Tutustuin mieheen, joka sairastaa masennusta

Vierailija

En oikein tiedä, kuinka suhtautua asiaan. Ollaan tapailtu pari kuukautta ja nyt viikonloppuna kertoi, että sairastaa masennusta (ilmeisesti kuitenkin aika lievää) ja että hänellä on siihen myös lievä lääkitys.

Olen huomannut, että miehellä on joissain asioissa todella huono itsetunto, hän syyttää itseään monista ihan turhista asioista ja on hieman vainoharhainen sen suhteen, mitä muut hänestä ajattelevat. Lisäksi kertoo, että on aina ollut hieman pessimistinen että hänen on vaikea uskoa, että hyviä asioita voi hänelle tapahtua.

Minulla on itsellänikin ollut elämässäni kaikenlaisia vaiheita ja sairauksia joten en koe miehen masennusta ongelmaksi ja aion jatkaa suhdetta. Hän on korkeasti koulutettu, käy töissä, on läsnäoleva ja sosiaalinen ja muutenkin kaikin puolin toimintakykyinen (myös sängyssä).

Olen aina kokenut masennuksen hieman pelottavaksi sairaudeksi enkä oikein tiedä, miten siihen tulisi suhtautua. Onko suhteen aloittaminen järkevää silloin kun toinen on edelleen sairas, vaikkakin lievästi? Voinko auttaa häntä jotenkin? Mitä sairaudesta pitäisi tietää noin parisuhteen kannalta? Voinko pahimmassa tapauksessa pahentaa hänen sairauttaan jos esim. parisuhde kariutuukin? Rupeaako oireet vaikeuttamaan yhteistä elämää jossakin vaiheessa vaikka nyt ne eivät minua haittaa? Päässäni on paljon kysymyksiä. Kokeneempien vinkkejä kaipaan.

Kommentit (15)

Vierailija

No joo.

Kyllä nykyään massennusdiagnoosia jaellaan varsin väljästi ja sitä on eriasteista ja erimuotoista. Jonkinasteista masennusta sairastaa elämän aikana senverran moni nykyään, että jos se olisi kriteeri, niin suurin osa ihmisistä täytyisi jättää parisuhdemarkkinoiden ulkopuolelle.

Ei kuulosta kovin hälyyttävältä, tosin ihmiset, jotka ovat taipuvaisia mielialan häiriöihin, niin elämänmuutokset kuten parisuhteen aloitus tai avioliitto saattavat kyllä laukaista vakavamman masennuksen.

Vierailija

Vastaan nyt itse masennusta sairastaneena hieman mutu-tuntumalla. Mielestäni ihmisen oma asenne ratkaisee, eli ymmärtää että kyseessä on hänen oma sairautensa eikä se ole kenenkään ulkopuolisen vika. Eli pystyy itse huolehtimaan omasta sairaudestaan eikä laita sitä muiden vastuulle. Tottakai sitten asiasta tietävien tulee ymmärtää joitain asioita masentuneessa, käytöksessä tai rajoitteissa ym. Masentunut on kuitenkin verraten realistinen ajatusmaailmaltaan, eli siis ts. täysijärkinen. Usein vielä masennus on sairautena sävyltään aika syvällistä, eli ihminen ajattelee asioita melko paljon. Tällä viittaan siis siihen, että aika harvoin olen tavannut "tyhmää" oikeasti masentunutta ihmistä. Harvoin ovat myöskään mitään huomiohuoria, siis oikeasti masentuneet.

Itselläni masennusta on ollut enemmän tai vähemmän n. 13-vuotiaasta asti (eli diagnosoitu ensimmäisen kerran silloin) joten olen oppinut elämään asian kanssa ja ymmärrän elämää. Pelkään usein mitä ihmiset sanovat jos saavat tietää, koska epäilen että tällä on niin ikävä maine. En silti osaa edes kuvitella itseäni ilman masennustaustaa koska se on tehnyt musta sen verran pohdiskelevan ja empaattisen. Olen huomannut vähän samaa muissa masentuneissa tai siitä parantuneissa; he eivät yleensä tuomitse muidenkaan heikkouksia koska ymmärtävät miltä asiat voivat tuntua.

