Minkälaisia aikuisia on tullut lapsista vailla sisaruksia eli perheen ainokaisista?

On tullut tosi ammatillisesti menestynyt, miellyttävä, asiallinen, hyväkäytöksinen. Ehkä hiukan lellikki aina, mutta ihan mukava :)! Tämä siis sukulainen.

Tavallisia.

Mulla on kaksi kaveria ja yksi serkku jotka on vanhempiensa ainoita lapsia. Kaikki on mukavia henkilöitä, kahdella on itsellään 2-3 lasta, yhdellä ei lapsia ollenkaan. Kaikki on työelämässä ja kaikilla on akateeminen loppututkinto. Yks asuu okt:ssa ja kaks kerrostalossa. Yks on urheilullinen ja harrastaa maratoneja, yks on elokuvien ystävä ja yks fanittaa NHL-jääkiekkoa ilman omaa jääkiekkotaustaa. Yks on huumorintajuinen, yks täysin huumorintajuton ja yks siltä väliltä. Käsittääkseni kaikki ihan tavallisia suomalaisia.

Vaikein tuntemani ihminen on ainoa lapsi, mutta hänestä olisi tullut vaikea sisarustenkin seassa.

Tunnen useamman ainoan lapsen ja jokaista yhdistävä tekijä on jollain tasolla se, että toisten huomioimisessa on puutetta. Tosin samaa voi havaita joskus heissäkin, joilla sisaruksia.

Itse olen ainut lapsi. Jakaminen ja avokätisyys eivät ole parhaimpia puoliani.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen useamman ainoan lapsen ja jokaista yhdistävä tekijä on jollain tasolla se, että toisten huomioimisessa on puutetta. Tosin samaa voi havaita joskus heissäkin, joilla sisaruksia.

Todella outoa lukea tällaisia kommentteja kun itsekkäimmät törpöt, joita tunnen ovat aina suuremmista perheistä.

Tunnen kolme. Kaksi näistä entisiä luokkakavereitani. Tuohon aikaan 80-luvulla oli todella erikoista, että oli yksilapsisesta perheestä. Toisesta tuli menestynyt bisnesnainen. Toisesta erikoislääkäri. Ihan tavallisia ovat sosiaalisesti, mutta taloudellisesti heillä oli aika erilaiset lapsuudet kuin meillä isoilla perheillä. Molemmilla oli kaksi omaa huonetta (leikkihuone ja makuuhuone), kaksi mökkiä ja aivan valtava määrä kaikenlaisia leluja. Niiden ei tarvinnut koskaan jakaa mitään kenenkään kanssa ja olin siitä kateellinen.

Kolmas on 7-vuotias tyttö, joka pompottaa vanhempiaan sata lasissa. Vanhemmat ovat aivan uupuneita, koska haluavat ainokaiselleen vain parasta. Mikä on tietenkin hyvä, mutta koska kyseessä on lasteni serkku, meillä ei voi tanssia yhden 7-vuotiaas serkkutytön pillin mukaan. Välillä on rankkaa, kun tuo tyttö on tottunut saamaan kaiken tahtonsa läpi ja menee hämilleen, kun ei saakaan tehdä liukumäkeä pianon päälle tai muuta päätöntä. Koulussakin on tullut jo vähän ongelmia, kun tyttö ei haluaisi tehdä sitä, mitä opettaja "ehdottaa". Kuten laskemista tai lukemista tai välitunnilla leikkimistä. 

Noiden lapsuudenkavereiden puolesta voisin sanoa, että heillä menee erittäin hyvin, eivätkä koskaan sanoneet kärsineensä sisaruksettomuudestaan. Tästä serkkutytöstä en osaa sanoa. Pikkusisko tai -veli olisi voinut tehdä tuolle perheelle ihan hyvää.

Minä: Pärjään hyvin työelämässä ja opiskeluissa, olen rauhallinen ja kärsivällinen. Viihdyn vapaa-ajalla paljon yksin, mutta kavereita minulla on aivan riittävästi. Ainoana lapsena kasvaminen varmaan vaikutti tuohon, että totuin keksimään tarvittaessa tekemistä itsekseni ja viihdyin rauhallisuudessa/hiljaisuudessa. Vanhemmat tekivät aina pitkää työpäivää, joten perheaika jäi todella vähiin ja etenkin isäni yritti korvata ajan puutetta rahalla ja ostelemalla minulle tavaraa. Tämä on johtanut siihen, etten nykyään oikein arvosta rahaa tai turhaa materiaa ja pärjään vähällä. Opin jo lapsena, ettei raha tee onnelliseksi.

