En pysty seurustelemaan perhetaustani vuoksi

Tavatessani ensimmäistä kertaa aviomieheni, kemia oli vahvaa ihan alusta asti. Keskustelimme läpi yön. Ensimmäisenä iltana kerroin hänelle, etten halua sekoittaa häntä sekavaan perheeseeni. Tulen siis toimintahäiriöisestä alkoholistiperheestä. Kerroin että minulla on paljon työstettävää ja että ajankohta meidän kahden tapaamisella on täysin väärä. Hän sanoi haluavansa olla tukenani tässä prosessissa. Ja niinpä hän olikin. Rakastuimme, menimme naimisiin ja nyt odotamme lasta.

Omaan perheeseen olen katkaissut välit ja päätös on ollut oikea, sillä tapauksessani perheeni aiheuttaa paljon ongelmia ja mielipahaa ja huonovointisuutta elämäämme.

Se mitä haluan sinulle sanoa on se, että älä luokittele itseäsi perheesi perusteelta, ole rohkea ja avoin tapaamaan ihmisiä. Olet yksilö ja sinulla on yksi elämä, älä hukkaa sitä pelkoon ja yksinäisyyteen. Uskalla rakastaa itseäsi ja muita, ja jos joku ei taustaasi hyväksy, ei hän silloin ole se oikea ihminen olemaan sinun kanssasi. Mitä sanoisit omalle tyttärellesi samassa tilanteessa? Sano se itsellesi. Jos perheesi on lämmin ja hyväsydäminen, anna heidän tavata tuleva kumppanisi silloin kun olet siihen valmis. :)

Äitini on kuollut, isäni alkoholisti joka elää saastaisissa oloissa. Olen ollut naimisissa 15 v ja esittelin isäni miehelleni vasta kun olimme olleet 2 v naimisissa. Paine esittelemisestä ahdisti minua kauheasti koska isä painosti siihen rähisemällä ja mies ei uskonut että isäni voi olla niin deeku. No, sittemmin välit ovat olleet vaihtelevat mutta jotenkin olen isääni nähnyt, usein yksin koska hän ei ole lapsille sopivaa seuraa. Joskus isäni on soitellut miehelleni häiritsevästi mutta muuten hän ei merkitse mitään liittoni kannalta. Selän takana on taustaani miehen perheessä haukuttu mikä satuttaa.

itse olen alkoholisti perheestä ja mies ihan tavallisesta perheestä. Ollaan oltu melkein 20 vuotta yhdessä.

Nuorempana peittelin totuutta ja en kertonut ihmisille meidän perheestä. Häpesin silmät päästä kun isäni tuli kännissä vastaan. Vasta kun aikuisena jouduin ensimmäistä kertaa kertomaan totuuden minun silloisen esimiehelle, ja kerroin isäni olevan juoppo ja minun on nyt pakko lähteä kotiin töistä. Hän sulki oven ja istui alas ja kertoi, että hän ymmärtää, koska hänen isä on myös alkoholisti.

Kun kerrot rehellisesti , tulet huomaamaan kuinka ihmiset tietää ja ymmärtää, koska aika monella on joku läheinen jolla on mielenterveys- alkholistin tai joku muu ongelma. Heti kun sisäistät sen, että se ei ole sinun vika ja sinun ei tarvitse hävetä sinun vanhempien ongelmista, uskallat myös puhua asiasta. Se mies seurustelee sinun kanssa, ei sinun äidin kanssa.

Ole rehellinen, hyvä suhde ei kaadu sinun äitiin.

Minulla myös alkoholistiperhe jota häpeän, ja jonka kanssa en itseasiassa välitä olla edes tekemisissä nykypäivänä. Olen tehnyt kovasti töitä että olen niistä oloista ns. päässyt pois, hankkinut koulutuksen, työpaikan ja elämän, johon alkoholi ei kuulu. Vaihdoin jopa sukunimeni, ettei minua osattaisi yhdistää.. Miehelleni taustani ei ole ollut ongelma. Lähinnä olen saanut ylenkatseita niiltä ihmisiltä, jotka nyt sattuvat vanhempani tuntemaan, mielenkiintoista kyllä, esimerkiksi päiväkodin henkilökunta katsoi minua kieroon lasteni vielä ollessa päiväkoti-iässä. Tätä hiukan ihmettelenkin, sillä itselläni ei ole tapana ihmisiä arvottaa heidän taustojensa perusteella, mutta ehkä se johtuu juuri omasta kokemuksestani.