Aivan vuoteenpohjalla makaavaa masentunutta kannattaa ehkä välttää, tai ensimmäistä kertaa siinä kunnossa olevaa masentunutta. Mutta muuten ei tätä sairautta tarvitse pelätä, vaikka ehkä se synkkyys vaikuttaakin pelottavalta. Itse esimerkiksi en kuitenkaan jaa kaikkia omituisimpia ajatuksiani ihmisille, eikä minusta huomaa ulospäin mitään. En ole pakkomielteinen enkä pahasti rajoittunut, ainoastaan asiat kuten grillikioskin edustalla julkisesti syöminen tai joku karaokelaulanta ovat itsetunnosta johtuen vaikeita, mutta voivat olla kelle tahansa. Kuten sanoin, ihmisen oma asenne ratkaisee. Jos siis mielestäsi tämä mies on fiksu ja monipuolinen luonteeltaan muuten. 

Vierailija

Kiitos näistä vastauksista. Mies ei vaikuta lainkaan katkeralta vaikka jääkin vatvomaan negatiivisia kokemuksia pitkäksi aikaa (puhuu avoimesti aiemmasta elämästään ja negatiivisista jutuista). Ei kuitenkaan koskaan ole syyttänyt muita sairaudestaan. On älykäs, syvällinen ja empaattinen. Kieltämättä täytyy sanoa, että tämä mies on huomattavasti tasapainoisemman ja "terveemmän" oloinen kuin muutama aiemmin tuntemani mies. :)

Ehkä tässä on kuitenkin parempi edetä hitaasti ja enemmän kaveripohjalta (mikä on yleensäkin ihan järkevää) jotta me molemmat ehditään kuulostella tuntemuksiamme rauhassa. Jokainen on tietenkin vastuussa omasta elämästään, mutta myönsin miehelle, että masennus on sairaus, mikä minua pelottaa juuri sen takia, että voinko pahentaa toisen oloa vahingossa.

Ap

Käyttäjä358
Seuraa 
Liittynyt29.11.2015

Koita saada selville miehen lähipiiriltä onko mies ollut aiemmin toimintakyvyttömänä, jättänyt asioita tekemättä, siis tärkeitä asioita, ollut pitkiä aikoja huolehtimatta itsestään. Jos on, niin mieti tarkkaan jaksaisitko hoitaa toista aikuista.
Ja joka tapauksessa, älä Edes aloita tuota pohtimista että miten sinä vaikutat miehen mielialaan. Se on loputon suo, jossa pahimmillaan itse sairastut.
En siis miettisi asiaa miehen vaan sinun kannalta. Pystytkö olemaan suhteessa ja silti pitämään suhteen kahden aikuisen välisenä. Ei potilas-hoitaja-suhteena.

Vierailija

En usko, että omaksuisin suhteessa helposti hoitajan roolia mutta kai sekin vaara on olemassa. Meillä on nyt ja tulee olemaan tulevaisuudessakin omat elämät jo ihan sen vuoksi, että hän asuu toisella paikkakunnalla työnsä vuoksi ja minä asun pienehkössä asunnossa lasteni kanssa. Totta kai autan häntä arkisissa asioissa kuten muitakin läheisiäni jaksamiseni mukaan, mutta ns. siipieni suojaan en tahdo toista aikuista. Miehellä ei kuitenkaan ole taustaa toimintakyvyttömyydestä vaan on hoitanut asiansa hyvin tähän mennessä ja masennus on ollut paranemaan päin vaikkakin se on alkanut jo vuonna 2012. Mutta ajattelen, että hän on kuitenkin pystynyt elämään sairaudestaan huolimatta ns. normaalia elämää elämässä tapahtuneiden isojenkin muutosten kanssa joten ehkä totaalista romahdusta ei ole näköpiirissä.

Ainakaan toistaiseksi miehen sairaus ei ole vaikuttanut omaan hyvinvointiini tai yleisvireeseen. En antaisi toisen sairauden sairastuttaa itseäni. Tuota miehen masennusta ei vähän vieraampi edes huomaisi. Itse nyt kun olen oppinut tuntemaan läheisemmin, pystyn tunnistamaan joitain piirteitä joista asian voisi päätellä.

