloon ja vaatteet toiseen ja menoksi, yleensä se pukeminen ulkona viimeistään alkaa kiinnostaa. Oleellista minusta on että päätösvalta lähtemisestä ja siitä milloin lähdetään on äidillä eikä niin että lapsi vitutkuttelulla ja temppuilulla aina onnistuu viivöstyttämään lähtöä.

Tietysti voi jaella rangaistuksiakin tottelemattomuudesta mutta rangaistus pitää olla melko välitön noin pienellä. Esim et saa sitten karkkipäivänä karkkia, saatikka että pukki ei sitten tuo lahjoja ei kyllä noin pienelle toimi vaan seuraus pitää olla välitön esim suosikkilelu jäähylle tai tänään ei katsota tv:tä tms.

Saattaisi auttaa, jos kiinnittää lapsen huomion johonkin positiiviseen asiaan mikä seuraa siitä siirtymisestä. Jos vaikka sanoisi, että tule sänkyyn, niin luen sinulle iltasadun. Tai vaikka, että puetaan vaatteet, niin pääset tarhaan, missä voit leikkiä taas "Marjan" kanssa (tai siis, minkä niminen kaveri siellä sitten odottaakaan.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ipanat tarvitsevat katkeran hylkäämiskokemuksen tajutakseen, että vanhempi on tosissaan.

Hylkäämiskokemukset ovat haitallisia lapsille!

Käy aina sääliksi ne lapset, joille tätä tehdään. Heistä kasvaa varmemmin epävarmoja aikuisia, joilta puuttuu elämästään perusturvallisuus.

Ei nuo mainituntyyppiset ole sellaisia haitallisia hylkäämiskokemuksia minusta. Itselleni tehtiin noin lapsena, ja se oli minusta mitä parhain keino. Olin jo nelivuotiaana äärimmäisen itsepäinen ja jos vanhemmat lähtivät tahtojen taisteluun, niin minä muistan että ajattelin, että kuolen ennen kuin annan teille periksi. 

Mutta sitten äiti keksi tuon ovelan keinon. Lopetti täysin taistelun kanssani, mutta antoi minun sitten kärsiä omien valintojeni seuraukset. Jos esim. talvella kiukuttelin että pipoa en laita, niin äiti sanoi, että sitten tulee kylmä. Jos sittenkin valitsin pipottomuuden, niin sain kärsiä kylmäni. Siperia opettaa aika hiton äkkiä. Ja tämä toimii todella hyvin monessa asiassa. Eikä lapselle tule kokemusta että häntä pakotetaan ja kohdellaan aikuisten taholta inhottavasti, koska hän todellakin itse valitsee tekonsa seurauksineen.

Vierailija kirjoitti:

Neljävuotiaan kanssa voisi yrittää jutellakin asiasta jonain rauhallisena hetkenä. Kysyä miksi karkaa ja miltä se teistä vanhemmista tuntuu. Lapselta voi myös kysyä, miten haluaisi, että noissa tilanteissa toimitaan, kun lähteä kuitenkin täytyy. Esim. että lapsi saa päättää mitä sanotaan, vaikka hip hei, nyt matkaan!

 

VOitte myös valita jonkun tietyn tilanteen kehityskohteeksi ja antaa vaikka tarrapalkintoja hyvin sujuneesta tilanteesta. 

 

Tai sitten voitte vaan pysyä rauhallisina ja toimia loogisesti aina samalla lailla ja odottaa kun aika ja ikääntyminen korjaa tilanteen. 

 

 

Ai niin, tämän opin perhemuskarissa toiselta äidiltä, kolmeen laskeminen. Tätä ei voi käyttää liikaa, kun se menettää tehonsa, eikä sitten kun tilanne on menetty. Sellaisessa alkuvaiheen vänkäämisessä kun sanoo, nyt mä lasken kolmeen ja sitten lähdetään, niin useimmiten se ilmeisesti antaa tarpeeksi aikaa miettiä ja tajuta, että nyt se äiti on tosissaan. Se on kuin taikuutta! =)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ipanat tarvitsevat katkeran hylkäämiskokemuksen tajutakseen, että vanhempi on tosissaan.

Hylkäämiskokemukset ovat haitallisia lapsille!

Käy aina sääliksi ne lapset, joille tätä tehdään. Heistä kasvaa varmemmin epävarmoja aikuisia, joilta puuttuu elämästään perusturvallisuus.

Ehei. Heistä kasvaa lapsia, jotka tajuavat menneensä liian pitkälle. Perusturvallisuuden menetys on pieni hinta siitä, että lapsi oppii asioiden priorisoinnin.

Tämä on kaksipiippuinen juttu. Nuorena äitinä kerran toteutin juuri tuollaisen hylkäämistilanteen poikani kohdalla(oli ehkä 5 v). Kaduin sitä ja pyysin lapselta antteksi. Nyt poika on itse perheenisä ja sanoin, että älä vaan tee samaa temppua, mihin minä aikoinani syyllistyin. Siihen poikani sanoi, että ei hän siitä kärsinyt, vaan oppihan olemaan kunnolla. Suo siellä vetelä täällä.