Olen huomannut, että mt-ongelmaiset vanhemmat puhuvat minusta pahaa ja suku katsoo huonolla silmällä. Tämähän on aivan nurinkurista, ihan kuin, että kun sinulla on hyvin asiat, niin olet siis hemmoteltu lapsi jonka eteen nämä ovat muka kaikkensa antaneet ja nyt ovat hunningollakin ihan sinun vuoksesi, että yrittäisit nyt nostaa vanhempasikin suosta.

Ihmiset ei ymmärrä, miten paljon enemmän joutuu yrittämään jos tulee huonoista oloista. Jos pärjää, niin se on täysin omaa ansiotaan, ei masentuneet vanhemmat tue vaan odottavat itse aina tukea. Minun vanhempani pilkkaavat minua niin, että en todellakaan vie sinne miestäni tutustumaan heihin.

Suomessakin löytyy paljonkin ihmisiä, joilla vastaava tilanne jostakin syystä. Et siis ole ainoa!

Parisuhteessa ollaan vain yhden ihmisen kanssa, ei tämän koko suvun kanssa.

Onneksi.

Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, onko viestini sieltä kannustavammasta päästä, mutta kirjoitan kuitenkin. Seurustelin aikoinaan vajaan vuoden todella ikävistä perhetaustoista tulleen miehen kanssa. Miehen isä oli ollut vankilassa, äidillä oli ollut mielenterveysongelmia. Itse taas tulen akateemisesta ydinperheestä, ja vaikka perheelläni on omat ongelmansa - keillä ei muka ole - niin kasvuympäristöni oli aina turvallinen.

En kokenut miehen taustaa koskaan ongelmaksi. Miehenhän kanssa minä halusin olla, en hänen perheensä. Mutta ongelmaksi koitui lopulta se, ettei mies ollut yhtään työstänyt näitä taustansa aiheuttamia traumoja. Ei osannut avautua tunteistaan ollenkaan ja lopulta purki ne todella epäterveellä tavalla. Eli erohan siitä sitten tuli.

Eli itse perhetausta ei varmastikaan ole useimmille ongelma. Kunhan osaat tiedostaa ongelmasi avautumisen ja tunteiden ilmaisun suhteen ja osaat työstää niitä, niin en näe mitään estettä toimivalle parisuhteelle.

Täysin samanlanen kokemus täällä! Itsekin "hyvästä kodista" ja exän lapsuus taas aika ankea. Meidän kahden välillä ei sinänsä ollut ongelmaa eikä suhteessamme vikaa. Exäni vain aina toi ja purkasi omat perheongelmansa minunn ja se vaikutti meidän suhteeseen niin paljon, että erohan siinä tuli. Ei kenenkään tarvitse ryhtyä puolisonsa psykoterapeutiksi eikä kestää kaikkea pas*aa.

Minun isäni on alkoholisti. Miehelle tietenkin nolotti ihan kauheasti esitellä hänet. Mutta kyllä hän ymmärtää, että yleinen tarina Suomessa eikä minun vikani mitenkään. Suurin ongelma on isän pitäminen loitolla miehen suvusta, häntä ei voi kutsua juhliin koska saattaa olla sekava ja aggressiivinen. Ei ollut häissä, ei ristiäisissä. Kerran kutsuin hänet lasten synttäreille jotta tapaisi miehen vanhemmat. Ei mennyt hyvin joten uutta kutsua ei saa. Hän itse haluaisi kovasti roikkua mukana mutta tapaan häntä vain erittäin harkiten. Minun 40 v juhlista hän oli saanut hajua ja siitä tuli iso riita mutta sain hänet tekosyillä pidettyä poissa.Hän ei nimittäin ole leppoisa juoppo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei miehet tuollaisia pikkujuttuja pelkää. Paremminkin taustasi ruokii miehesi luonnollista viettiä huolehtia ja puolustaa naista.

 

Joissain itseään toisia parempina pitävissä piireissä tuollinen saattaisi haitata laskelmoivaa miestä, Vaikka noissakin piireistä löytyy samanlaista, niistä ei vain puhuta.

 

Jos ole löytänyt ihanan miehen, niin kannattaa sitten ihan ulkuvaiheessa kertoa asiasta ei tietenkään suoraan, vaan kautta rantain sivulauseisiin liitettynä. Mies sitten kyllä osaa kysyä lisää jos kiinnostaa.

Tiedä sitten olenko tuurilla tutustunut heti vääriin miehiin, mutta ensimmäiselle miehelle oli ongelma ja kauhistus jo se, että toinen vanhemmistani oli kuollut (luonnollinen syy) ollessani pieni. Että ydinperheestä tulevana miehenä yksinhuoltajaäidin kanssa elävänä ei voinut kuulemma elää "tavallista elämää".

Todella lapsellinen ja kypsymätön mies. Hyvä kun pääsit hänestä eroon!

Jos jotakin asiaa pitelee tiukasti salassa, kertoo se valtavasta häpeän taakasta. Ja sinullahan ei ole mitään hävettävää. Häpeä on tunne alemmuudesta, huonommuudesta ja pilaa elämäsi. Älä suostu siihen. 

Opettele vähän kerrallaan avoimuutta. Jos asia tulee luonnollisella tavalla puheeksi,  kerro suoraan jokin asia perheestäsi, ei kaikkea tarvitse välttämättä läväyttää kerralla. Jos kuulija hämmästelee ja hämmentyy tai alkaa kiertää sinut tämän jälkeen kaukaa, ei hän kovin hyvä ihminen ole itsekään. 

Ehkä myös vähän suhtaudut liian negatiivisesti ihmisten ymmärtäväisyyteen. Aina mahtuu niitä, jotka eivät kestä mitään normaalista poikkeavaa, mutta kuten yllä mainitsin, ongelma on heidän eikä sinun. Itse en ainakaan hämmästyisi tai tuntisi mitään muuta kuin pelkkää empatiaa. Sinä olet nähnyt läheltä, ettei elämä aina suju normaalilla tavalla. Siinä ei ole mitään, mitä pitäisi peitellä. 

Minusta me sekoperheiden selviytyjälapset ollaan oikeasti sankareita!

Psykologille ja sitä tietä psykoterapiaan. Saat mahdolisuuden käsitellä noita asioitas ammattihenkilön kanssa. Mnua on ainakin auttanut ihan huomattavasti, nykyisin muistutan jo ihan ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli viinaan ollessani parikymppinen. Äitini asuu hyvin alkeellisissa, suorastaan saastaisissa oloissa (hamstrausta yms.) ja ei hänkään ihan "täysillä" käy. Siskoni on vaikeasti mielenterveysongelmainen. Itse muutin jo hyvin aikaisin toiselle puolelle maata ja yritän kovasti elää ns. normaalia elämää, välillä käyn vaan lapsuudenkodissa auttelemassa.

En vain pysty päästämään ketään lähelle, ihan jo läheisille ystäville perheestäni puhumiseen on iso kynnys. Ahdistaa, menen lukkoon ja mietin aina tarkkaan mitä voin kertoa asiasta kenellekin. Puhumattakaan sitten että pitäisi jollekin miehelle avautua ja kertoa kaikki, ihan kammottava ajatus! Tai mitä jos mies haluaa käydä lapsuudenkodissani tai tavata äitini/siskoni??! Apua. Tunnen siis syvää häpeää taustastani, toisaalta hyvin voimakasta suojelunhalua perhettäni kohtaan ettei kukaan loukkaa tai pidä heitä outona.

Miten te muut ns. vähän erilaisista perheistä olevat olette ratkaisseet asian? Missä vaiheessa/miten olette kertoneet? Haluaako kukaan edes seurustella tällaisen friikin kanssa, jonka kanssa ei tule ikinä olemaan esim. perhejouluja suvun kera tai lapsilla läheisiä isovanhempia (ei voisi kuvitellakaan vievänsä sinne esim. lapsia hoitoon jne.)?? Juokseeko miehet suoraan karkuun tällaista asiaa?

Täällä mies, sama tilanne.

Pystyn kyllä suhteeseen, joka ei tähtää lapsiin yms.

Perhejoulut ja muut tosiaan out.

Kelpaa ainakin tällaiselle miehelle, jopa voisi olla toimiva suhde.

...paitsi, jos olet ns suvakki, niillä mielenterveys on täysin menetetty.

ISO kiitos kaikille vastanneille, olette ihania! <3 Tokan sivun kohdalla rupesin itkemään, en voinut sille mitään. Upeaa huomata miten suvaitsevaisia, kilttejä ja kannustavia ihmiset voivat sittenkin olla vaikka olettekin ihan tuntemattomia! Melkein 30 vuotta olen hävennyt ja näitä asioita yrittänyt kaikinkeinoin salata ja peitellä, mutta ehkä mun ei aina tarvitsekaan! Eihän tämä perheeni tilanne ole ollut mitenkään omaa syytäni tai oma valintani. Jos ihminen on oikeasti luottamuksen arvoinen, voi hänelle kertoa myös näin vaikeista asioista eikä hän hylkää niiden takia. Ja ehkä mun ei tarvitsekaan elää loppuelämääni yksin, vaan voin saada sen miehen, perheen ja lapsia, jos hyvin käy ja tapaan oikean ihmisen.... :) Ehkä en olekaan viallinen! Vähän rikki vain.

KIITOS. Ja tsemppejä kohtalotovereille, "hienoa" huomata että kyllä teitäkin löytyy!

T: Ap.

Up.

.