Ap

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Jätä hänet. Ansaitset parempaa ja sinulla on vain yksi elämä.

Tällaisia neuvoja ja sen mukaan toimivia ihmisiä tosiaan on nykyään paljon. Toivottavasti he itse eivät elämänsä ehtoopuolella huomaa että oma elämä onkin ollut yksi pitkä jättämisien sarja.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jätä hänet. Ansaitset parempaa ja sinulla on vain yksi elämä.

Tällaisia neuvoja ja sen mukaan toimivia ihmisiä tosiaan on nykyään paljon. Toivottavasti he itse eivät elämänsä ehtoopuolella huomaa että oma elämä onkin ollut yksi pitkä jättämisien sarja.

Miksi ihmeessä elämä pitäisi viettää hoivaamalla ihmistä? Ja jos ihmisellä on päässä vikaa niin todennäköisesti hän erittäin taipuvainen väkivaltaan ja päihdeongelmiin.

Miksi ihminen ei saa elää nauttia elämästään?

Vierailija

Kokemukseni masentuneesta parisuhteessa:

Miten itse kestäisit, kun toinen sanoo, että on valmis kuolemaan ja että toivoo, että loppu tulee mahdollisimman pian. Että ei jaksa, koska huominen tarjoaa suruja ja menetyksiä niin, etteivät rakkaat ja läheisetkään ole syy elää.

Miten rakennat tällaisen ihmisen kanssa mitään? Ihmisen, joka etsii netistä tietoja itsemurhasta, ihmisen, jolla ei ole elämäniloa eikä -halua?

Jaksaisitko tätä päivästä ja vuodesta toiseen? Vai toivoisitko elämältä, ainoalta täällä maan päällä, jotain muutakin?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kokemukseni masentuneesta parisuhteessa:

Miten itse kestäisit, kun toinen sanoo, että on valmis kuolemaan ja että toivoo, että loppu tulee mahdollisimman pian. Että ei jaksa, koska huominen tarjoaa suruja ja menetyksiä niin, etteivät rakkaat ja läheisetkään ole syy elää.

Miten rakennat tällaisen ihmisen kanssa mitään? Ihmisen, joka etsii netistä tietoja itsemurhasta, ihmisen, jolla ei ole elämäniloa eikä -halua?

Jaksaisitko tätä päivästä ja vuodesta toiseen? Vai toivoisitko elämältä, ainoalta täällä maan päällä, jotain muutakin?

Kuulostaa rankalta :/ Tapailemallani miehellä ei ainakaan omien sanojensa mukaan ole ollut itsemurha-ajatuksia. Minua mietityttää kuitenkin se, kun hän on kertonut, ettei osaa odottaa elämältään mitään hyvää tapahtuvaksi. Pitää ehkä edetä normaalia hitaammin ja tunnustella, kuinka tuo pessimismi vaikuttaa yhteisiin asioihin ja minun mielialaani. Itse kun olen pesunkestävä optimisti.

Kaikenlaiset ylä- ja alamäet ovat kuitenkin itsellenikin tuttuja ja minulla on mm. elämää aika paljon rajoittava parantumaton sairaus joka vaatii myös kumppanilta ymmärrystä ja mukautumista. Ulos päin näytän terveeltä kuten masentunutkin usein. Mietin, että jokaisella meillä on ominaisuutemme ja rajoitteemme ja oikeastaan vain ajan kanssa voi päätellä, pystyykö toisen rajoitteiden kanssa elämään vai ei. En voisi kuvitella päättäväni tätä alkanutta suhdetta tässä vaiheessa tuon masennuksen vuoksi.

Ap

Vierailija

Kuulostaa ihan minulta tuo miehesi. Ja kyllä mun kanssa ainakin ihan hyvin voi elää. Oon kyllä alakuloinen, itkuinen ja ärtyisä. Mutta toisaalta hoidan kodin ja lapset hyvin, tuen miestä urallaan, hoidan lasten koulu- ja harrastusjutut, teen omia juttuja eli shoppailen, sisustan, kyläilen, kuntoilen. Työt mulla on osa-aikaisia, ja ne hoituu oikein hyvin.

Suhteen alkaminen ei ainakaan suistaisi minua raiteiltaan - päinvastoin. Siitähän sitä virtaa saa ihan niin kuin kaikki muutkin. Mutta suhteen päättyminen voi kyllä viedä vuodeksikin aikamoisiin masennuksen pyörteisiin. Mutta se asia ei ole ap sinun vastuullasi. Jos kuitenkin sitä murehdit, niin minulla siinä tilanteessa auttaa se, että asiat puidaan läpi. Jos nimittäin toinen jättää yllättäen ja ilman keskusteluja, niin minä päädyn syyttelemään itseäni aika armottomasti. Minulle on ehdottomasti hyväksi se, että suhde ei pääty ilman ennakkovaroitusta (vaikka mitään pitkittämistäkään en kaipaa). Ja vielä tärkeämpää on se, että toinen jaksaa vastailla kysymyksiini ja puida asioita läpi vaikka moneenkin kertaan, jotta ymmärrän toisen osapuolen näkökulman.

Mutta en minä ainakaan mielestäni ole mitenkään kohtuuton noissa läpipuimistoiveissani. Yksi kunnon keskustelukerta saattaa riittää. Joskus myöhemmin saatan ottaa yhteyttä, jos jokin asia on vielä jäänyt vaivaamaan. Että ei tuon vuoksi tarvi olla ryhtymättä suhteeseen. Jos se päättyy, niin se asia käsitellään sitten.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ihan minulta tuo miehesi. Ja kyllä mun kanssa ainakin ihan hyvin voi elää. Oon kyllä alakuloinen, itkuinen ja ärtyisä. Mutta toisaalta hoidan kodin ja lapset hyvin, tuen miestä urallaan, hoidan lasten koulu- ja harrastusjutut, teen omia juttuja eli shoppailen, sisustan, kyläilen, kuntoilen. Työt mulla on osa-aikaisia, ja ne hoituu oikein hyvin.

Suhteen alkaminen ei ainakaan suistaisi minua raiteiltaan - päinvastoin. Siitähän sitä virtaa saa ihan niin kuin kaikki muutkin. Mutta suhteen päättyminen voi kyllä viedä vuodeksikin aikamoisiin masennuksen pyörteisiin. Mutta se asia ei ole ap sinun vastuullasi. Jos kuitenkin sitä murehdit, niin minulla siinä tilanteessa auttaa se, että asiat puidaan läpi. Jos nimittäin toinen jättää yllättäen ja ilman keskusteluja, niin minä päädyn syyttelemään itseäni aika armottomasti. Minulle on ehdottomasti hyväksi se, että suhde ei pääty ilman ennakkovaroitusta (vaikka mitään pitkittämistäkään en kaipaa). Ja vielä tärkeämpää on se, että toinen jaksaa vastailla kysymyksiini ja puida asioita läpi vaikka moneenkin kertaan, jotta ymmärrän toisen osapuolen näkökulman.

Mutta en minä ainakaan mielestäni ole mitenkään kohtuuton noissa läpipuimistoiveissani. Yksi kunnon keskustelukerta saattaa riittää. Joskus myöhemmin saatan ottaa yhteyttä, jos jokin asia on vielä jäänyt vaivaamaan. Että ei tuon vuoksi tarvi olla ryhtymättä suhteeseen. Jos se päättyy, niin se asia käsitellään sitten.

Kirjoituksesi kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin miltä miestuttavuuteni vaikuttaa. Kiitos vastauksestasi.

Minusta avoimuus on samalla toisen kunnioittamista. Kadun sitä, että olen joskus elämässäni tehnyt tuollaisia "äkkilähtöjä" parisuhteessa antamatta selitystä suhteen päättymisen syistä. Se, miksi suhde tuli toiselle osapuolelle yllätyksenä johtui täysin omasta kyvyttömyydestäni nostaa kissa pöydälle ja puhua ongelmista. Onneksi olen noista ajoista kasvanut henkisesti eikä tuollainen tilanne ole enää mahdollinen. Tapailemani mies on itse asiassa kärsinyt noista tilanteista, joissa suhde on heti alkuunsa päättynyt siihen, että nainen lähtee ilman mitään selitystä.

Ap

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat