Mitä vastoinkäymisiä elämässäsi on ollut?

Monen vuoden lapsettomuus, sitten lapsen kuolema, sitten miehen masennus ja itsemurhayritys, lisäksi vanhempani syöpä. Olen 36v. En pelkää, että matto menee alta. Kun kerran olen näistä aiemmista jutuista huolimatta pärjännyt hyvin, pärjään kyllä jatkossakin, vaikka matto menisikin.

Primääri ja sekundaarinen lapsettomuus, 4 keskenmenoa (4 lasta), vanhempien kuolemat, miehen työttömyys, ero, 3v yksinhuoltajuus, burn out töissä, taloushuolet (elätimme appiksia jolloin oma elämä tiukilla), yli 30c unettomuus josta on aiheutunut kroonisia sairauksia, lisäksi 3-hermosärkyä päivittäin (ns itsemurhatauti)

Samaa mieltä kuin edellinen - jos on näistä selvinnyt hengissä ja on yhä onnellinen mikään ei enää voi vetää mattoa alta.

Olen tullut jätetyksi.

Isä kuollut.

Äiti kuollut.

Lapsuus rikkonaisessa perheessä, jossa väkivaltaa, alkoholismia.

Juurettomuutta monien muuttojen takia.

Itsellä krooninen sairaus.

En pelkää, että henk.koht. elämässä menee matto jalkojen alta. Toisaalta pelkään tosi paljon sotaa!

nosto

Monenlaisia, mutta pitkäaikaisin ja ehkä sitten myös isoin haaste on ollut heikko itsetunto ja vaikeudet löytää ns. oma paikka tässä elämässä. Pahoja juttuja on ollut, mutta tuo kuitenkin isoin haaste ja vaikeus. Eli sanon sen olleen oman itsen etsintä.

Miehen vakava sairaus. 

Nuorena leskeksi jääminen. 

Miehen työttömyys.

Oma burn out. 

Nosto

Kaikki ne asiat mistä en ole selvinnyt.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ne asiat mistä en ole selvinnyt.

Ts. oma kompleksinen suhtautumiseni tiettyihin asioihin, kuten erillisyys ja epäluottamus toisiin.

Kahden lapsen vaikea sairaus ja mahdollisesti lyhyt elämä on se suurin suru. Läheisen itsemurha. Lasten isän kuolema. Isän kuolema.

Muusta en viitsi kertoa, mutta uskoisin että ihan kaikilla on vastaavia kokemuksia, en ole erityisessä uhrin asemassa. Elämää, jota sotkee jonkun lähipiirissä olevan alkoholismi, väkivalta, syrjäytyminen tai mielenterveysongelmat. Vähitellen kaikki vanhenevat ja kuolevat ympäriltä.

En pelkää maton menevän alta. Asioita tulee ja menee, yleensä välissä on onnellista ja normaalia elämää. Kaikki kuuluu pakettiin.

Isän kuolema kun olin ala-asteella, yläasteelta alkanut yksinäisyys (mulla on tällä hetkellä yksi kaveri, tuttuja yms. ei yhtään), romanttisen rakkauden puute (ainoa mies joka oli kiinnostunut olikin hirviö, kaksi vuotta katselin ettei tarvitsis olla taas yksin ja sitten sain tarpeekseni), se että olin monta vuotta kykenemätön normaaliin elämään (koulut loppui kesken, työkokemusta ei ole yhtään) ja nyt on todella vaikeaa päästä taviselämään kiinni esim. työpaikan saanti on lähestulkoon mahdotonta (olen 25).

Ei tästä enää pohjemmalle pääse vaikka mitä käy, ja kun on oppinut olemaan onnellinen tähänkin tilanteeseen niin pystyy olemaan onnellinen pahemmassakin. Kahta isoa asiaa odotan lähitulevaisuudessa: että saisin haluamani asunnon ja pääsisin yliopistoon haluamalleni alalle. Jos näistä kumpikaan ei toteudu niin lähteehän se matto taas hetkeksi alta pois mutta sit taas totutaan siihen ettei sekään onnistunut. Ja yritetään uudelleen vaikka ei tähänkään asti ole auttanut.

Ikää on 41 vuotta ja on elämässä ollut joitakin vastoinkäymisiä, mm. mieheni ja lasteni isän vakavat sairaudet, rahahuolet, yksi erityislapsi ja oma jaksaminen, mutta en ole masentuvaa sorttia. Pää pystyssä ja onnellisena mukavista asioista eteenpäin menen enkä huomisesta liikaa enää huolehdi. Hyvät huolet menevät hukkaan jos niitä ei sitten tapahdukaan, joten mielummin hoidan arjen kuntoon ja taistelen sitten jos/kun taisteltavaa eteen tulee. Voisinhan toki alkaa jo nyt miettimään 75 vuotiaiden vanhempieni vanhuudesta, lapsieni tulevaisuudesta ja omasta terveydestäni, mutta en ehdi muuta kuin pienillä teoilla niitä nyt alustavasti hoitaa, muut hoidan kun on sen aika.

Koulukiusaaminen, perheväkivalta lapsuuden kodissa, oma masennus ja epätasapainoisuus näiden vuoksi, seksuaalinen ahdistelu ja hyväksikäyttö, lapsettomuus-keskenmeno-lapsettomuushoidot, oman terveyden reistailu....

Hyviä asioita elämässä on kuitenkin nyt lapseni ja ystävät. Ja parisuhdekin, vaikka meillä on ollut todella vaikeaa.

Ikä 27v ja nainen.

Up

Se kun olen aina pelännyt niin paljon. Vaikka tiedänkin että monella on ollut pahempiakin asioita, niin itse en useinkaan näe iloa enää missään kun on huolta läheisistä yms.

Mun elämä on ollut aina nää viimeset 0-45 vuotta sellasta koivuhalolla päähän-tyyppistä mattoa jalkojen alta-kujanjuoksua. Ei jaksa tähän edes alkaa luettelee, mut ehkä joskus kirjoitan kirjan jos kynä pysyy kädessä enkä sekoa lopullisesti.

Monesti on tullut sellanen epätodellinen olo, että eihän tällaista yksinkertaisesti vaan tapahdu ihmisille, eihän, vaan tällasii on jossain elokuvissa ym. Kyllä vaan näkyy tapahtuvan ainakin mulle. Ihan absurdejakin juttuja. Vielä oon tähän asti kaikista noussu, hitaammin aina kuin edellisestä halolla päähän jutusta, mutta noussu kuitenkin. Joskus kai tulee se viimonen pasaus jonka jälkeen ei enää maksa vaivaa noustakaan.

Ikää 43. Köyhä lapsuus, jota varjosti isän sairaus.

Parisuhde, jota mieheni vanhemmat eivät hyväksyneet. He tekivät elämästäni helvetin. Jaksoin taistella. Luovutin, kun mieheni löysi toisen naisen.

Oma vakava sairastuminen 11 vuotta sitten. Tällä hetkellä (ja lopun elämääni) olen työkyvytön.

Välillä on ollut niin vaikeaa, että olen miettinyt, onko näillä vastoinkäymisten määrällä mitään rajaa, varsinkaa kun en pysty enää tekemään rakastamani työtä.

Tässä sitä vaan porskutetaan. Elämä on.

Vuosikymmenien masennus. Alkoi 11-vuotiaana.

Vaimo on pettävä huora mutta muuten elämäni on ollut ja on todella hyvä :)

Välinpitämättömät köyhät alkoholistivanhemmat, henkistä pahoinpitelyä vauvasta 18-vuotiaaksi saakka. Ala-asteiässä lukuisat muuttamiset aiheuttivat sen, ettei varsinaisia lapsuudenkavereita ole. Paha koulukiusaaminen johti kapinointiin -> tarkkailuluokkaan ->nuorten kriisipaikalle muutto -> koulukotiin, jossa opin käyttämään huumeita tai sai selkään. Tuosta vielä toiseen nuorisokotiin.

Päihdekoukku -> ei ammattia ennen ikää 31v. 23-vuotiaana riuhtaisin itseni irti huumeista ja alkoholista ja jopa tupakasta, koska olin raskaana. Sain keskenmenon viikolla 21. Tosin raskaus oli lottovoitto, koska pääsin irti päihteistä.

Nopeasti kuitenkin sairastuin vaikeaan masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön, saan silloin tällöin vieläkin paniikkikohtauksia. Lihoin lopetettuani päihteet kahdessa vuodessa 45kiloa, joista 30kg olen nyt saanut pois.

Näköäni olisi lääkärin mukaan kuulunut aloittaa hoitamaan 1-vuotiaasta saakka (tämän vanhemmat myönsi "unohtaneensa" tehdä"", joten ennusteeni on sokeutua 33-vuotiaana ellei leikkaus onnistu. Vanhempani siis eivät koskaan kustantaneet silmälasejani ja koulukotiin muuttaessa olin jo niin aivopesty kaikin tavoin etten halunnut hoitaa näköäni mitenkään.

Luottotiedot menetin toki heti 18-vuotiaana. Vanhempani mielestä se oli ainut normaali tapa olla ja elää. Ei huomisesta väliä. Näin myös minut ohjelmoitiin ajattelemaan. Muutama lievä huumausainerikos taustalla.

Raiskauksia muutama 13v - 16v..Johtuen varmaankin loistavasta seurasta missä tuolloin liikuin. Traumaperäinen muistihäiriö - en muista juurikaan 4v-15v. En nimiä, tapahtumia jne.. 

Toki moni asia on ollut oma valinta elämässäni, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna olen täysin varma, että moni asia olisi mennyt eri tavalla, jos lähtökohdat olisivat olleet erilaiset. Maanpäällisen helvetin olen kulkenut ja nyt on minun aikani nauttia ihanasta terveemmästä mielestä. Kohdella itseäni hyvin, jotta voin kohdella muitakin hyvin.

Jaksamista kaikille omien kokemusten käsittelemisessä!