Ehkä ainoa yhdistävä tekijä kaikissa tuntemissani ainoissa lapsissa (itseni mukaan lukien) on tietyn tyyppinen pedanttisuus. Kun aina saanut tehdä ja pitää asiat juuri niin kuin itse haluaa, niin melko rankkaa muutta vaikka yhteen ensimmäisen kerran ihmisen kanssa joka ei teekään asioita niin kuin minä. Mutta tätä piirrettä saa kyllä pidettyä kurissa ja se on tietyllä tavalla hyväkin juttu.

Muuten olemme kai ihan samanlaisia kuin muutkin. Itse en koe että olisin kärsinyt sisarettomuudestani, vaikka joskus lapsena leikkikaveri olisikin ollut kiva. Toisaalta opin tutustumaa uusiin ihmisiin suht helposti jo nuorena, kun kontakteja oli pakko tehdä jos halusi seuraa.

Olen itse ollut ainoa lapsi ja kovasti kärsinyt siitä, ettei ollut sisarusta. Sain myös yksin kestää kaikki vanhempien riidat ynnä muut. Kaveripiirissä olin usein arka ja helposti kiusattavissa. Viihdyin siis hyvin yksin ja keksin mielikuvitusihmisiä. Ei se ainoa lapsi aina ole todellakaan pilalle hemmoteltu, vaan usein jopa liian kontrolloivan kasvatuksen saanut. Nyt voin sanoa, että ainakin oman tilan ja oman rauhan tarve on suuri. Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa ja kartan avoimia konflikteja. 

Itse en nyt täysin ymmärtänyt mitä tällä haetaan. Miten perheen ainoana lapsena oleminen vaikuttaa siihen, millainen aikuinen lapsesta kasvaa? Itse olen vasta teini-iässä, perheen ainoana lapsena. Koulussa olen saanut useamman stipendin, joihin perusteluina on aina ollut "hyvä koulumenestys" ja "reilu kaveri". Aivan yhtälailla olen siis oppinut jakamaan omastani, kuin lapset, jotka ovat suuremmista perheistä. En koe eroavani heistä millään tavalla. Kertaakaan ei ole itsellä kusi noussut päähän, vaikka toisinaan olen saattanut saada enemmän asioita muihin tuttuihini verrattuna, joilla on sisaruksia. En vain näe syytä, miksi lähtisin lesoilemaan asialla. Toki tunnen ihmisiä, joilla tuo kusi tuntuu nousevan päähän, mutta sellaisia löytyy suuremmistakin perheistä ihan yhtälailla. Eiköhän minustakin ihan normaali ihminen tule. :D

Tunnen muutaman. Melko sulkeutuneita ovat. Itsellä on "vain" yksi lapsi ja hänen kanssaan pyrin mahdollisimman syvällisiä keskusteluja käymään <3 

Ystäväni on aivan ihana ystävällinen, kiltti, muut huomioonottava nainen. naimisissa ja kahden lapsen äiti. tämä aviomieskin on ainokainen ja erittäin ystävällinen ja mukava mies.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ainut lapsi. Jakaminen ja avokätisyys eivät ole parhaimpia puoliani.

Aha. Mulla toisin, ostan ja annan lahjoja ja apua aina perheelleni ja läheisilleni ennen kuin itselleni. Mies juuri totesi, että mun pitäisi ajatella myös itseäni joskus. Mieheltä saankin tosin aivan uskomattomia lahjoja.

Mieheni on perheensä ainut lapsi. On sosiaalinen ja ei lapsena juurikaan osannut kaivata sisaruksia. Mutta nyt aikuisena, kun meilläkin on jo omia lapsia, niin kovasti harmittelee ettei ole yhtään sisarusta. Olisi kiva, jos hänenkin puoleltaan lapsemme saisivat serkkuja. Miehen vanhemmat ovat jo aika iäkkäitä ja olisi kiva, jos heidän kuoltuaan miehelläni olisi omasta perheestään muitakin jäljellä.

Itse olen ainokainen ja en ole kärsinyt vaikkei ole sisaruksia. :) Ihmissuhteissa laatu korvaa määrän, en pidä isoista ihmisjoukoista mutta tulen kyllä toimeen melkein kaikkien kanssa ja osaan small talkia. Parisuhteessa olen pedantti, ja alussa oli hankala päästää mies ns. omalle alueelle. Nautin yksinolosta yhtälailla kuin hyvässä seurassa oleskelusta.