Kertokaa teinivuosien ihastuksista

Vierailija

Olitteko teini-iässä palavasti rakastuneita esim. luokkakaveriinne, serkkuunne, opettajaanne tai parhaan kaverinne veljeen? Vai kenties johonkin julkisuuden henkilöön? Mitä kaikkea hölmöä teitte ihastuksenne vuoksi? Tuliko jutustanne kenties mitään?

 

Oi, se tunne oli silloin niin palavaa ja dramaattista... :D

Kommentit (10)

Vierailija

AP:n tarina, joka jostain syystä tuli tänään mieleen.

Tämä kai lasketaan teini-iäksi, kun olin jo kuitenkin 13. Olin aivan tolkuttoman ihastunut ala-asteellamme pari viikkoa työskennelleeseen kasiluokkalaiseen tet-harjoittelijaan ja tekeydyin ihan hölmöksi ja idiootiksi hänen silmissään. Olin esim. tosi hyvä jalkapallossa ja matikassa mutta mokailin tahallani niissä jotta saisin huomiota....... Hankin hänen numeronsa numerotiedustelusta ja soitinkin monta kertaa vain lyödäkseni luurin korvaan kun en uskaltanut sanoa mitään sitten kuitenkaan. :D

Haaveilin tästä tyypistä koko kesän mutta yläasteelle mennessä se oli jo unohtunut. :)

Vierailija

Tämä oli omalla kohdallani pahinta: kävin stalkkaamassa lukioaikaisen ihastukseni kotitalon tienoilla (olin ottanut puhelinluettelosta selvää missä hän asuu), josko tämä poika olisi sattumalta tullut kadulla vastaan :D

Olin ihastuksen kohteen kanssa sekä yläasteen ja lukion rinnakkaisluokalla verrattain keskikokoisessa koulussa, samalla riparileirillä, ja pyysinpä häntä parikseni vanhojentansseihinkin (ei lähtenyt). Eräällä viimeisistä lukion kursseista opettaja pyysi sattumalta tätä poikaa palauttamaan pinkan tarkistettuja kokeita, jolloin kuulin hänen kysyvän ääneen, että "Kuka on Maija Meikäläinen (eli minun nimeni)?" Hän ei siis koskaan ollut pannut minua merkille edes sen vertaa, että olisi muistanut nimeni!

Vierailija

Riuduin oppikoulun ekasta peruskoulun ysille asti luokkakaverini Mikan vuoksi. Hän oli pitkä, rauhallinen, ujohko, harkitsevan oloinen poika, joka viihtyi veljensä ja parin muun samanlaisen seurassa. Häntä vaivasi huono iho, mutta juuri hänen kohdallaan sillä ei ollut mitään merkitystä, koska hänen hymynsä valaisi maailman. Tai käytävän tai luokkahuoneen. Ei hän koskaan minulle hymyillyt, tuskin edes huomasi, koska olin useimmille ihmisille näkymätön, en minkään näköinen tyttö, joka viihtyi parin samanlaisen lukutoukkatytön kanssa eikä piitannut luokan ja koulumaailman sosiaalistumis- ja ihmissuhdeympyröistä eli ei tehnyt itsestään numeroa.

Muutama vuosi ysiluokan jälkeen pidettyyn luokkakokoukseen mennessä olin muuttunut ulkonäöltäni niin paljon, että sain miesten huomiota ihan liikaa ja joka paikassa. Sisäpuolelta olin kuitenkin yhtä ujo mölli kuin ennenkin. Mika oli paikalla veljineen mutta poistui jo alkuillasta sukulaistensa häihin, joten en ehtinyt edes nähdä, oliko hänellä sormus sormessaan. Puhumaan en olisi uskaltanut edelleenkään mennä, enkä kysynyt asiasta keneltäkään julkisen nolaamisen pelossa. Lähdin sitten itsekin kesken pois, kun seurapiirit olivat ne samat kuin ysiluokalla ja klikit eristäytyivät ihan yhtä tehokkaasti muista. Tuostakin taitaa olla jo kolmekymmentä vuotta, mutta ajoittain Mika palaa mieleen mukavana muistona, joka saa hymyilemään.

Edelleenkin pidän juuri tuollaisista rauhallisista, ujohkoista miehistä, mutta minusta ovat aina kiinnostuneet juuri ne päinvastaiset.

Vierailija

Juu olin (luulin olevani) rakastunu palavasti yhteen poikaan. Seurusteltiin vuoden verran kunnes hän löysi toisen. Silloin se tuntu että maailma kaatuu. Nyt olen todella kiitollinen elämälle ettei siitä tullut mitään. Hän meni naimisiin sen uuden tytön kanssa. Hänen elämästään tuli helvettiä. Miehestä tuli alkoholisti joka oli myöhemmin todella väkivaltainen.

Itse rakastuin vuosia myöhemmin nykyiseen mieheeni. (oikeaa rakkautta) Olemme onnellisesti naimisissa ja parempaa puolisoa ei voisi saada.

Joskus pettymys osoittautuukin onnen potkuksi.

Vierailija

Olin kuudennella ihastunut yhteen poikaan, joka meni toiselle yläasteelle kuin minä. Lähetin hänelle seuraavana jouluna nimettömän joulukortin... Yläasteen jälkeen silloinen ihastukseni jatkoi eri lukioon, mutta lähetin hänellekin nimettömän viestin. Tunnustin siinä välittäneeni hänestä, "mutta se siitä". Jälkimmäisessä tapauksessa olin jo sen ikäinen, että pidän käytöstäni lapsellisena, sillä en itse haluaisi saada mitään nimettömiä toivotuksia/tunnustuksia. Se olisi ahdistavaa, mutta ehkäpä pojat eivät niin helposti ahdistu tuollaisista... Ja ikinä en heille tunnustaisi näin tehneeni ;)

Vierailija

Olin 13-vuotiaana hyvin ihastunut luokkakaveriini. En itse onneksi juuri hölmöillyt ihastukseni eteen, mutta laskin aina kuinka monta oppituntia viikossa saan olla hänen kanssaan samalla tunnilla. Rakastin kouluun menoa, viikonloput olivat tuskaa. Olen edelleen teini N19 mutta en ole koskaan tuon jälkeen kokenut vastaavaa tunnetta. Ihastus kuihtui pois pikkuhiljaa, mutta vieläkin kun olen nähnyt tuota poikaa silloin tällöin sattumalta on hymy hiipinyt huulille. :) hän on edelleen se sama kunnollinen, omaperäinen, iloinen ja kunnianhimoinen nuori mies.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Riuduin oppikoulun ekasta peruskoulun ysille asti luokkakaverini Mikan vuoksi. Hän oli pitkä, rauhallinen, ujohko, harkitsevan oloinen poika, joka viihtyi veljensä ja parin muun samanlaisen seurassa. Häntä vaivasi huono iho, mutta juuri hänen kohdallaan sillä ei ollut mitään merkitystä, koska hänen hymynsä valaisi maailman. Tai käytävän tai luokkahuoneen. Ei hän koskaan minulle hymyillyt, tuskin edes huomasi, koska olin useimmille ihmisille näkymätön, en minkään näköinen tyttö, joka viihtyi parin samanlaisen lukutoukkatytön kanssa eikä piitannut luokan ja koulumaailman sosiaalistumis- ja ihmissuhdeympyröistä eli ei tehnyt itsestään numeroa.

Muutama vuosi ysiluokan jälkeen pidettyyn luokkakokoukseen mennessä olin muuttunut ulkonäöltäni niin paljon, että sain miesten huomiota ihan liikaa ja joka paikassa. Sisäpuolelta olin kuitenkin yhtä ujo mölli kuin ennenkin. Mika oli paikalla veljineen mutta poistui jo alkuillasta sukulaistensa häihin, joten en ehtinyt edes nähdä, oliko hänellä sormus sormessaan. Puhumaan en olisi uskaltanut edelleenkään mennä, enkä kysynyt asiasta keneltäkään julkisen nolaamisen pelossa. Lähdin sitten itsekin kesken pois, kun seurapiirit olivat ne samat kuin ysiluokalla ja klikit eristäytyivät ihan yhtä tehokkaasti muista. Tuostakin taitaa olla jo kolmekymmentä vuotta, mutta ajoittain Mika palaa mieleen mukavana muistona, joka saa hymyilemään.

Edelleenkin pidän juuri tuollaisista rauhallisista, ujohkoista miehistä, mutta minusta ovat aina kiinnostuneet juuri ne päinvastaiset.

Onko koskaan kaduttanut, ettet yrittänyt mitään?

Vierailija

Ei ollut sellaista, en halunnut vaan ihastua kehenkään. Tuhlata tavallaan aikaa semmoiseen. Kaikki meidän koulun pojat oli iha omituisia. Mulla oli omat harrastukset mielessä, runojen ja tarinoiden kirjoittelut ja koiran kanssa lenkkeily. Mä vaan halusin olla sinkku silloin.

Sitruunapippuri
Seuraa 
Liittynyt23.11.2015

Höh mulla kaikki on ihan tylsiä juttuja. En ollu varsinaisesti sellanen kauko ihastuja tms. Vaan oikeestaan oon aina vaan kiinnostunut, seurustellut ja eronnut. Luulen, että oon aina kiinnostunut vaan pojista/miehistä, jotka on ensin kiinnostunut musta, joten en ole joutunut tekemään mitään ihastukseni eteen. En ole myöskään oikein julkkiksiin ihastunut. 

Hei tai oikeestaan kyllä mä yläasteella 2 kertaa ihastuin. Toinen esitti joulunäytelmässä joulupukkia, yksi ylempi luokkalainen Pauli. Olin itse vaalenpunainen poro ja lavan takana yritin parhaani mukaan flirttailla vaaleatukkaiselle hymyilevälle Paulille. Kaverini esitti tonttua ja oli myös Pauli Pukkiin kovin ihastunut. Pauli teki mun vaaleanpunaisiin poron sarviin (piippukrassi sarvet) sydämen, kun teki niitä mun puolesta. Mietin kovasti miten etenisin ihastumisessani, mutta erään kerran käveltiin kaverini kanssa ulkona ja hän kertoi olevansa Pauliin ihastunut ja häntä harmitti, kun Pauli tykkäsi selvästi minusta. Väitin, että eikä tykkää ja en minä tykkää Paulista. Siihen se sitten jäi, koska kaverini näytti pitävän Paulista niin paljon. Heille ei tullut mitään myöskään. Pauli oli ysillä ja tosiaan joulun jälkeen hänen yläasteensa päättyi. :/

Toinen oli Joonatan. Joonatan viihtyi paljon minun ja parin kaverin kanssa ja poltti tupakkaa toisin kuin minä. Minä olin paljon mukana tupakkapaikalla silti. Joonatanilla oli muistaakseni S-vika, eikä hän ollut varsinaisesti poika johon tytöt oli lääpällään. Ajattelin tuolloin paljon mitä muut minusta ajattelee, joten vaikka flirttailin ihastukselleni en uskaltanut oikeastaan mitään. Tämäkin kaatui oikeastaan siihen, kun yksi yö törmättiin kun Joonatan oli kai juomassa ja minä kaverini kanssa kävelemässä yhdelle rannalle. Meillä oli kaverin kanssa fikkarit repussa ja Joonatan ei millään uskonut, että ne ei ole juomia vaan taskulamput. Joonatan otti minut eteensä ja tutki reppuani niin, että katsottiin toisiamme. Joonatan yritti selvästi myös suudella minua, mutta minä siirsin päätäni pois, koska kaverini oli vieressä. Lopulta lähdettiin kaverini kanssa matkaan ja Joonatan meni omille teilleen, mutta sen jälkeen kaikki Joonatanin ja mun välillä oli muuttunut. Sain kuitenkin joulukortin Joonatanilta joskus mulla taitaa olla se vieläkin. =)

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riuduin oppikoulun ekasta peruskoulun ysille asti luokkakaverini Mikan vuoksi. Hän oli pitkä, rauhallinen, ujohko, harkitsevan oloinen poika, joka viihtyi veljensä ja parin muun samanlaisen seurassa. Häntä vaivasi huono iho, mutta juuri hänen kohdallaan sillä ei ollut mitään merkitystä, koska hänen hymynsä valaisi maailman. Tai käytävän tai luokkahuoneen. Ei hän koskaan minulle hymyillyt, tuskin edes huomasi, koska olin useimmille ihmisille näkymätön, en minkään näköinen tyttö, joka viihtyi parin samanlaisen lukutoukkatytön kanssa eikä piitannut luokan ja koulumaailman sosiaalistumis- ja ihmissuhdeympyröistä eli ei tehnyt itsestään numeroa.

Muutama vuosi ysiluokan jälkeen pidettyyn luokkakokoukseen mennessä olin muuttunut ulkonäöltäni niin paljon, että sain miesten huomiota ihan liikaa ja joka paikassa. Sisäpuolelta olin kuitenkin yhtä ujo mölli kuin ennenkin. Mika oli paikalla veljineen mutta poistui jo alkuillasta sukulaistensa häihin, joten en ehtinyt edes nähdä, oliko hänellä sormus sormessaan. Puhumaan en olisi uskaltanut edelleenkään mennä, enkä kysynyt asiasta keneltäkään julkisen nolaamisen pelossa. Lähdin sitten itsekin kesken pois, kun seurapiirit olivat ne samat kuin ysiluokalla ja klikit eristäytyivät ihan yhtä tehokkaasti muista. Tuostakin taitaa olla jo kolmekymmentä vuotta, mutta ajoittain Mika palaa mieleen mukavana muistona, joka saa hymyilemään.

Edelleenkin pidän juuri tuollaisista rauhallisista, ujohkoista miehistä, mutta minusta ovat aina kiinnostuneet juuri ne päinvastaiset.

Onko koskaan kaduttanut, ettet yrittänyt mitään?

Ei oikeastaan, koska olen varma siitä, että hän ei olisi minusta piitannut. Olin omastakin mielestäni aika epäkiinnostava ihminen. (Ei hän olisi kuitenkaan ilkkunutkaan.) Luokkakokouksessa meni vatsa edelleenkin solmuun koko ajatuksesta lähestyä hänen porukkaansa. Muutama vuosi tuon jälkeen olin reipastunut huomattavasti, ja jos nyt törmäisin häneen (ja tunnistaisinkin vielä), esittäytyisin heti ja sanoisin, että arvaapas mitä minä sinusta 30 vuotta sitten ajattelin. :)

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat